“Sulla ei ole oikeutta käyttää tota sanaa! Sulla ei ole N-word passia!” sanoo 13-vuotias tyttö. Kielletty n-sana on “nigga”, olen juuri lukenut sen lapusta, johon sen on kirjoittanut luokan toinen oppilas, tummaihoinen poika.
Termi ”n-word pass” on alun perin Martin Luther Kingin käyttämä käsite, jolla hän kuvasi rasismiin liittyviä luokkaeroja. Sanan merkitys muuttuu, kun luen sen valkoihoisena miehenä, ja oppilaat huomaavat muutoksen välittömästi. Minun suussani sana on törkeä, toisin kuin pojan, joka sen on kirjoittanut.
Keskustelemme yläkoululaisten kanssa erilaisten sanojen merkitysyhteyksistä. Jokainen luokan nuori käsittää tasa-arvoisuutta kyseenalaistavat kielen nyanssit perusteellisen selvästi. Tuo nuori tyttö on niistä niin tietoinen, että hän opettaa koko muuta luokkaa. 150 senttiä pitkä lapsi osoittaa sellaista viisautta ja inhimillistä suuruutta, että en voi kuin ihailla häntä.
Oppilaat ovat sitä suomalaista nuorisoa, josta julkisuudessa ollaan erityisen huolissaan – heillä kaikilla on vaikeuksia pärjätä koulussa.
Seuraavaksi puhumme räppiin liittyvästä misogyniasta. Keskustelu siirtyy pettymyksen tunteeseen, joka ihmisellä on, kun hän tietää epäonnistuneensa. Puhumme metaforista, joita ihmiset käyttävät kuvaamaan toivottomia tilanteita ja siitä, miten kyky tehdä itsensä ymmärretyksi, on ihmisyyden tärkein tarve. Tällaista on kirjallisuuden opettaminen yläkoulussa nykyään.
Kaikki tämä tapahtuu yhden oppitunnin aikana. Oppilaat ovat sitä suomalaista nuorisoa, josta julkisuudessa ollaan erityisen huolissaan – heillä kaikilla on vaikeuksia pärjätä koulussa.
Kun luemme nuorten kanssa lyriikkaa, he tunnistavat siitä merkityksiä ehtymättömästi. He ovat ilmiselvästi sivistyneitä. Silti he eivät useinkaan pärjää koulussa tai tiedä, mitä haluavat elämällään tehdä.
On mahtava paradoksi, että nämä samat nuoret ovat suurenmoisia opettajia. He osaavat ajatella maailmaa monipuolisesti erilaisten ihmisen näkökulmista. Tuntuu käsittämättömältä, miten tällaiset ihmiset voivat ovat vaarassa elämässä pärjäämisen kanssa.
Tämä epäsuhta paljastaa etäisyyksiä, joita sukupolvien välille on syntynyt parissa vuosikymmenessä. Kun luemme nuorten kanssa lyriikkaa, he tunnistavat siitä merkityksiä ehtymättömästi. He ovat ilmiselvästi sivistyneitä. Silti he eivät useinkaan pärjää koulussa tai tiedä, mitä haluavat elämällään tehdä.
Suurin osa 15-vuotiaista pojista käsittää rap-lyriikan kielikuvia, metaforia ja terminologiaa paremmin kuin kirjallisuuden professorit yliopistoissa. Se on varma merkki siitä, että kirjallisuus ei ole ehtymässä, nääntymässä tai edes kitumassa. Silti näitä taitoja ei osata tunnistaa tai soveltaa nuorten elämässä.
Ennen vanhaa tällaista aikuisten ja lasten välistä katkosta kutsuttiin sukupolvien väliseksi kuiluksi. Nykytilanteessa on kyse jostain vakavammasta. Nykyiset nuoret ovat syntymäturisteja, joilla ei tunnu olevan mitään varmuutta omasta paikastaan maailmassa. He eivät ylipäätään tunne kuuluvansa mihinkään.
Jokainen, joka on joskus tullut sivuutetuksi, tietää miten turhauttavaa ylenkatse on. Se synnyttää etäisyyksiä, joiden seurauksena nuoret alisuoriutuvat.
Ongelma syntyy siitä, kun nuori ihminen sivuutetaan. Kun häntä kohdellaan objektina tai kun hänet jätetään oman onnensa nojaan. Aivan liian moni nuori joutuu elämään ilman turvallisia aikuisia lähipiirissään. Lapset päätyvät laitoksiin ja tulevat tietoisiksi siitä, että he ovat ongelmatapauksia. Moni heistä alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä on toistuvin tarina, kun keskustelen rikostaustaisten nuorten kanssa. He kertovat ajautuneensa syvempiin ongelmiin siksi, että heistä tuli käsiteltäviä tapauksia viranomaisten kirjoissa. He olivat diaaritiedostoja tietokoneissa ja merkintöjä kansioissa. He lakkasivat olemasta tavallisia lapsia.
Jokainen, joka on joskus tullut sivuutetuksi, tietää miten turhauttavaa ylenkatse on. Se synnyttää etäisyyksiä, joiden seurauksena nuoret alisuoriutuvat. Suomessa tämä on epidemian kaltainen ongelma – olemme Pohjoismaiden pahimmin syrjäytyvä yhteiskunta. Selvästi vika ei ole nuorissa, me olemme vain lakanneet kuuntelemasta heitä.
Nuoret osaisivat opettaa meille osallistumisen ja itse tekemisen merkityksen. He etsivät konkreettista maailmaa abstraktien rakennelmien takaa. Aivan samoin kuin uimaan oppii vedessä, kaikki oppiminen vaatii omakohtaista osallistumista. On hyvin mahdollista, että ainoa tapa, jolla ihminen ylipäätään oppii mitään, tapahtuu kantapään kautta.
On myös erinomaisen paljastavaa, että tavat, joilla nuoret katsovat kulttuuria, vaatii perusteellista taustatietoa. On tärkeää, että oppisimme nuorilta lukemaan tekstejä niillä tavoilla, jotka he itse ovat omaksuneet ja joita he itse kirjoittavat. Se on edellytys sille, että voimme ylipäätään ymmärtää heitä – mutta ennen kaikkea se on edellytys sille, että voimme oppia heidän tapansa katsoa maailmaa.
Kaikkiin kysymyksiin löytyy vastaus, taito ja halu kysyä on se, mikä aivan liian usein näyttää puuttuvan.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kirjallisuuden ja kuvataiteen kriitikko, kulttuuritoimittaja ja päätoimittaja. Hän opettaa sanataidetta kaikilla oppiasteilla.
Aiheesta voi keskustella 31.10. klo 16.00 asti.
Lue myös:
Aleksis Salusjärven kolumni: Kärpästen herran uutta lukua kirjoitetaan Vantaan lähiöissä
Roope Lipastin kolumni: Lukemista voi treenata siinä missä jalkapalloa tai pianon soittoa