Lapsuuden kotikaupunkini Lahden keskellä sijaitsee Fellmannin puisto. Koululaisena ajoin sen ohi bussilla joka päivä. Sata vuotta sitten puiston paikalla oli peltoja, joita nyt kutsutaan veripelloiksi.
Sana veripelto oli minulle silloin tuntematon; koulussa siitä ei puhuttu. Pelloilla sijaitsi vankileiri, jossa oli loppukeväästä 1918 noin 30 000 vankia. Reilu kolmannes heistä siirrettiin Hennalan kasarmeille, missä vangeista teloitettiin lyhyessä ajassa yli 500. Heidän joukossaan yli 200 naista ja tyttöä. Määrät ovat käsittämättömän suuria! Mutta noista tapahtumista ei puhuttu silloin, kun suoritin samoilla kasarmeilla asepalvelusta.
Nyt tilanne on toinen. Sadan vuoden takaisia sodan kauhuja ja molempien osapuolten julmuuksia on ehditty käydä tänä vuonna läpi väsymykseen asti. Tiedämme, että julmiin tekoihin syyllistyivät sekä punaiset että valkoiset. Marjo Liukkonen julkaisi alkuvuodesta paljon keskustelua herättäneen kirjan Hennalan naismurhat 1918. Kirjaa kiitettiin naisvankien arjen kuvaamisesta mutta arvosteltiin siitä, että se toisti osin vanhoja tietoja ja jopa kärjisti liikaa tapahtumia. Sisällissota on Suomen tutkituin historian ajanjakso. Mitä uutta se voisi enää paljastaa?
Nyt kesän loppupuolella pahin alkaa olla ohi sadan vuoden takaisissa tapahtumien muistelemisessa. Kesäkuussa vankileireillä kuoli lähes 3 000 punaista. Heinäkuu oli kauhein. Silloin kuoli noin 5 000 ihmistä. Elokuussa uhrien määrä väheni. Suomen hallitus oli vihdoin havahtunut katastrofiin ja niin kutsuttuja vaarattomia vankeja alettiin vapauttaa. Syksyllä ei ole enää sisällissotaan liittyviä suuria sadan vuoden merkkipaaluja tiedossa. Tuntuu siltä, ettei vuoden 1918 tapahtumista ylipäätään löydy enää uutta sanottavaa.
Heinäkuussa Tampereen herättäjäjuhlilla kollegani Irene Roivainen piti vuoden 1918 tapahtumia käsittelevän puheen. Siinä hän totesi: ”Meillä ei ole lupaa pyytää ja antaa anteeksi edellisten sukupolvien tekoja, mutta sovintoa me voimme rakentaa.” Roivainen kertoi savolaisesta talonpojasta, joka oli pelastanut valkoisten kynsistä hänen molemmat isoisänsä.
Puheen kuullessani muistin kertomuksen isoäitini vanhemmista. He olivat tilattomia maatyöläisiä Etelä-Hämeen Vesivehmaalla. Punaisen terrorin aikana he olivat piilottaneet uunin taakse isäntänsä, jotta punaiset eivät veisi häntä. Tapahtumaa ei kerrota suvussani suurena sankaritekona, vaan arkisena osoituksena pariskunnan hyväsydämisyydestä sekä tilallisten ja työläisten mutkattomista väleistä.
Nämä tapaukset eivät ole poikkeuksellisia. Presidentti Sauli Niinistö on kertonut, miten punaiset olivat Paimiossa viemässä hänen isoisäänsä, kunnes joku punaisten joukosta oli todennut, että Heimo on kunnon mies, joka ei ole tehnyt mitään pahaa.
Yli 36 000 ihmisen kuolema pienessä maassa oli käsittämättömän suuri tragedia. Tragedia olisi kuitenkin voinut olla vielä paljon suurempi ilman tuhansien ihmisten pienempiä ja suurempia tekoja, joilla he asettuivat punaista ja valkoista terroria vastaan. Tämänkaltaiset sankariteot ovat kuitenkin vaarassa unohtua. En ole löytänyt yhtään tutkimusta, jossa tätä kysymystä olisi tarkasteltu.
Kuten Marjo Liukkosen kirjakin osoittaa, historiankirjoitus ei ole enää vaan sitä, mitä vaikutusvaltaiset miehet tekevät, vaan myös sitä mitä ihmisten elämässä tapahtuu. Monia meistä ei olisi olemassa, jos rohkeasti mielivaltaa vastaan asettuneet esiäitimme ja -isämme eivät olisi estäneet yksittäisten ihmisten teloituksia ja kuolemia vankileireillä.
Menneisyyden muisteleminen on poliittista. Se vaikuttaa siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. On tärkeää tietää, millaiseen pahuuteen ihmiset kykenevät mutta myös millainen hyvyys voi voittaa pahuuden. Siksi tarvitsemme vuoden 1918 tapahtumista vielä ainakin yhden tutkimushankkeen, tutkimushankkeen sisällissodan arjen sankareista.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 1994–1997.