Takahuone kellosepänliikkeen perällä on kapea. Hyllyillä on riveittäin pieniä rasioita, joiden sisältöä voi vain arvailla. Vihreää työpöytää valaisee lamppu, jonka loisteessa kiiltelee pikkuruisia ruuvimeisseleitä, pinsettejä ja mittareita.
Ella Tuovinen istuu kumartuneena pöydän ääreen. Tuoli on säädetty niin alas, että pöydän reuna on rinnan korkeudella. Tuovinen nojaa kyynärvarsillaan niille tarkoitettuihin tukiin ja poimii käteensä yhden ruuvimeisseleistä. Hän ryhtyy irrottamaan ruuveja taskukellon koneistosta.
Tuovinen opiskelee Pohjoismaiden ainoassa kelloseppäkoulussa Espoossa.
Yhden tasku- tai rannekellon perushuoltoon kuluva aika mitataan tunneissa. Koneisto puretaan kokonaan, sen osat pestään, öljytään, laitetaan takaisin paikoilleen ja säädetään. Jos kello vaatii muutakin korjausta, tunteja voi kulua paljon.
Kaikki tehdään käsityönä, paitsi osien pesu. Sitä varten hyllyllä nököttää oma pieni pesukone.
– Tämä vaatii pitkäjänteisyyttä, vakaata kättä ja hienomotoriikkaa. Ei minullakaan aina ole ollut näin paljon kärsivällisyyttä kuin nyt, mutta opintojen aikana se on kehittynyt, Tuovinen kertoo.
Viisarikellot elävät uutta tulemistaan
Perinteiset kellot ovat jälleen yleistyneet suomalaisten ranteissa, eikä parhaillaan yltyvä äly- ja urheilukellojen suosio näytä ainakaan syövän viisarikellojen nousua.
Rannekellojen keräily ja "rannettaminen", eli omaan ranteeseen sovittaminen, on esimerkiksi nuorten miesten harrastus. Alan harrastajien Facebook-ryhmään on liittynyt muutamassa vuodessa yli 22 000 jäsentä.
Nupista manuaalisesti viritettävät mekaaniset kellotkin ovat taas haluttuja, ja mummojen ja vaarien perintöä huollatetaan ahkerasti.
Myös Tuovisen pöydälle kiikutetaan jos jonkinlaista tikittäjää.
– Tänne tuodaan niin mekaanisia, automaattikelloja kuin paristokellojakin. Nuorilla on tosi paljon erilaisia kelloja, vaikka sitä ei välttämättä heti uskoisi.
Tuovinen korjaa yhtä mielellään rannekelloja kuin suuria kaappikellojakin. Eniten haastetta on kuitenkin pienten kellokoneistojen spiraaleissa.
Spiraali on mekaanisen kellon käyntilaitteessa oleva kierteytetty jousi, joka mahdollistaa käyntilaitteen heilahtelun. Jotta kello toimii oikein, spiraali on taivutettava juuri oikeaan muotoon.
– Spiraalien tekeminen on itsensä voittamista. Spiraali ryhdytään taivuttamaan valmiista aihiosta, siihen tehdään kaikki taitokset itse, ja ne on saatava oikein ja suoraan. Se on kaikkea muuta kuin helppoa, kun kello täytyy saada myös käymään sen kanssa. Opiskeluvaiheessa siihen kuluu tuntikausia, Tuovinen kertoo.
Kaikille kellosepille ei opeteta spiraalin tekemistä, mutta Tuovisen koulutukseen se kuuluu. Se on yksi syy, miksi suomalaisia kelloseppiä arvostetaan myös maailmalla.
Suomalaisille kellosepille riittäisi töitä
Espoon kelloseppäkoulusta valmistuu vuosittain vajaat 30 kelloseppää ja mikromekaanikkoa, ja lähes 80 prosenttia heistä työllistyy heti.
Mikromekaanikkoja tarvitaan teknologia-alalla, kuten sydämentahdistimien tai kvanttitietokoneiden jäähdytin- ja mittauslaitteiden tuotannossa.
Kellosepistä taas on pulaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Vaikka töitä riittää ja ammattilaisia arvostetaan, uhkaa Espoon kelloseppäkoulua lakkauttaminen.
Osana ammatillisen koulutuksen leikkauksia kelloseppäkoulun rahoituksesta on hävinnyt seitsemässä vuodessa kolmannes.
Vajetta on tähän asti paikannut Kellosepäntaidon edistämissäätiö, mutta tämän hallituskauden loppuun mennessä säätiön rahat on käytetty. Ellei lisärahoitusta järjesty, vuodesta 1944 saakka toiminut koulu joutuu sulkemaan ovensa.
Tuovinen on huolissaan alan tulevaisuudesta.
– Kellosepäksi ei voi valmistua miltään kirjekurssilta, eikä se taito tule viidessä minuutissa. Siihen vaaditaan lähiopetusta ja valtava määrä harjoittelua. Tarve kellosepille on olemassa, ja tarve on myös koulutukselle.
Kelloseppäkoulu lähetti lokakuussa opetus- ja kulttuuriministeriölle vetoomuksen, jossa se pyytää 300 000 euron lisärahoitusta koulutuksen järjestämiseen. Vetoomuksen on allekirjoittanut yli 500 kello- ja mikromekaanikkoalan ammattilaista, yrittäjää ja yksityishenkilöä.
Jopa Sveitsin kelloliitto on vedonnut Suomen opetus- ja kulttuuriministeriötä säilyttämään kansainvälisesti tunnustetun alan huippuyksikön.
Kelloseppiä kaivataan paitsi maailmalla, myös Suomen maakunnissa. Siihen Tuovinen on päättänyt omalta osaltaan vastata.
108-vuotias kelloliike odottaa jatkajaansa
Valmistuttuaan toukokuussa Tuovinen muuttaa Äänekoskelle. Häntä odottavat työt 108 vuotta suvussa pysyneessä Tammelinin kelloliikeessä.
Tällä hetkellä liikkeen omistaa Tuovisen kummisetä Kauko Tammelin, joka on sukunsa neljäs kelloseppä. Hänen eläköityessään yrittäjyys siirtyy Tuovisen nimiin.
– Totta kai haluan jatkaa perinteistä kellosepänliikettä. Keski-Suomi on kaunis paikka ja täällä ihmiset ovat ystävällisiä. Olen kotoisin Sonkajärveltä, eikä sekään mikään metropoli ole, Tuovinen nauraa.
Tuovinen on työskennellyt kummitätinsä ja -setänsä kelloliikkeessä viikonloppuisin ja loma-aikoina jo 12 vuotta, mutta pääosin myymälän puolella. Oman ammattitaidon karttuessa hän on siirtynyt myös takahuoneen työpisteelle.
Haaveammattiinsa pääsyä nainen on odottanut suunnilleen siitä saakka, kun hän ennen koulun alkua sai ensimmäisen oman rannekellonsa.
– Se oli Leijona-paristokello, jossa oli kynäosoittimet.
