"Isi on kuollut."
Monessa perheessä joudutaan sanomaan nämä lohduttomat sanat lapsille. Kaksi naista lupasi kertoa tarinansa. He joutuivat rakentamaan elämänsä, identiteettinsä ja unelmansa uudelleen.
Tiia Korhonen oli vielä noin vuosi sitten 33-vuotias viiden lapsen äiti ja vaimo, joka suunnitteli perheen yhteistä ulkomaanmatkaa. Yksi yö muutti kaiken. Hänestä tuli leski ja yksinhuoltaja.
Pian tulee kaksi vuotta siitä, kun poliisit kävelivät kahden pienen lapsen äidin, Anna Kaikkosen, 40, työhuoneeseen ja kertoivat hänen 33-vuotiaan aviomiehensä tehneen itsemurhan.
Tiia Korhosen ja Anna Kaikkosen kohtalon jakavat tuhannet muut äidit ja isät.
Nuorena leskeksi jääneellä on harvoin saman kokeneita lähipiirissään. Mikä auttaa palaamaan arkeen?
Tiia Korhonen: "Sohvannurkassa istuessani tajusin, että kaikki muistutti eletystä elämästä"
3.3.2018. Lauantain vastaisena yönä kaikki muuttui.
Kun yrittää muistella tiettyjä hetkiä, keho reagoi hyvin voimakkaasti. Pystyn vielä tuntemaan sen tunteen, kun yritin laittaa puhelimeeni hätänumeroa ja saada sanaa tulemaan ulos. Sen paniikin ja sekasorron, kun lapset itkevät, ja mies on hyvin huonossa kunnossa.
Vielä hetki ennen sitä kaikki oli hyvin.
Minä ja mieheni olimme olleet yhdessä 18 vuotta. Naimisissa 14. Meillä oli viisi lasta ja tasainen arki.
Olimme juuri varanneet koko perheen ulkomaanmatkan. Niitä varten meidän perheessämme säästettiin. Meillä ei eletty pahan päivän varalle, vaan elettiin aina sen hyvän päivän varalle.
Kävimme vielä ennen nukkumaanmenoa keskustelua, kuinka yhteinen aika on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Niitä muistoja lapsetkin miettivät pitkään: vitsit, miten kivaa sielläkin oli!
Keskustelut illalla makuuhuoneessa jäivät viimeisiksi.
Mieheni sai yöllä laaja-alaisen aivoverenvuodon. Hereille säpsähtäessäni huomasin, että jokin on pielessä. Mies oli herännyt ja ehti tajuta, että jotain on tapahtumassa.
Soitin apua. Lapset heräsivät tietysti siinä rytäkässä myös.
Muistikuvat yöstä ovat hataria, mutta keho muistaa kaiken tapahtuneen. Tajusin, että kaikki oli siinä tilanteessa minun vastuullani. Mies haettiin ambulanssilla ja me jäimme kotiin.
Ikkunasta katsoimme, kuinka ambulanssi ei heti lähtenyt.
Sitten se lähti pillit päällä.
Lopulta sain kyydin sairaalaan. Huomasin jo ihmisten ilmeistä, ettei mitään hyvää ole tulossa. Neurokirurgi pyysi minua ja mieheni vanhinta poikaa huoneeseensa. Sanat olivat turhia, kaikki oli luettavissa lääkärin kasvoilta. Hän sanoi, että mieheni on käytännössä aivokuollut.
Jäädään vain odottelemaan sitä, että hän kuolee.
Päällimmäisenä oli se ajatus, että lasten pitää päästä näkemään isänsä hengissä. Ja niin kaikki lopulta ehtivätkin. Neljä lapsistamme tulivat Heinolasta ja 14-vuotias poikamme lensi Helsinkiin laskettelureissulta Lapista.
Aikaa oli jäljellä vain vähän. Isä ei enää reagoinut, mutta tärkeintä oli se, että hän oli lämmin ja elävä isä. Saimme olla huoneessa niin pitkään kuin halusimme. Pienimmät lapsistamme eivät ymmärtäneet tilanteen lopullisuutta. Oikeasti, että tämä on tässä.
Nuorimmat lapset lähtivät edeltä kotiin ja odotin, että vanhin poika saa sanoa hyvästinsä. Kipua oli turha pitkittää.
Kotiinpaluu oli hirveää.
Olo oli edelleen hyvin epätodellinen. Muistan matkalta ainoastaan ison pyöreän kuun. Sitä ympäröivät pilvet, jotka olivat kuin siivet. Lapsen kanssa mietimme, että onpa jännä näky. Ihanakin toisaalta.
Matka kesti ikuisuuden.
Mietin, miten kerron edeltä kotiin palanneille lapsille, ettei iskä koskaan enää tule kotiin.
Sohvan nurkassa istuin ja ihmettelin – ei sille tunteelle ole sanoja. Mihin tahansa katsoin, kaikki muistutti eletystä elämästä ja siitä rakkaasta ihmisestä, joka oli poissa.
Arki muuttui aika radikaalisti.
Palasimme rytmiin omalla tavallamme. Olisimme saaneet kotiin apua, mutta minulle oli hirveän vieras ajatus, että joku tulee keittiöömme tekemään ruokaa ja siivoamaan. Minä ja lapset huolehdimme kodista yhdessä ja lämmitimme saunaa. Kävimme kaupassa ja mietimme yhdessä, mitä söisimme. Kun ajatukset olivat aivan sekaisin, muistin kuitenkin aina kaksi asiaa: maitoa ja vessapaperia.
Huomasin, miten paljon olin laskenut miehen varaan. Hän teki kaikkea oma-aloitteisesti ja ykskaks ne asiat olivat vastuullani. Mieheni oli ollut hyvin lämminsydäminen ja perhekeskeinen ihminen.
Minulla meni työkyky. Olin tehnyt töitä lastensuojelun puolella ja koin, ettei minulla ollut enää mitään annettavaa. Ajattelin pitkään, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään.
Ensimmäisinä kuukausina en ymmärtänyt tilannetta täysin itsekään. Järjestelin hautajaiset ja saavuin sinne. Muistan katsoneeni arkkua ja miettineeni, että ”kukaan ei oo kertonut mulle”. Sellaisia hetkiä oli paljonkin. Siinä alkaa epäillä omaa mielenterveyttään: mitä tässä tapahtuu.
Lisäksi oli huolehdittava kaavakkeiden täyttämisestä ja talousasioista. Kun ei ole koskaan sen asian äärellä ollut, oli selvitettävä, minne minä menen ja kuka minua neuvoo.
Kaikki oli lopullista ja olin yksin. Vastuu lapsista ja epäilys omasta mielenterveydestä olivat yhdistelmä, joka toi huolen romahtamisesta.
Kuka huolehtii lapsista?
Nippa nappa jaksoin viedä lapsen päiväkotiin ja hakea sieltä pois. Tärkeintä oli se, että arki pyöri niin normaalisti kuin mahdollista: lapset jatkavat koulussa ja päiväkodissa käymistä sekä tapaavat muita aikuisia. Tunne siitä, että elämä jatkuu.
Kun jäin työelämästä pois, koin olevani irrallaan kaikesta.
Meillä on aina ollut paljon ystäviä ja tuttavia. Lapsilla on ollut ystäviä ja heillä ihanat perheet, jotka huolehtivat– toivat ruokaa ja kävivät. Yksi liikuttava tapaus siltä ajalta on jäänyt mieleeni. Lapseni ystävä toi minulle naistenpäivänä keltaisia kukkia. Hän ei tiennyt, mikä merkitys niillä minulle oli. Mieheni toi minulle aina merkkipäivinä keltaisia kukkia. Se on lempivärini.
Kun tuli kesä ja oli kesäloma, vietimme lasten kanssa paljon aikaa. Vaan oltiin, kukaan ei mennyt mihinkään.
Silti toipuminen on edelleen kesken.
Kuka minä oikeastaan olen?
Ajattelen, ettei puolison menettämisestä tarvitse selvitä. En yritä pakottaa itseäni mihinkään. Tiedostan, että hän on poissa. Tiedostan suruni, ja se on ihan ok. Trauma jätti jäljen kehon muistiin. Se on niin iso mörkö, etten tiedä, pystyykö siitä koskaan selviämään.
Minkälainen olen jatkossa? Minkälainen se Tiia on?
Nyt se on edelleen rikki ja se hakee paikkaansa, mutta se Tiia yrittää. Sillä on elämänhalu edelleen.
Tässä välillä hain uutta työpaikkaa, jonka sain ja lähdin kokeilemaan. Vaikka työ oli mielenkiintoista ja mukavaa, pää ei vastaanottanut uusia asioita. Jotenkin oli hirveä kiire päästä arkeen, vaikka tiedostin, etten ole vielä valmis.
Lopputulos oli, etten pystynyt. Oma fyysinen terveys alkoi oireilla. Puolen vuoden ajan nukuin neljä tuntia yössä. Oman hyvinvoinnin laiminlyömisestä seurasi alamäki. Entisellä kotipaikkakunnalla ihmiset halusivat olla liikaa läsnä ja neuvoa. Se oli vaikeaa. Ei ollut tilaa hengittää.
Löysin myös uuden kumppanin, joka on äärettömän ihana asia. Hän asui toisella paikkakunnalla, jonne mekin lopulta muutimme. Sillä tiellä ollaan, että siipiä kokeillaan.
Elämä on karua.
Hyppy tuntemattomaan oli pelottava, mutta luulen, että se kannattaa ja vie eteenpäin.
Mitäkö haluaisin sanoa muille samaan tilanteeseen joutuville?
Akuutissa vaiheessa ajattelin, että aina tulee ilta. Tärkeintä on, että kuuntelee itseään ja menee päivä kerrallaan.
Kaikki ihmiset haluavat varmasti hyvää. Kun kuulee paljon neuvoja, hämärtyy, mitä itse tarvitsee. Ihmiset ovat niin eri lähtökohdista, ettei kukaan voi toiselle sanoa, että näin tulisi tehdä ja olla.
Jo alkutaipaleella oppi, että pitää löytää itsestään kiitollisuus – kaikessa, koko ajan se kiitollisuus. Kun tilanteelle ei voinut mitään, piti oppia olemaan kiitollinen siitä, että on saanut sen elämän. Sen elämän ansiosta olen se ihminen, joka olen.
Olin kiitollinen edesmenneelle puolisolle asioista, mitä ympärillä on.
Jokaisen elämä kuitenkin jatkuu. Pitää olla armelias sille, että elämä on tosi vaikeaa ja kurjaa pitkän aikaa. Hyviä asioitakin tulee ajallaan.
Tänään unelmoin siitä, että olisin iloinen, hauska, hullu, eteenpäin katsova ihminen.
Miten lesken kuuluu tai ei kuulu olla?
Suomen nuoret lesket ry:n toiminnanjohtaja Sirpa Mynttinen korostaa, että kaikki avun ja tuen muodot eivät sovi jokaiselle. Kokemuksensa kertonut Tiia Korhonen ei halunnut kotiinsa apua. Jutun toiselle päähenkilölle Anna Kaikkoselle kriisityöntekijöiden läsnäolo ja vertaistuki olivat pelastus.
Mynttisen mukaan avainasia on, että surun kohdannut tietää, millaista tukea on ylipäätänsä saatavilla.
– Lesket saavat usein ympäristöstään neuvoja, miten lesken kuuluu tai ei kuulu olla. Rohkaisemme, että leski itse tietää tämän parhaiten.
Vuosittain leskeytyy noin 3 400 työikäistä, alle 66-vuotiasta henkilöä. Todellisuudessa määrä on suurempi, koska tilastoihin ei merkitä avoliitosta leskeytyneitä. Esimerkiksi vuonna 2017 vanhempansa menetti 1869 alaikäistä lasta (Tilastokeskus).
Suomessa on tilastojen mukaan lähes 36 000 työikäistä leskeä.
Kaikki eivät koe hyötyvänsä vertaistuesta. Monet saavat vertaisten kohtaamisesta suuren avun, koska lähipiirissä ei välttämättä ole muita saman kokeneita. Vertaistuki tarjoaa kokemuksen, että toiset pohtivat samoja kysymyksiä.
– Usein silloin omat tunteetkin normalisoituvat, Mynttinen toteaa.
Lasten edunvalvontaan liittyvät kysymykset tulevat usein yllätyksenä. Sirpa Mynttinen
Hän muistaa, kuinka vertaistukiviikonlopussa keskusteltiin kerran, mihin asioihin leskeytyminen vaikuttaa. Vastaus oli: kaikkeen. Nuori leski menettää samalla suunnitellun tulevaisuutensa. Myös oma identiteetti täytyy rakentaa uudelleen.
– Elämää on vielä paljon edessä, ja puolison kuoleman siinä iässä ei pitänyt olla mahdollista.
Käytännön asioiden hoitaminen aiheuttaa myös kysymyksiä.
– Hyvin pian hautajaisten jälkeen järjestetään perunkirjoitukset. Lisäksi moni pohtii, onko leskellä oikeus eläkkeisiin ja mistä niitä haetaan. Myös lasten edunvalvontaan liittyvät kysymykset tulevat usein yllätyksenä, Mynttinen sanoo.
Kaiken tämän ohessa pitää hoitaa netti-, pankki- ja vakuutusasioita.
Sana leskikin voi tuntua aluksi hurjalta – varsinkin silloin, jos leskelle on luotu odotuksia siitä, miten lesken tulisi suhtautua uuteen elämänvaiheeseensa. Sanaa on monesti makusteltava alussa.
– Monilla on mielikuva siitä, että leski on ikäihminen. Joistakin tuntuu pahalta rastittaa vaikkapa kaavakkeeseen leski-sana. Silloin joutuu pohtimaan, mitä se minun kohdallani tarkoittaa, Mynttinen huomauttaa.
Suomen nuoret lesket ry:n kestoteema on perhe-eläkejärjestelmän epätasa-arvo nuorena leskeytyneitä kohtaan. Nuoret, lapsettomat lesket jäävät kokonaan ilman leskeneläkettä.
Anna Kaikkonen: "Vein seuraavana aamuna lapset päiväkotiin"
30.5.2017. En koskaan unohda, mitä poliisit sanoivat tullessaan työhuoneeseeni. Viesti oli hyvin selvä: ”Meillä on sinulle ikäviä uutisia. Miehesi on kuollut.”
Kumma kyllä, ensimmäinen kysymykseni oli poliiseille: ”Onko hän tehnyt itsemurhan?”
Se oli ainoa looginen selitys, vaikka siinäkään ei ollut järkeä.
Mitä tunteita silloin tuntee?
Siinä menee shokkiin. Itkee hysteerisesti. Elämä menee puuroksi.
Aika pysähtyy täysin.
Poliisit veivät minut kotiin. Suurin hätäni oli, miten saan miehen perheelle ilmoitettua. Minun täytyi pyytää heidät meille. Se oli asia, jota ei voi kertoa puhelimessa. Mitä voi edes sanoa? Keksin jotain ja sain miehen perheen kotiimme. Siinä hetkessä luulin, että perheelle kertominen olisi pahinta.
Pahin oli vasta edessä.
Ehdottomasti vaikein tilanne, missä olen elämässäni ollut, oli joutua kertomaan viesti lapsille.
Se piti tehdä mahdollisimman suoraan ja rehellisesti – niin minua neuvottiin. Lapsentasoisesti, mahdollisimman yksinkertaisesti. Ei metaforia, että nukkui pois tai lähti.
Piti vain sanoa, että isi on kuollut.
Muistaakseni kerroin kuolemisen tavankin. Kriisityöntekijät opastivat, etteivät lapset hyödy valheista. He vaistoavat salailun. Tulee uusi trauma, jos uusia asioita paljastuu myöhemmin.
Toimin ohjeen mukaan.
Se on kamalinta, mitä olen joutunut elämässäni tekemään.
Lapset alkoivat itkeä hysteerisesti ja tulivat molemmat syliini. Pienet lapset eivät käsitä kuoleman lopullisuutta. Nähdessään aikuisten surun lapsikin ymmärtää, miten vaikeasta ja kamalasta asiasta on kyse.
He itkivät varmaan 20 minuuttia ja lakkasivat. Sitten itku alkoi uudelleen ja jatkui pitkin iltaa.
Emme kuitenkaan olleet yksin. Poliisien mukana kotiimme tulleet kriisityöntekijät olivat meillä aamusta iltaan monta päivää. Se oli korvaamatonta. Olimme miehen perheen kanssa yhteisönä ja yhteisönä asiaa alettiin käsitellä.
Niin karua kuin se onkin, kriisityöntekijät sanoivat lasten hyötyvän siitä, että arki säilyy mahdollisimman muuttumattomana. Jos lapset näkevät vain surevia ja panikoivia aikuisia, se pahentaa heidän tilannettaan.
Vein seuraavana aamuna lapset päiväkotiin. Se oli hirveän absurdia.
Itsemurha tuli kaikille yllätyksenä.
Ehdimme mieheni kanssa olla melkein 10 vuotta yhdessä. Isänä hän oli hyvin omistautuva ja lapsia rakastava. Kun minun piti palata äitiyslomalta töihin, hän oli esikoisen kanssa seitsemän kuukautta kotona. Kävin töissä ja hän viimeisteli opintojaan. Gradu on edelleen puolivalmiina laatikossa. Hän etsi paikkaansa, mikä hänestä tulee isona.
Haaveilimme matkustelusta ja muista tavallisista asioista. Meillä oli kaikin puolin keskusteleva suhde.
Mieheni oli muutaman viikon ennen kuolemaansa oirehtinut mielenterveydellisesti ja käynyt lääkärissä. Tiesimme, että jotain on tekeillä, mutta tilanne oli akuutti ja olimme uuden edessä.
Kuolema synnytti paljon kysymyksiä.
Tapahtunutta alkaa kelata mielessään. Se ei päästä otteestaan. Se on kuvaavaa minulle, että ajatukset kiertävät koko ajan kehää: Mitä on tapahtunut? Miten me olemme tulleet tähän pisteeseen?
Sitä kesti pitkään.
Vieläkin toki kelaan tilanteita, mutten koko ajan.
Kertasimme läheisten kanssa jokaista yksityiskohtaa. Olisiko jostain voinut päätellä tai tietää? Oliko jollain hänen lauseellaan piilomerkitys?
Tapahtuneeseen yrittää löytää mieltä, mutta ei siihen löydy.
Hän ei jättänyt viestiä. Poliisilta saimme hänen reppunsa, eikä sielläkään ollut mitään tietoa.
Voimme vain arvailla.
Nyt olen yksin. Olen leski. En osaa ajatella itseäni sinkkuna. En tiedä, miten minun pitäisi puhua itsestäni.
Miten puhun "mun miehestä", kun en aina halua sanoa, että ”se mun kuollut mies”? Silti puhun usein "mun miehestä", vaikka tajuan, ettei se kuvaa tilannettani.
Aluksi ihmisten utelut tuntuivat muutenkin pahalta.
Jotkut saattoivat hyvin suoraan kysyä: mitä tapahtui? Toisaalta ymmärrän sen. Se on hyvin luonnollinen reaktio.
Muutamille sanoin, että se oli tapaturma. En halua, eikä minun tarvitse, selittää kaikille. Surevan kohtaamisessa tietynlainen hienovarainen myötäeläminen olisi mielestäni oikea kohtaamisen tapa. Usein leski joutuu myös lohduttamaan muita. Sekin on väärin.
En edes pidä ihan hirvittävästi sanasta leski. En ehkä ajattele, että leskeys on identiteettini. Sana kieltämättä vähän kalskahtaa. Tulee mieleen vanha ihminen, jotenkin elämäänsä riutuva. Kärsivä.
Voi olla, että ne ovat minun mielikuviani. Silti en mielelläni puhu itsestäni leskenä. Toki en ole vielä keksinyt minä muunakaan sitten puhuisin. Ehkä puhun itsestäni ihan vain ihmisenä? Tai äitinä?
Joo, äiti on hyvä.
Mutta kyllä puolison kuolema muuttaa ihan kaiken – taloudenkin. Olen lasteni edunvalvoja. Heidät on merkitty maistraatissa holhousrekisteriin. Minun pitää vuosittain tehdä tiliä heidän talousasioistaan maistraatille. Tällaisia asioita en koskaan joutunut ajattelemaankaan.
Sitä joutuu penkomaan itsensäkin pohjamutia myöten, siksi käyn terapiassa.
Kun kuolemasta oli pari kuukautta, menin ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Vain vähän aiemmin olin palannut takaisin töihin.
Ymmärsin, etten ole tunteideni kanssa yksin. Lohduttaa, että muutkin ihmiset ovat kokeneet jotain samanlaista. Sillä on tosi iso merkitys. Nykyisin käyn tapaamisissa harvemmin. En olisi vielä valmis lopettamaankaan.
Ei ole oikeaa tapaa surra.
Koen vähän vaaralliseksi lähteä antamaan neuvoja, koska ihmiset ovat niin erilaisia. Itseäni on auttanut, että olen yrittänyt kohdata asiat mahdollisimman nopeasti ja suoraan. Kävin esimerkiksi katsomassa miestäni kuolleena neljä kertaa.
Se kuulostaa paljolta, mutta vaati sen. Se on auttanut minua, mutten tiedä auttaako se kaikkia.
Tärkeintä on, ettei jää yksin, vaan hakee jotain apua.
Ajattelen edelleen miestäni monta kertaa päivässä. Kaipuu saattaa tulla hyvinkin yllättävissä hetkissä. Kun menin vuosi sitten kauppaan, aloin itkeä lihatiskillä. Hän oli meillä se, joka aina paistoi lihat.
Lapsissa, varsinkin pojassamme, näen tosi paljon isänsä piirteitä.
Emme tykkää muistella isää hautausmaalla. Sen sijaan meillä on yksi erityinen paikka. Kotimme lähellä on ranta, jossa mies tykkäsi käydä uimassa. Sinne menemme usein. Siellä hän on elävästi läsnä. Joskus saatan käydä siellä yksin kävelemässä.
Tilaamme siellä lasten kanssa hyviä isi-unia.
Tänä päivänä haaveilen siitä, että jonain päivänä kouluttaudun joogaopettajaksi.