Joulukuussa 13-vuotias poika löytyi kuolleena maastosta Espoossa. Tammikuussa Lohjalla kaksi lasta kuoli auto-onnettomuudessa. Maaliskuun alussa hiihtolenkin aikana kadonnut nuori löytyi kuolleena Lauttasaaren edustalta. Nämä tapaukset laittoivat toimittajan pohtimaan, miltä tuntuu menettää lapsi ja millaista tukea ihminen siinä vaiheessa tarvitsee?
Vastaavan surullisen tilanteen edessä on ollut myös Vantaalla asuva Hanna Backman. Hänen poikansa Miro hukkui kolme vuotta sitten ollessaan isovanhempien kanssa retkellä saaressa.
Suruviesti vie jalat alta
Istumme Hanna Backmanin kanssa keittiön pöydän ääressä hänen nykyisessä kodissaan. Kaksi pientä tyttöä leikkii olohuoneessa, ja me keskustelemme kolmannesta lapsesta Mirosta ja hänen poismenostaan.
Kolmen lapsen äiti muistaa varsin tarkasti vieläkin, kuinka suruviesti saapui kolme vuotta sitten. Poliisit ja kriisityöntekijät saapuivat oven taakse ja kysyivät Hannaa nimeltä. Aluksi Backman luuli, että hänen toiselle vanhemmalleen oli tapahtunut jotain.
– En suostunut istumaan. Halusin kuulla heti, mikä on vierailun syy. Lopulta minulle kerrottiin, että lapseni on hukkunut reissussa, ja jalat pettivät alta välittömästi. Menin ihan sekaisin ja tärisin mahdottomasti. Tuli sellainen pakonomainen tarve soittaa kaikille ja kertoa asiasta.
Hanna Backman oli synnyttänyt viikko ennen tapaturmaa ja moni ihminen luuli, että vastasyntyneelle lapselle oli tapahtunut jotain. Backman muistaa, että lähes kukaan ei meinannut uskoa tapahtunutta todeksi.
Tunteiden sekamelskassa apua läsnäolosta
Puhuminen on ollut Hanna Backmanille tärkein tapa käsitellä vaikeaa asiaa. Hän on iloinen, että puoliso on jaksanut kuunnella huutoitkut ja raivokohtaukset. Myös kirkon järjestämästä sururyhmästä on ollut apua.
– Sururyhmässä ihminen ymmärtää toista ilman sanojakin. Voit olla heikko oma itsesi, koska toinen käynyt samat asiat läpi. Jokainen siellä tietää tunteet vaihe vaiheelta.
Arjen apu ja läsnäolo ovat olleet Backmanille tärkeitä asioita. Varsinkin puolison veli saa kiitosta, koska hän riensi heti tapahtuneen jälkeen avuksi hoitamaan lapsia.
– Puolison veli katsoi lasten perään, että sain nukuttua. Eräs ystävistäni tuli tiskaamaan. Myös minun syömisestäni pidettiin huolta, summaa Hanna Backman.
Backmanin lapsuuden ystävä on ollut myös tärkeässä roolissa. Ystävä raivasi kalenteristaan menonsa ja auttoi hautajaisjärjestelyissä.
– Hautajaisissa kaverini ei ollut iholla, mutta silti katsoi, miten voin. Hän ei onneksi kysellyt koko ajan, miten voin, koska kyllä jokainen tietää, miten voit oman lapsesi hautajaisissa.
Hanna Backman sai osakseen myös ylihuolehtivaisuutta. Kysymykset suihkussa käymisestä ja itsestään selvyyksistä ärsyttivät naista.
– Pahinta, mitä minulle on sanottu, on, että jos minun oma lapseni kuolisi, niin minä kyllä tappaisin itseni. Näitä sanoja lapsensa menettänyt äiti ei halua kuulla.
Lapset suuri voimavara
Hanna Backmanille suurta voimaa ja jaksamista ovat tuoneet omat lapset. Nainen ei edes lähde arvuuttelemaan, missä olisi, jos muita lapsia ei olisi ollut. Poikansa kuoleman jälkeen äiti piti jo varmana, että menettäisi psyykeensä.
– Kun olen kaikista syvimmässä, sanotaan vaikka sitä mustaksi aukoksi, niin silloin minun tyttöni nostavat minut sieltä ylös. He ovat suurin syy jaksaa. Onneksi on ollut syy nousta sängystä, ja siinä suhteessa koen olevani onnekas.
Backmanin kuolemanpelko on oman pojan kuoleman myötä hävinnyt. Hänen mieltä vaivasi ennen ajatus siitä, mitä tapahtuu lapsille, jos hänelle itselleen sattuu jotain. Ajatukset ovat nyt kääntyneet toisinpäin, ja äiti tietää, että yksi lapsista odottaa jo häntä rajan toisella puolella. Keskustelua kuolemasta käydään perheessä avoimesti.
– Vaikka Miro onkin kuollut, niin ei hän meidän perheestä ole mennyt pois. Haluamme, että Miro on arkipäivässä mukana. Käymme yhdessä haudalla ja tytöt lähettävät aina lentopusut veljelle. Puhutaan asiasta todella paljon, ja puhuminen on auttanut. Haluan, että lapseni oppivat tuntemaan, millainen heidän veljensä oli.
Haastattelu on ohi. Haastateltava ja toimittaja selvisivät intensiivisestä tilanteesta ilman pahempia itkukohtauksia.
– Jos me olisimme tehneet tämän äitienpäivän kynnyksellä, niin tämä haastattelu olisi ollut itkuhuutoa. Tänään oli hyvä päivä, huomisesta ei tiedä, toteaa Hanna Backman lopuksi.