Serbiassa torstaina vieraillut Venäjän presidentti Vladimir Putin sai juhlavan vastaanoton. Serbian presidentti Aleksandar Vučić lahjoitti hänelle koiranpennun, Pašan, joka on uskollisuudesta, itseluottamuksesta ja rohkeudesta kiitettyä serbialaista Šarplaninac-paimenkoirarotua.
Vierailun kovassa ytimessä olivat Venäjän maakaasu- ja asekaupat Serbiaan.
Putin kertoi, että venäläisyhtiöt ovat valmiita investoimaan Serbiassa 1,4 miljardia dollaria eli 1,2 miljardia euroa maakaasuputkeen. Putki toisi venäläistä kaasua Turkista Bulgarian kautta Serbiaan.
Venäjä ja Serbia vaalivat vanhoja slaavilaisia yhteyksiä. Jugoslavian perimyssotien aikaan Venäjä profiloitui Serbian tukijaksi. Nykyisin tämä ilmenee ennen kaikkea jatkuvassa kiistassa Kosovon asemasta.
Vučić on pyrkinyt tasapainottelemaan Venäjän ja EU:n välissä. EU:ssa Vučićin lämpimät Venäjä-suhteet herättävät epäilyksiä.
Esimerkiksi Liettuan hallitus on pohtinut, seisoisiko Serbia jäsenenä EU:n yhteisen ulkopolitiikan takana vai tulisiko Serbiasta eräänlainen Venäjän viides kolonna EU:n sisään. Serbia ei ole liittynyt EU:n Venäjän-vastaisiin pakotteisiin.
Venäjän keinovalikoimalla on rajansa
Serbian ja Venäjän suhdetta voi pitää esimerkkinä niistä keinoista, joilla Venäjä voi yrittää vedota itäisen Euroopan valtioihin kamppailussa vaikutusvallasta.
Venäjällä on tukenaan slaavilaiset ja ortodoksiset kulttuuriset yhteydet, energiapolitiikka ja EU-integraatiota kyseenalaistavat nationalistiset tunnot.
Lisäksi monissa alueen maissa kommunismin jälkeinen villi ja harvainvaltainen kapitalismi on luonut otolliset kasvuolosuhteet sitkeälle korruptiolle. Venäjä on voinut hyödyntää sitä tavoitellessaan vaikutusvaltaa näissä maissa.
Näillä vipuvarsilla on rajansa. Slaaviveljeyteen vetoaminen toimii niin kauan kuin Venäjä ei ala näyttäytyä komentelevana isoveljenä.
Halpa maakaasu ja maiden saamat kaasun kauttakulkumaksut ovat houkutteleva tarjous, mutta energiaruuvin kiristäminen poliittisesti saa maat helposti etsimään korvaavia vaihtoehtoja Venäjän tuonnille.
EU:n liberaaleja arvoja vastustavat poliittiset voimat voivat hakea selkänojaa kansallisten ja konservatiivisten arvojen nimiin vannovasta Venäjästä.
Toisaalta Venäjän suurvaltahenkinen nationalismi näyttää pienten valtioiden näkökulmasta helposti ahdistavalta ja eri maiden nationalismit ajautuvat helposti haukauksiin keskenään.
Niinpä esimerkiksi serbinationalismia tukiessaan Venäjä astuu entisen Jugoslavian muiden nationalistien varpaille.
Korruptio taas tekee hallinnoista hauraita ja vihattuja, mikä voi johtaa yllättäviin kansannousuihin. Serbiassakin on nähty viime aikoina laajoja protesteja Aleksandar Vučićin hallintoa vastaan.
Samaan aikaan tosiasia on, että suurin osa entisen itäblokin valtioista Euroopassa on Naton ja EU:n jäseniä. Ulkona ovat vain entiset neuvostotasavallat Ukraina, Valko-Venäjä ja Moldova. Ja Venäjä itse.
Entisen Jugoslaviankin alueella Naton ja EU:n laajeneminen näyttäisi pikemminkin jatkuvan.
Tässä välissä on muistettava, että Marsalkka Josip Broz Titon johtama sosialistinen Jugoslavia pyrki kylmän sodan aikana pysyttelemään blokkien ulkopuolella. Tito teki irtioton Josif Stalinin Neuvostoliitosta jo vuonna 1948.
Länsi-Balkan: Takaiskuja Venäjälle
Serbia on Venäjän avainliittolainen Länsi-Balkanilla, joka on nähty jopa yhtenä lännen ja Venäjän geopoliittisen kamppailun polttopisteistä. Länsi ja Venäjä syyttävät toisiaan epävakauden lietsomisesta.
Talouskriisin, pakolaiskriisin ja nousevan oikeistopopulismin vuosina EU:n omat vaikeudet ovat hillinneet unionin laajentumisintoa.
Viime vuoden helmikuussa EU kuitenkin esitteli uuden Länsi-Balkanin strategiansa. Siinä tarkennettiin ehtoja EU-jäsenyydelle ja pyrittiin siten rohkaisemaan Serbiaa, Montenegroa, Bosnia-Hertsegovinaa, Kosovoa, Makedoniaa ja Albaniaa uudistuksiin.
Samaan aikaan Venäjä ei näyttäisi saavuttaneen Länsi-Balkanilla kovin suuria voittoja.
Venäjä ei esimerkiksi kyennyt estämään Montenegron liittymistä Natoon. Lokakuussa 2016 Montenegrossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys, jonka taustavoimaksi epäiltiin Venäjän sotilastiedustelua. Venäjä kiistää sekaantumisen.
Jos kyseessä oli Venäjän valtion hanke, se näytti lähinnä Venäjän tehokkaiden vastakeinojen vähäisyyden. Marraskuussa 2018 Montenegron presidentti Milo Đukanović sanoi, että suhteet Venäjään ovat huonoimmat koskaan.
Takaisku Venäjän vaikutusvallalle oli myös Kreikan ja Makedonian sopu pitkällisessä nimikiistassa. Nyt nimeksi on päätetty Pohjois-Makedonian tasavalta.
Sopu avaa Makedonialle pääsyn Natoon ja Euroopan unioniin. Aiemmin Nato- ja EU-maa Kreikka oli estänyt tämän veto-oikeudellaan, koska se vastusti Makedonia-nimen käyttöä.
Kamppailu iski myös Venäjän ja Kreikan suhteisiin: Kreikka karkotti viime heinäkuussa maasta venäläisdiplomaatteja, joiden syytettiin lietsoneen nimisovun vastaisia protesteja Pohjois-Kreikassa.
Bosnia-Hertsegovinan Nato-jäsenyys sen sijaan näyttää epätodennäköiseltä, sillä maan serbiväestö vastustaa sitä.
Samaan aikaan kun EU, Nato ja Venäjä kiistelevät vaikutusvallasta, kaikessa hiljaisuudessa näyttämölle on astunut nouseva talousmahti Kiina, jonka sijoitukset Länsi-Balkanilla kasvavat.
Entinen Neuvostoliitto: irtautumista, tasapainottelua ja väkivaltaa
Entisen Neuvostoliiton maista Baltian maat tekivät heti selvimmän pesäeron entiseen keskusvaltaan. Ne ovat nyt Naton ja EU:n jäseniä.
Georgian ja Ukrainan länsipyrkimyksiä Venäjä on kampittanut voimatoimin, Georgiassa vuoden 2008 sodassa ja Ukrainassa vuodesta 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin ja nostatti separatismia Itä-Ukrainassa.
Kovat otteet toisaalta osoittivat Venäjän vaikutusvallan rajat näissä maissa: Niin sanottu pehmeä voima – taloudelliset ja kulttuuriset vaikutuskeinot – ei riittänyt.
Venäjä on yrittänyt pitää entisen Neuvostoliiton alueen maita kasassa muun muassa Euraasian talousliiton ja Kollektiivisen turvallisuuden järjestön ODKB:n eli CSTO:n avulla.
Talousliitto mukailee EU-mallia ja CSTO sotilasliittoa Naton malliin.
Yleensä arvioidaan, että järjestöjen merkitys on jäänyt Venäjän toivomaa vähäisemmäksi. Euraasian talousliitolle erityisesti Ukrainan menetys oli kova takaisku.
Moni entisen Neuvostoliiton itsevaltainen johtaja tasapainottelee opportunistisesti lännen ja Venäjän vaikutusvallan välissä. Näin ovat toimineet Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka ja useat Keski-Aasian johtajat.
Lukašenka on väliin lähentynyt Venäjää ja väliin länttä. Nyt suhteet veljesmaahan ovat taas kireät.
Entiset satelliitit: Raskas historia painaa
Entä millainen on entisen keskusvallan suhde entisiin satelliittivaltioihin?
Kuva on kirjava ja täynnä harmaan sävyjä. Kullakin valtiolla on hieman omanlaisensa historialliset perinteet ja kipupisteet suhteissaan Venäjään.
Venäjän raskaana painolastina entisissä itäblokin valtioissa on sen historiallinen rooli kovaotteisena isäntänä.
Jos itäblokin valtiot osoittivat liiallisia merkkejä itsenäisyydestä, Neuvostoliitto turvautui voimakeinoihin: Näin kävi Unkarissa 1956 ja Tšekkoslovakiassa 1968.
Toisaalta sosialistiblokkiin luetut Romania ja Albania kykenivät ajamaan varsin itsenäistä politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. Albania irrottautui Varsovan liitostakin.
Erilaisia suuntia Mustanmeren rannikolla
Bulgariassa Venäjä muistetaan yhä vapauttajana Osmanien valtakunnan ikeestä 1878. Kylmän sodan aikaan Bulgaria laskettiin Neuvostoliiton lojaaleimpiin liittolaisiin.
Nyt Bulgaria on EU:n ja sotilasliitto Naton jäsen. Samaan aikaan Bulgaria on varsin riippuvainen Venäjän maakaasuntuonnista.
Suhde Venäjään on vaihdellut poliittisten suhdanteiden mukana.
Pääministeri Boiko Borisovin oikeistolaista GERB-puoluetta on pidetty suhteellisen Venäjä-kriittisenä. Borisovin kaudella Bulgaria esimerkiksi torjui EU:n painostuksesta Venäjän South Stream -maakaasuputkihankkeen rannoiltaan.
Opposition sosialisteja on pidetty perinteisesti Venäjä-myönteisinä. Sosialistien tukema entinen hävittäjälentäjä Rumen Radev nousi Bulgarian presidentiksi 2017 ja on ajanut edeltäjäänsä venäläisystävällisempää linjaa. Samaan aikaan myös GERB on lämmitellyt Venäjä-suhteita.
Viime toukokuussa Boiko Borisov vieraili Venäjällä ja keskusteli jälleen energiahankkeista: Bulgariaa kiinnostaa Venäjältä Turkkiin rakennettavasta maakaasuputki Turk Stream.
Romania on puolestaan huolissaan Venäjän toimista viereisellä Mustallamerellä.
Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota nostattivat Romaniassa vaatimuksia Naton läsnäolon lisäämisestä Mustallamerellä.
Romaniaan on sijoitettu Venäjää suuresti ärsyttävän Yhdysvaltain ohjuspuolusjärjestelmän tukikohta.
Suhdetta taustoittaa osin historia: Romaniassa muistetaan toisen maailmansodan aluemenetykset ja Neuvostoliitto miehittäjävaltana.
Miehityksen jälkeisenä aikana Romanian pitkäaikainen diktaattori Nicolae Ceaușescu uskaltautui harjoittamaan usein Neuvostoliiton linjasta poikennutta ulkopolitiikkaa.
Näin Romanialla oli jo lähtökohtaisesti erilainen suhde Venäjään kuin naapurillaan Bulgarialla.
Visegrád: Maahanmuuttovastustus yhdistää, Venäjä-suhde erottaa
Kysymys Venäjästä jakaa neljän keskieurooppalaisen maan Puolan, Unkarin, Slovakian ja Tšekin Visegrád-ryhmää. Niitä on tähän asti yhdistänyt erityisesti EU:n yhteisen pakolaispolitiikan vastustus.
Suhteissa Venäjään äärilaitoja ovat Unkari ja Puola.
Puolan hallitus suhtautuu Venäjään kaikkein kielteisemmin. Tšekissä presidentti myötäilee Putinin näkemyksiä kun taas hallitus on yleensä noudattanut EU-linjaa.
Slovakia yrittää pitää hyvät suhteet Venäjään. Pääministeri Viktor Orbánin Unkari on lähestynyt Venäjää.
Unkarilla voisi ajatella olevan historiallisesti hyvin viileät suhteet Venäjään. Oleellinen osa maan historiallista muistia on vuoden 1956 kansannousun verinen tukahduttaminen.
Hallitseva Fidesz-puolue on vaalinut kommunistihallinnon kansalaisiin kohdistaman terrorin muistoa. Se näkyy vahvasti esimerkiksi Budapestiin Fideszin kaudella perustetussa Terrorin talo -museossa.
Tästä historiallisesta painolastista huolimatta Unkarin oikeistolainen pääministeri Viktor Orbán pyrkii pitämään hyvät suhteet Putinin Venäjään.
– Menneisyydessä me unkarilaiset kärsimme paljon Venäjän alaisuudessa, Orbán sanoi italialaiselle La Repubblica -lehdelle tammikuussa 2018.
– Siitä huolimatta on tunnustettava, että Putin on tehnyt maastaan jälleen suuren ja Venäjä on taas pelaaja maailmannäyttämöllä.
Puola sen sijaan on Baltian maiden ohella EU:n tiukimpia Venäjä-kriitikkoja.
Puolalla ja Venäjällä on tunnetusti pitkä ja kipeä historia. Hallitsevalla konservatiivisella Laki ja oikeus -puolueella on omakin Venäjä-traumansa: vuoden 2010 Smolenskin lentoturma.
Onnettomuudessa kuoli muun muassa Puolan presidentti Lech Kaczyński, Laki ja oikeus -puolueen tosiasiallisena johtajana pidetyn Jarosław Kaczyńskin kaksoisveli. Puolue syyttää turmaa Venäjän masinoimaksi.
Puolaan, Redzikowon tukikohtaan on rakenteilla osa Yhdysvaltain ohjuspuolustuskilpeä.
Tšekissä presidentti Miloš Zeman on profiloitunut suorastaan Putinin liittolaiseksi Euroopassa.
Presidentillä on Tšekissä pitkälti seremoniallinen rooli, mutta hänellä on valtaa mielipidevaikuttajana. Samaan aikaan Tšekin hallitukset ovat pitkälti noudattaneet EU:n yhteistä linjaa.
Slovakia on välillä rakoillut EU:n yhteisestä linjasta. Se jättäytyi sivuun entisen venäläisvakoojan Sergei Skripalin ja tämän tyttären myrkytysyrityksen jälkeen tehdyistä laajamittaisista venäläisdiplomaattien karkotuksista.
Taustalla on nähty ennen kaikkea populistisen Slovakian kansallispuolueen vaikutus, mutta varovaisuudella on taloudellisiakin syitä: Slovakia on ollut riippuvainen Venäjän energiantoimituksista.
Toisaalta Slovakia uhmasi Venäjää esimerkiksi 2014, kun se omalta osaltaan mahdollisti kaasuntoimitukset Ukrainaan Venäjän keskeytettyä omansa.
Entäpä… Saksa?
Lienee syytä muistaa, että Itä-Saksa eli Saksan demokraattinen tasavalta DDR oli sekin aikoinaan Neuvostoliiton vaikutuspiiriissä.
Itä-Saksaa enemmän Saksan nykyisissä Venäjä-suhteissa on tosin nähty jonkinlaisia kaikuja Länsi-Saksan sosiaalidemokraattisen liittokanslerin Willy Brandtin käynnistämästä Ostpolitikista, idänpolitiikasta, jossa pyrittiin normalisoimaan suhteita itäblokkiin.
Niinpä Itämeren Nord Stream -maakaasuputkihankkeissa keskeinen saksalaisvaikuttaja on ollut entinen sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhard Schröder.
Saksan teollisuuden etujen ajaminen ylittää toki puoluerajat: Myös kristillisdemokraattinen liittokansleri Angela Merkel on antanut tukensa Nord Stream 2 -putkilinjaukselle.