Quantcast
Channel: Yle Uutiset | Luetuimmat
Viewing all articles
Browse latest Browse all 108273

Timo Pekkonen sai vasta aikuisena tietää, että häneltä salattiin oikea ukki – häpeä kasvoi teloituksesta, jossa ukin olisi pitänyt kuolla

$
0
0

Kajaanissa keväällä 1918 sattui outo tapahtumasarja. Kaksi rivimiestä vaihtui teloituspäivänään yllättäen punaisten johtomiehiin. Sijaisteloitettujen väitettiin tehneen vaihdon vapaaehtoisesti. Sodan päätyttyä molemmat osapuolet hylkäsivät eloonjääneet.

Tapahtumista on kerrottu useissa historiateoksissa, mutta suvut olivat kymmeniä vuosia täysin tietämättömiä tapahtumista.

Kajaani keväällä 1918. Kiväärimiehille oli annettu tarkat ohjeet – te tähtäätte oikeanpuoleista päähän, te sydämeen. Te puolestaan otatte vasemmanpuoleisen, tähtäätte sydämeen, te päähän.

Ohjeet jaettiin kymmenelle miehelle. Hautausmaan kupeen pieni hiekkatörmä oli oiva paikka teloitukselle. Harhaluodit eivät aiheuttaisi vaaraa sivullisille.

Kiväärimiesten piti kuitenkin odottaa. Yhteislaukauksen sijaan käynnistyi tapahtumasarja, jollaista ei toista Suomen sisällissodasta tunneta. Teloitus vaikutti vuosia ja vuosikymmeniä – kahdesta teloitetusta tuli marttyyreja ja kuoleman välttäneistä omiensa unohtamia hylkiöitä.

Meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun, kun sain tietää, mitä silloin oli tapahtunut ja mitä seurauksia sillä oli ollut. Timo Pekkonen

Teloituksen sijaan ammuttavaksi tuomitut vaihdettiin todistajiksi. Ja todistajiksi tuoduista tuli teloitettavia – ilman tutkintaa, ilman tuomiota.

– Se täyttää juridisesti joukkomurhan tai murhan tunnusmerkistön, sanoo Juhani Meriläinen 100 vuotta myöhemmin.

Hän on toisen ammutun tyttärenpoika.

Valkoisten sotilaiden ylipäällikkö Mannerheimin käskystä aloitetusta tutkinnasta huolimatta ketään ei laitettu sijaisteloituksista vastuuseen.

Hauta, jota ei löytynyt

Kajaanilaisen Timo Pekkosen suvulla oli lähes 80 vuotta salaisuus, josta kukaan nyky-Pekkosista ei tiennyt. Vain Timon isä Leander Pekkonen tiesi, mutta ei kertonut.

Hiljainen mies ei puhunut käymistään sodista, teki työnsä Kajaani-yhtiöllä, pelasi ahkerasti jalkapalloa ja fanitti olympiavoittaja Heikki Savolaista

– Ja hän oli vielä absolutisti, kuten molemmat veljensäkin, kuvaa Timo Pekkonen isäänsä.

Isä antoi koko ikänsä ymmärtää, että Timon ukin nimi oli Paavo. Isä kuoli 1970-luvulla. Siksi vuonna 2003 Pekkosen pojasta tuli Paavo – isoisänsä mukaan.

– Tai niin luulin, sanoo Timo Pekkonen.

Kun hän etsi isoisänsä hautaa sukunsa lähtösijoilta, hän löysi monta Paavo Pekkosta. Yksikään heistä ei ollut hänen isoisänsä.

Sitten Timon silmiin sattui lehtijuttu vuoden 1918 tapahtumista Kajaanissa.

– Meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun, kun sain tietää, mitä silloin oli tapahtunut ja mitä seurauksia sillä oli ollut.

Kävi ilmi, että yksi sukupolvi oli kokonaan unohdettu ja vaiettu Pekkosten suvussa.

Tuo unohdettu ihminen oli Timo Pekkosen oikea ukki: Kajaanissa keväällä 1918 teloituksesta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt Leander Pekkonen. Timon isä, nuorempi Leander, oli nimetty isänsä mukaan. Hän oli vaiennut pelastuneesta isästään koko aikuisen ikänsä.

Kielletty ase toi kuolemantuomion

Kajaani keväällä 1918. Joukko miehiä marssii Kajaanin vankilasta parin kilometrin matkan hautausmaan kupeelle. Valoa riittää vielä kevätillassa. Puuseppä Leander Pekkonen ja sekatyömies Eemil Kemppainen ovat saaneet kuolemantuomion, koska heiltä on löydetty kielletty ase, kivääri.

Mukana on kiväärimiehet ja todistajia – vankilasta on otettu mukaan punaisten johtomiehiä lapioimaan hauta umpeen. Yksi todistajista kertoo myöhemmin, ettei kukaan heistä tiennyt, minne heitä viedään. He olivat varmoja, että heidät kaikki ammutaan.

Koko kevään 1918 tilanne Kajaanissa oli kiristynyt. Talvella punakaarti oli tuonut sata asetta, jotka oli jaettu rahaa vastaan luotetuille tovereille.

Kajaanilaisia punakaartilaisia ateljeekuvassa talvivaatteissa aseineen ja panosvöineen.
Kajaanilaisia punakaartilaisia.Kansan Arkisto

Kajaanin suojeluskunnan ja sotilaspiirin sotilasjohto toimi kiihkeimpien valkoisten mukaan löysästi. Kajaaniin määrättiin entinen Venäjän keisarillisen armeijan kapteeni Karl Hilen johtamaan joukkoa. Epäselvyydet johtosuhteissa kiristivät välejä ja “ryssän kapteenilla” oli hankauksia jääkäreiden kanssa.

Kajaanissa valkoisten joukkoon kutsunnoilla komennetut miehet kapinoivat rintamalle lähtöä vastaan. Sadan kapinoitsijan joukosta teloitettiin viisi, jotta kuri palautuisi.

Sota oli jo siirtynyt etelämmäksi. Rintaman taakse jääneillä punaisilla ei ollut mahdollista osallistua enää kapinaan ja punaisten aseita oli ryhdytty takavarikoimaan.

Kuvakaappaus vuoden 1918 Kajaanin Kaiku-sanomalehdestä
Mannerheimin "ammutaan paikalla" -päiväkäskystä tiedotettiin paikallisissa lehdissä.Kuvakaappaus Kajaanin Kaiku-lehdestä / Kansalliskirjasto

Mannerheim oli antanut helmikuussa kuuluisan ”ammutaan paikalla” -päiväkäskyn (Wikipedia). Sitä oli Kajaanissakin kuulutettu useita kertoja lehdissä ja luettu kirkoissa, mutta siitä huolimatta aseita oli kadoksissa.

Punaisten johtomiehet, asioitsija Kalle Niemi ja työväentalon vahtimestari Santeri Kari, oli pidätetty ja he pyrkivät auttamaan aseiden löytämisessä. Mannerheimin päiväkäskyn takarajan jälkeen kaksi miestä oli jo teloitettu aseiden hallussapidosta.

Pian teloitettaisiin kaksi lisää.

Kuka ottaisi syyttömämpien paikan?

Teloitusta edeltävänä iltana Kajaanin Sissirykmentin pastori vieraili kuolemantuomion saaneiden miesten luona. Tällä reissulla pastorin päähän iski ajatus – miksi teloittaa tavallisia rivimiehiä, kun ”suuremmat syylliset” jäisivät rankaisematta?

Tämän ajatuksen pastori ujutti kapteeni Karl Hilenille.

Teloituspaikalla pimenevässä illassa, kuolemaantuomittujen jo odottaessa laukauksia, Hilen alkoi saarnata moraalista ja johtomiesten suuremmasta syyllisyydestä. Hän kysyi, onko paikalla olevissa punaisten johtomiehissä sen vertaa miestä, että ottavat näiden syyttömämpien paikan.

Kun tuli kiperämpi kysymys, hän ikään kuin vajosi omiin ajatuksiinsa ja totesi: ”No ne olivat niitä aikoja”. Juhani Meriläinen

Paikalle tuodut miehet olettivat, että heidätkin ammutaan, koska mitään tietoa muusta ei ollut annettu.

Niin vaihtuivat miehet kiväärinpiippujen eteen. Ilman tutkintaa, ilman tuomiota.

Ensin asettui Santeri Kari Eemil Kemppaisen tilalle ja painostuksen jälkeen Kalle Niemi Leander Pekkosen.

Yhteislaukauksen jälkeen todistajiksi paikalle kutsutut peittelivät ruumiit jonkin matkan päähän, aiemmin kaivettuihin hautoihin. Sitten heidät marssitettiin takaisin vankilaan.

Seuraavana päivänä Kajaanin kirkossa pastori saarnasi, kuinka Jumala oli antanut tapahtua ihmeen saattamalla syylliset syyttömien edestä teloitettavaksi.

Teloitetuista marttyyrejä

Sotasensuuri esti Kajaanin tapahtumista kirjoittamisen tuoreeltaan.

Kun tapaus nostettiin julkisuuteen punaisessa lehdistössä seuraavana vuonna, Santeri Karista ja Kalle Niemestä tehtiin marttyyreita. Lehdissä korostettiin miesten rauhantahtoisuutta ja sankarillisuutta, kun he menivät teloitettaviksi syyttöminä toisten puolesta.

Samalla korostettiin valkoisten julmuutta kuvaamalla esimerkiksi hautaamista seuraavasti: ”Ammuttujen ruumiit kantoivat toverit haudan reunalle, josta valkoiset heidät heittivät hautaan niin kuin koiran raadot” (Suomen Sosialidemokraatti 18.12.1919).

Molemmat teloitetut olivat Kainuun punaisten johtomiehiä. Kuulusteluissa yritettiin selvittää, mistä Kainuuseen tulleet kiväärit olivat peräisin ja kuka ne oli tuonut. Pieni osa aseista oli edelleen kateissa. Selvyyttä ei saatu. Kumpaakaan miehistä ei oltu tuomittu vielä mistään.

Santeri (Aleksanteri) Karin vaimo Anna oli teloituksen tapahtuessa viimeisillään raskaana. Puoliorpo tyttö sai nimen kuolleen isänsä mukaan - Aleksandra.

Koko kevät oli ollut perheelle vaikea – ensin meni asunto, koska valkoiset ottivat työväentalon vahtimestarin asunnon haltuunsa samalla kuin koko työväentalon. Santeri oli pitkään kiinniotettuna vankilassa. Anna Karilla ei ollut asuntoa eikä vakituista työtä.

– Apu tuli alkuun muiden pidätettyjen vaimoilta, sanoo Juhani Meriläinen, Santerin lapsenlapsi.

Mustavalkoinen kuvakollaasi, vasemmalla kaksi poikaa polttaa piippua siisti puku päällä. Oikealla vanhoihin työvaatteisiin pukeutunut mies istuu puupenkillä.
Vasemmalla Santeri Kari koulukaverinsa Emil Luukkosen kanssa 1910-luvun Viipurissa. Oikealla Santeri Kari Lohjan kalkkitehtaan työntekijänä Wirkkalassa n. 1915.Juhani Meriläisen kotialbumi, kuvankäsittely Asmo Raimoaho / Yle

Kainuun Osuusliikkeen, punaisten kaupan, johtomiehet olivat luvanneet pitää teloitetun leskestä huolta, kunhan olot vakiintuvat. Anna Kari sai myymälänhoitajan paikan Ristijärveltä. Paluu Kajaaniin uuden miehen ja lapsikatraan kanssa tuli ajankohtaiseksi 1930-luvun lopulla.

Juhani Meriläinen kuuli lapsena perhepiirissä pieniä tarinasirpaleita sukulaisilta ja työväenliikkeen veteraaneilta. Hän ei osannut yhdistellä asioita ennen kuin lyseo- ja lukiovuosinaan.

Sitten käsiin sattui Jaakko Paavolaisen kirjasarja punaisesta ja valkoisesta terrorista sisällissodassa – siinä oli kertomus Kajaanilainen draama.

– Se räjäytti tajunnan, sanoo Meriläinen.

Lisää tietoa tuli Työväen arkistosta. Meriläinen myös haastatteli mummonsa Anna Karin hiukan ennen tämän kuolemaa.

– Nyt osaisin enemmän kysellä, kun olen paremmin perillä vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista. Mummoni ei kaikkea muistanut tai halunnut muistaa – kun tuli kiperämpi kysymys, hän ikään kuin vajosi omiin ajatuksiinsa ja totesi: ”No ne olivat niitä aikoja”.

Siihen haastattelu päättyi.

Juhani Meriläisen suhtautuminen on muuttunut ajan myötä. 1960-luvulla tieto oli järisyttävä. Myöhemmin tiedon lisääntyessä ja iän karttuessa suhtautuminen on etääntynyt.

– Ikäisilläni on omakohtaista tuntumaa niihin, jotka kokivat tapahtumat. Lapsillani on toisenlainen näkökulma – he ihmettelevät, että taasko isä on uppoutunut niihin sisällissodan juoksuhautoihin.

Amatöörihistorioitsijaksi itseään kuvaileva Meriläinen ihmettelee, miten kaikki julmuus on ollut mahdollista, mutta muistuttaa saman tien nykypäivän sisällissodista vanhan Jugoslavian alueella ja Syyriassa.

– Sisällissota on sodista kaikkein julmin.

Mustavalkoinen kuva 1920-luvulta, 20 lasta rakennuksen portailla.
Kalle Niemen lapset Aino ja Laina hoidossa ja hoitamassa muita lapsia 1920-luvun alussa. Aino vasemmalta tyttörivistä kolmas ja Laina neljäntenä.Pirkko Koiviston kotialbumi, kuvankäsittely Asmo Raimoaho / Yle

Toisella teloitetulla, Kalle Niemellä, oli vaimonsa Marian kanssa kaksi lasta: teloituksen aikaan 3-vuotias Aino ja neljän kuukauden ikäinen Laina.

Kalle Niemen tyttärentytär Pirkko Koivisto muistaa äitinsä suhtautumisen tapahtumaan.

– Laina-äiti oli hirveän vihainen isälleen, että kehtasikin mennä sinne ammuttavaksi ja jättää pienet lapset.

Työttömän Maria-mummon pelastukseksi koitui Kajaanin pormestari, Fredrik Hyökyn apu.

– Hän sääli teloitetun perhettä ja olisi muun muassa kustantanut Laina-äidin opettajaksi opiskelun, mutta sitä hän ei halunnut. Hänestä tuli kirjanpitäjä, sanoo Pirkko Koivisto.

Ukin kohtalo selvisi Pirkko Koivistolle vasta aikuisiällä. Ensimmäinen muisto ukista liittyy mummoon.

Pirkko Koivisto katseli pienenä tyttönä Maria-mummon kanssa ikkunasta ulos – ja mummo lausui runoa. ”Leikkivillä aalloilla minä sinut tapasin” – he olivat ensinmäisten säkenöivien katseiden kohdatessa olleet Nuasjärven vesillä, Elias-höyrylaivalla matkalla Kajaanista Sotkamoon.

Mummon ja Kallen ikäero oli 14 vuotta ja mummo oli hyvin rakastunut. Pirkon kysyessä, oliko mummolla tallessa niitä Kallelta saatuja kirjeitä ja runoja, joita hän lausui, vastaus oli lyhyt: “Ei ole, olen ne kaikki polttanut.”

Mustavalkoisissa kuvaparissa vasemmalla kihlapari, oikealla perhekuva.
Vasemmalla Maria ja Kalle Niemen hääkuva loppiaisena 1914. Oikealla Pirkon, Marian lapsenlapsen, kastekuva Kemissä vuonna 1943.Pirkko Koiviston kotialbumi, kuvankäsittely Asmo Raimoaho / Yle

Vaikka viha oli äidin puheissa päällimmäisenä, Kallen kuva oli aina esillä. Siinä oli hyväryhtinen ja siististi puettu mies virkapuvussa. Tyttäret pystyivät kuvittelemaan, mikä heidän isänsä saattaisi olla ja missä asemassa, jos olisi saanut elää.

Hän oli aktiivinen kehittäjä. Jopa niin tunnettu, että Suomen Sosiaalidemokraatti -lehti kirjoitti helmikuussa 1919, että Porvari yrittää herättää sosialistin kuolleista. Kalle Niemi oli valittu aiemmin varakansanedustajaksi.

Kun oloja vakiinnutettiin, Kallelle tuli kirje, että pitäisi tulla eduskuntaan kansanedustajaksi. Varsinaiseen virkaan valitut kun olivat joko kuolleet tai karanneet maasta.

– Maria-vaimo laittoi kirjeen takaisin kirjoittaen, ettei hän voi tulla, koska hänet on kuopattu jo, muistelee Pirkko Koivisto.

Isäni ei koskaan antanut anteeksi omalle isälleen. Timo Pekkonen

Koivisto sanoo äitinsä jutelleen Kallen kohtalosta vapaasti sen jälkeen, kun äiti oli etsinyt Työväen arkistosta 1970-luvulla tietoa isänsä kohtalosta. Mutta isän kanssa ei asiasta puhuttu mitään. Eikä miehensä.

Uteliaisuus kuvaa eniten Pirkko Koiviston nuoruuden ja aikuisuudenkin suhtautumista Kalle Niemen kohtaloon.

– Ajattelin, että kappas, tuommoinenkin ukko on ollut suvussa.

Myöhemmällä iällä kohtalo on koskettanut enemmän – Koivisto on etsinyt tietoa ja yrittänyt ymmärtää, miten kaikki tapahtunut on ollut mahdollista.

Surun näyttäminen ei ollut teloitettujen omaisille mahdollista yhteiskunnan silloisissa oloissa. Näin arvioivat sekä Pirkko Koivisto että Juhani Meriläinen. Teloitettujen muistomerkki pystytettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun hävitty sota oli takana ja Neuvostoliitto vaikutti vahvasti Suomen sisäpolitiikkaan.

– Ei isoäitini saanut olla pahoillaan, eivät he saaneet surra rakkaimpiaan. Se on niin helvetin väärin, sanoo Koivisto.

Asenteet olivat kovia.

– 1920- ja 1930-luvuilla oli häpeä, että Suomessa oli syntynyt kapina. Oli häpeällistä, että oli ollut punaisten puolella. Monet uhreista kielsivät menneisyytensä tai olivat mieluummin hiljaa, kun nostivat sitä esille, sanoo Juhani Meriläinen.

Pelastuneet hylkiöt

Molemmat kuolemantuomion saaneet miehet vapautettiin pian Karin ja Niemen teloituksen jälkeen.

Jos punaisten puolella olleet tunsivat häpeää menneisyydestään, Kajaanin sijaisteloituksesta selvinneillä on kaksinkertainen ongelma. Heistä tuli paitsi punaisten puolella olleita myös punaisten hylkäämiä.

Sosiaalidemokraattiset sanomalehdet, muun muassa porilainen Uusi Aika ja oululainen Pohjan Kansa kertoivat Kajaanin tapahtumista heinäkuussa 1920.

Mitä kurjiin toveriensa pettäjiin Pekoseen ja Kemppaiseen tulee, vapautettiin heidät murhainyön jälkeen kohta vankeudesta. Tapaus kävi kuitenkin Pekosen omalletunnolle, että hän heti sen jälkeen tuli vallan kiihkouskovaiseksi, sitten sekopäiseksi ja pian kokonaan mielipuoleksi. Nykyään kuuluu hän olevan Niuvanniemen hulluinhuoneessa. – Kemppainen on ollut siksi häikäilemätön, että oli viime talvena uudestaan pyrkinyt työväenjärjestöihin Kajaanissa, mutta tuli luonnollisesti evätyksi.

Omiensa pariin pyrkineen ja hylätyksi tulleen Eemil Kemppaisen myöhemmät vaiheet ovat udun peitossa. Joidenkin tietojen mukaan hän on lähtenyt Kainuusta ja toisien puheiden mukaan päätynyt itsemurhaan. Tästä ei kuitenkaan ole vahvistusta.

Mies katsoo käsissään olevaa vanhaa lompakkoa.
Timo Pekkosen isän lompakosta löytyi Leander-ukin osoite kymmeniä vuosia isän kuoleman jälkeen.Elisa Kinnunen / Yle

Toinen vapautetun Leander Pekkosen vaiheista ei myöskään ole tarkkaa kuvaa. Timo Pekkosella on käsitys, ettei Leander koskaan selvinnyt mielen järkkymisestä.

Ukki-Leander kuoli 1960-luvun loppupuolella.

– Isäni ei koskaan antanut anteeksi omalle isälleen. Johtuiko se perheen hylkäämisestä vai mistä, sitä en tiedä. Oma isäni kuoli jo 1970-luvulla, eikä koskaan puhunut syistä.

Vasta myöhemmin selvisi, että tuo mies oli ollut ukkini. Häntä ei päästetty edes sisään eteistä pidemmälle. Timo Pekkonen

Sen verran katkeruutta oli jäljellä, että Timo Pekkosella oli vaikeuksia löytää hänen hautaansa myöhemmin Tuusniemen hautausmaalta.

– Ilmankos en löytänyt, kun siellä ei ole ollut hautakiveäkään.

Leander-ukista tiedetään, että hänellä oli kolme lasta. Yksi oli Timo Pekkosen isä, Leander hänkin. Toinen lapsi oli Veikko, joka itse jäi lapsettomaksi. Kolmas lapsi oli Kalevi. Hänen poikansa oli vastikään kuollut Kari Pekkonen, presidentti Tarja Halosen entinen avopuoliso. Heillä on tytär Anna.

Kari Pekkosen Anna-tytär kertoo, että hän sai tietää ukkinsa kohtalosta vasta isänsä kuoleman jälkeen.

Eikä Pekkosen perheissä ukin kohtaloa muutenkaan puitu. Leander-ukista ei ole edes valokuvaa. Myöhemmin asioiden laidan jo selvittyä, Timo Pekkosen vanhemmat sisarukset muistelivat jonkun miehen käyneen Sivukadulla heidän asuntonsa ulkopuolella.

– Vasta myöhemmin selvisi, että tuo mies oli ollut ukkini. Häntä ei päästetty edes sisään eteistä pidemmälle.

Vanha paperi, jossa vanhanaikaista kaunokirjoitusta kellastuneella paperilla.
Timo Pekkosen isä ei koskaan paljastanut, että hän tiesi Leander-ukin osoitteen.Elisa Kinnunen / Yle

Jutussa on käytetty lähteinä haastattelujen lisäksi muun muassa tietokirjoja Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorismista; Jaakko Paavolainen, Valkoinen terrori; Panu Pulma - Oiva Turpeinen, Pikkukaupungin unelmia; Hannu Romppainen, Kainuu 1918. Lisäksi lähteinä käytetty historiantutkija, professori emeritus Reijo Heikkisen haastattelua sekä aikalaislehtiä.


Viewing all articles
Browse latest Browse all 108273

Trending Articles



<script src="https://jsc.adskeeper.com/r/s/rssing.com.1596347.js" async> </script>