Tammikuu on ollut ikävien uutisten aikaa. Valtakunnassa on tapahtunut järkyttäviä asioita ja ne ovat paitsi puhuttaneet kansaa, myös jakaneet sitä – jos eivät kahtia, niin ainakin useampaan lokerikkoon. Pääosin käyty keskustelu on kumminkin ollut paikallaan, koska hirveyksiä on turha hyssytellä.
Ihmisluonteelle ominaista on, että tuskaisella hetkellä se alkaa kaivella surun vastapainoksi jotain keveämpää. Tämän ilmiön olen huomannut alkuvuoden aikana omalla kohdallani, koska ensi kertaa elämäni päivinä olen lueskellut lehdistä Englannin kuninkaallisista kertovia juoruja. Tai eivät kai ne juoruja ole, koska muuankin aviisi kuulutti etusivullaan kertovansa totuuden herttuatar Meghanin ja prinssi Harryn suhteesta. Kannen mainostaman jutun luettuani en tuntenut solahtaneeni hovin sisäpiiriin, mutta kaiken kaikkiaan olen oppinut pitämään monarkiaa, nimenomaan Brittilän monarkiaa, mielenkiintoisena temmellyskenttänä.
Olen samaa mieltä kuin kirjailija Volter Kilpi, jonka mukaan Suomen kansan verissä asustaa välitön monarkinen vaisto.
Oikeastaan olen jopa harmitellut sitä, että Suomen kuningaskunta kemahti aikanaan sitten nokalleen. Pitkälle suunnitellun ja tomerasti startatun hankkeen kumosi Saksan keisarikunnan tasavaltaistanut vallankumous, jonka vuoksi ensimmäiseksi kruunupääksi pyydetty ja orastavasti vihreää valoa vilautellut Hessenin prinssi Friedrich Karl päätti jättää Suomen kuninkuuden välistä. Siinä meni moni hyvin suunniteltu ja tekemistä vaille valmis homma hukkaan. Varmasti harmitteli kirkollis- ja opetustoimikunnan esittelijäsihteeri Yrjö Loimaranta monia Suomen monarkian tähden tekemiään työtunteja. Joutaviksi jäivät Turun tuomiokirkossa järjestettävien kruunajaisten suunnitelmat ja nähtävästi muuan keravalainen timpuri, Piipponen nimeltään, ehti jo sorvata jonkinmoisen valtaistuimenkin.
Ei sillä, että itkisin kuninkaallisten häiden, ristiäisten ja muiden hovihöpötysten puutetta – sellaiset kinkerit nielevät rahaa paljon enemmän kuin vaikkapa kesäisten kahvikestien järjestäminen Putinille ja Trumpille. Hessenin prinssikin vaati vuosipalkakseen miljoonaa silloista markkaa ja K.J. Ståhlberg tyytyi ensimmäisenä presidenttinä huomattavasti pienempään liksaan. Mutta olen samaa mieltä kuin kirjailija Volter Kilpi, jonka mukaan Suomen kansan verissä asustaa välitön monarkinen vaisto.
Mitä lie vanhempi kollega sillä tarkalleen tarkoittanut, itse kuitenkin uskon sen näkyvän nimenomaan omassa retkahtamisessani Englannin hovin ihmissuhdedraamaan.
Mietojapa olisivat entisten missien erouutiset, kun etusivuille läväytettäisiin kuva happamasti toisiaan katsovista Suomen prinssiveljesten vaimoista – tosin heistäkin ainakin toinen olisi todennäköisesti entinen missi tai vähintään juontaja.
Ihminen kun on lopulta tavattoman utelias olento, eikä vieraan valtakunnan sisäpiirin seuraaminen välttämättä tee härmäläisten itsetunnolle niin höpöttiä kuin se, että saisimme lukea lehdistä ikiomien monarkkien edesottamuksista. Ihan jo siksi, että useasti asumisestaan maksava ja ruokakaupasta punaisen lapun tuotteita ostava ihminen saa mielihyvää huomatessaan, että ei se nyt niin mukavasti mene verorahoilla kustannetuissa palatseissa majailevilla lajitovereillakaan. Eikä se mielihyvä välttämättä vahingonilosta johdu. Ennemmin se johtuu siitä havainnosta, että on meillä omat ongelmamme itse kelläkin ja nepä mahtavatkin olla ainoat asiat, joiden myötä normikansalainen pystyy hoviväen elämään samaistumaan.
Olisihan se sentään eri messevämpää lukea iltapäivälehdestä tai juorujulkaisusta Forssan herttua Auliksen ihmissuhdeongelmista kuin lappilaisen kyläkauppiaan epäonnistuneesta rakkauskirjeestä. Mietojapa olisivat entisten missien erouutiset, kun etusivuille läväytettäisiin kuva happamasti toisiaan katsovista Suomen prinssiveljesten vaimoista – tosin heistäkin ainakin toinen olisi todennäköisesti entinen missi tai vähintään juontaja. Siinäpä täyttyisivät foorumit viesteistä, joissa arvailtaisiin syitä, tuomittaisiin ja armahdettaisiin.
Toki siellä tehdään sitä nytkin, mutta kuninkaallisten kohdalla se tapahtuisi ilman satavarmaa tietoa, koska hovi pitäisi salaisuudet sisällään paremmin kuin perusjulkkujen tekemisistä pikkurahojen toivossa lehdille ammuvat vasikat. Vissien faktojen puutteessa meille jäisi vain epävarmuus ja mysteerisyyden ansiosta pystyisimme kaikesta huolimatta rakastamaan monarkkejamme, koska he olisivat sentään kuninkaallisia ja sitä tehden pysyväisempiä kuin vuosittain vaihtuvat lööppijulkut.
Muita hyviä puolia en monarkiasta sitten keksikään. Ja vakavasti puhuen olen oikein hyvilläni siitä, että tässä tasavallassa elellään – on elelty jo satakunta vuotta. Siihen aikaan on mahtunut monia hyviä ja huonoja uutisia, viime aikoina tosiaan hyvinkin karmeita, mutta kauhistuttavimmissakin asioissa on aina yksi valopuoli: Niiden järjellinen käsittely voi poikia muutaman mukavamman huomisen.
Ja koska meillä ei ole niitäkään kuninkaallisia, kannattaa meidän käyttää luppoaikamme nimenomaan järjellisen käsittelyn tavoittelemiseen kuin joutavaan juoruiluun – jos kohta silläkin maailmassa paikkansa on. Jos ei muuten, niin kaikkea kansaa koskettavien ongelmien vastapainona.
Antti Heikkinen
Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.