Aamulla Raksilan uimahallissa Oulussa on vielä rauhallista. Keskiradalla mies sahaa vapaauintia altaan päästä päähän. Hän on aloittanut harjoituksen puoli seitsemältä ja nyt, kellon lähestyessä kahdeksaa, treeni alkaa olla päätöksessään.
Mies punnertaa pois altaasta, kiinnittää jalantynkäänsä proteesin ja tulee kättelemään. Sovimme, että jatkamme seuraavaksi kuntosalille.
Aamutreeni on Jussi Lotvoselle, 37, arkipäivää. Kolmen lapsen isä, kuntosalin toimitusjohtaja ja paratriathlonisti järjestää aikaa harjoittelulle vaikka aamuyöstä.
– Minä tykkään juosta juoksumatolla, kun muut vielä nukkuvat kotona.
Jäälle jo nelivuotiaana
Jussi Lotvosesta piti tulla NHL-jääkiekkoilija. Hän alkoi pelata kiekkoa nelivuotiaana. Laji määritti nuorta miestä.
Lotvonen muistelee junioriaikojaan ja pohtii, että edelleenkin A- ja B-juniori-ikäiset kiekkoilijat ovat eräänlaisia alfauroksia. Varsinkin Oulun tapaisessa kaupungissa, missä kiekko on lajeista suurin ja kaunein.
Hän kertoo esimerkin. Nuoret miehet pukeutuvat joukkueen tuulipukuihin, valkoiset tennissukat vedetään lahkeiden päälle, huulessa on nuuskamälli ja pipo vedettynä korville. Kiekkoilijan tunnistaa katukuvasta.
– He kävelevätkin kuin jääkiekkoilijat. Se on se tietty juttu, Lotvonen pohtii nyt, vuosia oman uran päättymisen jälkeen.
Sitä polkua hänkin tallasi, kunnes parikymppisenä kehittymisen rajat alkoivat tulla vastaan. Kiekon rinnalle ja pian tärkeimmäksi asiaksi nousi raha ja sen tekeminen. Oma auto heti, kun sai kortin. Asunto armeijan jälkeen. Sen remontointi ja myynti heti kahden vuoden asumisen jälkeen. Taas uusi auto, mutta ilman velkaa.
Vanha kantapään urheiluvamma alkoi kuitenkin vaivata niin, että se piti hoitaa järjestykseen.
"Ei muuta kuin tsemppiä"
Oli vuosi 2006. Kantapää operoitiin sairaalassa. 25-vuotias Jussi Lotvonen oli jo valmistautumassa kotiinlähtöön, kun plastiikkakirurgi tuli iltapäivän lopulla käymään. Paperien joukosta löytyikin yllättäen patologin lausunto. Jalasta oli löytynyt syöpä. Sitä alettaisiin tutkia seuraavana aamuna.
Lotvonen muistelee käänteentekevää päivää ja hämmentävää tunnetta, kun kirurgi toivotti hänelle tsemppiä tulevaan ja lähti kotiin. Lääkärin työpäivä oli varmaankin päätöksessään, mutta Lotvonen tavoittaa vieläkin tunteen siitä, kuinka jäi yksin pysäyttävän diagnoosinsa kanssa.
– Muistan, että minulla oli kepit, kun kantapäätä ei saanut rasittaa. Alkoi ärsyttää ja itkettää niin paljon, kun kävelin sairaalan pitkää käytävää, että nakkasin kepit pois. Aivan sama vaikka sattui, ei tästä tule enää mitään.
Jalassa oli pahanlaatuinen syöpä, harvinainen pehmytkudossarkooma.
Hyviä ja huonoja uutisia
Sairaalassa oli kulunut jo pidemmän aikaa, ensiksi urheiluvamman vuoksi, ja nyt edessä olivat yllättäen syöpähoidot.
Sairaalaosastolla Lotvosella oli aikaa miettiä. Viihdettä ei löytynyt nykymalliin kännyköistä ja tietokoneista, eivätkä kaverit viihtyneet seurana sairaalahuoneissa. Osastolla, mummojen ja pappojen ympäröimänä, oli aikaa ajatella. Lotvonen halusi pitää tunteensa piilossa läheisiltään.
–Minä surin ja itkin asioita yöllä.
Kun tutkimukset lopulta valmistuivat, lääkärillä oli hyviä ja huonoja uutisia.
– Sanoin, että saanko arvata. Syöpä ei ole levinnyt, mutta jalka joudutaan amputoimaan.
Arvaus osui oikeaan. Muutaman kuukauden ikäisen poikavauvan isän maailma meni uusiksi.
– Itsellä oli vain sellainen halu, että tahdon nähdä lapsen kasvavan. Päätin, että tämä on minun uuden elämän alku, enkä aio jäädä valittamaan, vaan aion ottaa siitä kaiken irti.
Monelle syöpään sairastuminen kuulostaa todella järkyttävältä elämäntilanteelta. Nyt Lotvonen toteaa, että lopulta syöpä on ollut hänen vastoinkäymisistään pienimpiä. Muutama vuosi syöpädiagnoosin jälkeen hänen isänsä kuoli liikenneonnettomuudessa. Se on edelleen kipeä paikka miehelle. Myös avioero kahden ensimmäisen lapsen äidistä jätti jälkensä.
Neljän vuoden pettymys
Operaatio muutti miestä. Vasen jalka polven alapuolelta amputoituna Jussi Lotvosen piti rakentaa elämäänsä uudelta pohjalta. Raha ei enää ollut tärkeintä.
– Päätin heti itse, että identiteettini muuttuu. Olen vammainen ihminen ja haluan olla ylpeä siitä, että olen erilainen.
Treenaamisesta ja kilpailemisesta hän ei suostunut luopumaan. Proteesijääkiekosta kertyi EM- ja MM-mitaleja, mutta joukkueurheilijaa oli alkanut kiehtoa toinen laji, jossa kaikki oli joukkueen sijasta kiinni omasta itsestä.
Jussi Lotvonen alkoi harjoitella triathlonia ja päämääräksi nousivat Rion paralympialaiset 2016. Paratriathlon oli otettu ensimmäistä kertaa mukaan kisaohjelmaan.
Neljän vuoden projekti sai kuitenkin harmittavan käänteen, kun vähän ennen kisoja vammaisurheilijoiden luokituksia muutettiin niin, että sääriamputoitujen kanssa samaan sarjaan tulivat myös esimerkiksi yläraajoistaan vammautuneet.
– Neljä vuotta tehtiin sen projektin eteen töitä perheen ja tiimin kanssa. Sitten 2015 tuli tieto, että luokat muuttuvat. Riossa ei kilpaillut lopulta yhtään sääriamputoitua, Lotvonen sanoo.
Huippu-urheilijan itsekkyys
Pettymyksen jälkeen Jussi Lotvonen jätti kilpailemisen vuodeksi. Kilpailumotivaatiota ei ollut, mutta mieltä kaihersi, että oma taso oli vielä kunnolla testaamatta. Onnistuisiko paratriathlonin kansainväliselle huipulle pääseminen? Se ei selviäisi, jos ei vielä kerran pistäisi itseään todella koville.
Tiukimmat keskustelut paluusta huippu-urheilijaksi käytiin perheen sisällä. Jussi Lotvosen avopuoliso Terje Marjakangas sanoo, että jatkopäätöstä piti vähän aikaa sulatella. Haaveissa olleen normaaliarjen sijasta perheessä palattaisiin urheilu-uran tahdittamaan elämään.
– Aikaa se vie, kun harjoittelee kolmea lajia. Kyllähän siinä joutuu kotipuolesta joustamaan ja antamaan tukea. Yritetään tehdä työtä toisen unelman eteen.
Mikä onkaan miehen roolien nykyinen arvojärjestys? Sen hän listaa heti. Nyt Jussi Lotvonen on huippu-urheilija, kolmen lapsen isä ja toimitusjohtaja. Tässä järjestyksessä, ainakin toistaiseksi. Perheen elämää muokataan urheilun ehdoilla ja arki pyörii avovaimon johdolla.
– Se on itsekästä, Lotvonen myöntää.
Toisaalta itsekästä olisi myös pyytää toista luopumaan suuresta unelmastaan, Terje Marjakangas pohtii.
Perheloma, ehkä 2021
Viime vuonna Lotvonen palasi kilpailemaan paratriathlonin maailmancupiin ja sijoittui kilpailuissa kolme kertaa viidenneksi.
– Me kutsutaan sitä sirkukseksi. Triathlonsirkus on älyttömän vaativa, kun olet yhdeksän kuukautta vuodesta tien päällä.
Kilpaurheilu ja perhe-elämä kulkevat erillään. Lotvosen lapset eivät esimerkiksi ole koskaan nähneet isänsä kilpailevan. Terje Marjakangas ymmärtää päätöstä, sillä kisatapahtumien alla mielessä pyörii tuleva kilpailu ja keskittyminen on kovimmillaan.
– Ei häntä silloin viitsi häiritä. On urheilija-Jussi ja kotona oleva Jussi.
Kisojen lisäksi matkapäiviä poissa perheen parista kertyy ulkomaanleireillä. Tämän talven aikana suunnitelmissa on kolme harjoittelujaksoa Espanjassa. Lisäksi maailmancupin kilpailuja järjestetään ympäri maailman.
Vaikka perhe lähteekin mukaan osalle leireistä, on se kaukana perinteisestä lomasta. Marjakangas sanookin haaveilevansa perinteisestä perhelomasta ilman harjoitteluohjelmaa ja mukana kulkevia polkupyöriä.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, se ei tule järjestymään ennen Tokion paralympialaisia 2020, minne Lotvonen nyt tähtää.
Masters of The Universe
Kuntosalilla Jussi Lotvonen pyyhkii hikeä otsaltaan juoksumattotreenin jälkeen. Hän vaihtaa juoksuproteesinsa toiseen, arkikäyttöön tehtyyn.
Lotvonen sanoo, että proteesin pitää olla mahdollisimman huomiota herättävä. Toisen jalan puuttumista ei piilotella. Kuosivaihtoehtona oli myös My Little Pony, mutta hyvän ja pahan taisteluun pohjautuva Masters of The Universe vei voiton.
– He-Man oli hyvä, ja haluan aina ajatella niin, että yritän parhaani. Haluan olla kaikille ihmisille hyvä. Kyllä se ohjaa sillä tavalla sieltä lapsuudesta asti.
He-Manin voimalause piirretyssä oli “I have the power!” Sen on selvästi omaksunut myös Jussi Lotvonen.