Yrjö Kumpula puhuu rauhalliseen tahtiin. Hän luettelee tarkasti vuosiluvut ja kuukaudet – milloin tuli avioero, milloin hän ei enää jaksanut huolehtia kolmesta lapsestaan yksin, milloin työpaikka meni, milloin asui metsässä ja milloin joi itsensä lähes hengiltä.
Mutta miten siltojen suunnittelijana työskennellyt diplomi-insinööri ja perheenisä oli tähän tilanteeseen joutunut? Juuri tätä kysymystä Kumpula pelkäsi leipäjonossa.
– Ei minua hävettänyt leipäjonossa käydä, kun olin yksi heistä. Mutta minulla oli tiukasti huppu tai lakki päässä, ettei kukaan lapsistani tai vanhoista tutuista näkisi. Ettei kukaan nyt vain tulisi kysymään, että miten sinä nyt täällä olet.
Häpeä, syyllisyys ja epäonnistumisen kokemus. Nämä tunteet korvensivat Kumpulaa. Palataan myöhemmin Kumpulan tarinaan ja siihen, kuinka hän nousi epätoivoisesta tilanteesta takaisin niin sanottuun normaaliin elämään ja töihin.
Tällä viikolla on kirjoitettu siitä, kuinka pääkaupunkiseudulla leipäjonoissa käyvistä ihmisistä halutaan aktiivisia osallistujia. Suunnitelmissa on väläytetty vastikkeellista ruoka-apua.
– Idea leipäjonoista yhteisöihin on kauhean hyvä ja suotavaa, mutta oma kokemus on se, että jos leipäjonossa sinua lähestyy kaupungin työntekijä tai diakoniatyöntekijä, niin se mielletään helposti urkkijaksi, ei auttajaksi, Kumpula kuvailee.
Kumpulan mukaan hyvä yhdistelmä voisi olla, että välttämättömän ruoka-avun ohessa olisi tarjolla muuta matalan kynnyksen apua ja tukea. Läsnä tulisi olla vaikka sosiaalipuolen ammattilainen, järjestöpuolen osaaja tai kokemusasiantuntija, jotta hänen luokseen voi halutessaan mennä juttelemaan.
Kumpulan oma kokemus on, että kun kerran joutuu leipäjonoon, niin sieltä ei meinaa päästä pois, vaikka se on mahdollista. Paraneminen ja asioiden kuntoonsaaminen vie aikaa, jopa vuosia. Kumpulan mukaan kuulluksi tulemisesta on suuri apu.
– Kun pääsee kertomaan omaa tarinaansa, ihminen tulee näkyväksi.
Juuri tässä kokemusasiantuntija voi leipäjonossa olevia rohkaista, kertoa omaa tarinaansa ja kannustaa. Kumpula toimii koulutettuna kokemusasiantuntijana Espoon kaupungilla. Hän pitää vastaanottoa Samarian terveysasemalla. Lisäksi hän jatkaa jo puolitoista vuotta kestänyttä työtään Sipoossa päihdetyön kokemusasiantuntijana.
Kumpulan vastaanotolle tulevat ihmiset, joilla elämä on mennyt risaiseksi syystä tai toisesta. Taustalla voi olla esimerkiksi työttömyyttä, mielenterveysongelmia, päihderiippuvaisuutta, avioeroja tai kaikkea tätä. Espoossa kokemusasiantuntijan työ on vasta alussa.
– En halunnut profiloida tätä Espoon mallia niin, että tämä on vain päihdeongelmaisille. Minulle voi tulla puhumaan riippumatta taustatilanteesta. Riittää, että toimintakyky on alentunut niin, että ei enää jaksa tulla kunnolla toimeen.
Kumpulan mielestä vähävaraisuuden syyt ovat melko samanlaisia. Ihmiselle tulee yksityiselämässä kriisejä ja työttömyyttä, jotka johtavat ristiriitoihin ja taloudellisiin ongelmiin. Kumpulan mukaan päihteet liittyvät hyvin usein näihin tapauksiin.
Elin perheidylliä ja haaveilin, että juhlimme perhejuhlia yhdessä. Yrjö Kumpula
Miten ihmisen päätymistä leipäjonoon voitaisiin ennaltaehkäistä?
Kumpula toivoisi, että ihmiset rohkenisivat ottaa yhteyttä vaikka sosiaalitoimeen heti kun ongelmia alkaa olla. Ennen kuin tilanne on niin paha, että ulosottovirastosta lähetellään kirjeitä. Yhteydenotto voidaan kokea vaikeaksi, ja siksi terveysasemien yhteyteen on kehitetty vastaanottotoimintaa, jonne voi tulla kertomaan huolistaan normaalin terveysasemakäynnin yhteydessä.
Kumpula sanoo, että asioista pitäisi puhua avoimesti. Ihminen ei saa tuntea itseään ainoaksi ongelmalliseksi maailmassa, sillä ongelma on laaja ja se koskettaa monia.
– Ongelman kanssa kukaan ei ole yksin tässä maailmassa, kriisi on inhimillistä.
Kumpula tietää mistä puhuu. Hän on kokenut elämässään paljon. Mutta katsotaan vielä kauemmas.
– Olen ihan tavallinen pohjosen poika, Kumpula kertoo.
Rovaniemellä syntynyt ja kasvanut Kumpula muutti Ouluun ja opiskeli yliopistossa diplomi-insinööriksi. Meni naimisiin ja sai kolme lasta. Työskenteli sillansuunnittelijana ja projektipäällikkönä infrahankkeissa. Perhe muutti Espooseen ja kaikki oli hyvin.
– Elin perheidylliä, Kumpula sanoo.
Hän haaveili siitä kuinka lapset kasvavat ja kuinka he viettävät yhdessä perhejuhlia. Sitten tapahtui jotain aivan muuta. Tuli äkillinen avioero. Kumpula hoiti kolmea lastaan ja teki työnsä. Itsensä hän asetti huollettavien listalle vasta näiden jälkeen.
– En huomannut, että poltin kynttilää molemmista päistä.
Asuin viikon metsässä ja heräsin. Yrjö Kumpula
Aluksi alkoholi toimi lisävirtalähteenä, kuten Kumpulainen kuvailee. Aluksi. Sitten se vei mukanaan. Työkyky laski, masennus iski, Kumpula sairasti jopa haimatulehduksen, mutta ei tunnustanut päihdesairautta. Sitten hän ei enää kyennyt huolehtimaan lapsista, vaan heidät otettiin huostaan. Elämä mureni hurjaa vauhtia pala palalta. Meni työ, ja juominen vain kiihtyi. Suhteet läheisiin katkesivat, ainoa sosiaalinen ulottuvuus elämässä oli juopottelevat kaverit. Kumpulasta tuli leipäjonojen asiakas ja lopulta lähti katto pään päältä.
– Oikeastaan se oli Luojan kiitos, että menetin asunnon, asuin viikon metsässä ja silloin tapahtui herääminen.
Kumpula sanoo, että itsestään hän ei välittänyt, mutta halusi olla isä lapsilleen. Kumpula kampesi itsensä metsästä puistoon ja asettui pitkäkseen puiston penkille. Hän tiesi, että poliisi kiertää puiston autollaan parin kolmen tunnin välein.
– Heräsin siihen, että poliisi ravisteli olkapäästä ja kysyi eikö ole yöpaikkaa. Sanoin, että haluan turvaan. Viekää minut yöksi putkaan ja siitä jatkan sitten aamulla katkolle.
– Olin huutanut metsässä Jumalaa avuksi, ja se apu tuli sitten poliisin muodossa.
Tästä hetkestä on aikaa viisi ja puoli vuotta. Nyt Kumpula auttaa muita leipäjonoissa kävijöitä uskomaan muutoksen mahdollisuuteen.
– Aika opetti minulle nöyryyttä ja toisen ihmisen kunnioittamista, hän toteaa.
– Voin omalla esimerkilläni kertoa, että viisi ja puoli vuotta sitten olin siellä, ja nyt olen tässä.
Tuntuu pahalta, kun reilu kaksikymppinen on menettänyt luottamuksensa tulevaisuuteen. Yrjö Kumpula
Kumpula on maksanut velkansa, asuu omassa kodissa, on kouluttautunut uudelleen ja tekee uutta työtä. Myös välit lapsiin ja vanhoihin ystäviin ovat korjaantuneet. Mutta jäi tuosta ajasta jotain hyödyllistä ja tärkeää mieleenkin.
– Olin aiemminkin tunnollinen perheenisä ja luulin, että kaikki menee elämässäni normaalisti. Tämän kokemuksen jälkeen omista lapsista välittäminen on tullut vielä tärkeämmäksi, Kumpula pohtii.
Entä ne ihmiset, joiden kanssa ryypättiin?
Kumpulan mielestä pahinta oli, että se kaveriporukka oli jämähtänyt kohtaloonsa. Itsetunto oli murentunut. Kokemus siitä, ettei enää kuulu "normaalikansalaisten" joukkoon, oli hänellekin tuttua.
– Kyllä me käytiin keskusteluja heidän kanssaan, ja jotenkin tuntui pahalta, että jo reilu parikymppiset ihmiset oli menettäneet uskonsa tulevaisuuteen.
Uskotko, että heidät saadaan leipäjonoista yhteisten ruokalujen äärelle?
Puolet ja puolet, arvioi Kumpula. Ne, jotka on saatu houkuteltua yhteisten lounaiden äärelle, ovat saaneet uusia kavereita ja vaikutukset ovat hyviä. Kumpula sanoo kannattavansa yhteisiä ruokailuja, mutta muistuttaa, ettei niistä ole pelastukseksi kaikille.
– 50 prosenttia on niitä ihmisiä, jotka hakevat kassinsa ja lähtevät äkkiä pois. He ovat hyväksyneet sen oman tilanteensa, heille riittää että on ruokaa, asunto ja laskut tulee maksettua. Rahaa riittää päihteisiinkin, jos he niitä käyttävät.