Historioitsija, väkivaltatutkija ja tietokirjailija Satu Lidmanilla on tehtävä: Hän nostaa tutkimuksen kautta julkiseen keskusteluun aiheita, joista on tähän asti vaiettu. Lidmanin uusi kirja Taivas ja syli käsittelee parisuhdeväkivaltaa vanhoillislestadiolaisen naisen kokemuksen kautta. Kirjassa tutkitaan parisuhdeväkivaltaa myös yleisellä tasolla.
–Iso syy on vaikeneminen. On ymmärrettävää, että yhteiskunnassa ei haluta keskustella tällaisesta aiheesta, koska siinä saa olla kieli keskellä suuta. Vaikeneminen on silti aina huono vaihtoehto, jos olemassa oleva väkivaltailmiö on selvästi rakenteellistunut ja on olemassa väkivaltaa piilottavia ja sen jatkumista lisääviä elementtejä, Lidman sanoo.
Lidman toivoo, että parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin paljon enemmän. Aihe on häpeän ja pelon vuoksi kenelle tahansa edelleen liian vaiettu. Lisäksi pitäisi puhua siitä, mitä yhteisöllisyys todella tarkoittaa ihmisen elämässä, silloin kun elää enemmän tai vähemmän suljetussa yhteisössä.
–Jättääkö hän kertomatta? Kaunisteleeko hän asioita? Kohdistuuko häneen painetta? Odotuksia yhteisöltä? Kaikki tämä vaikuttaa avun hakemiseen. Tutkimani tarina osoittaa, että auttamisjärjestelmä oli ja on yhä keskeneräinen. Ei ole puuttumisen osaamista, joka palvelisi yhteisöllisen taustan omaavia ihmisiä. Ehkä heidän ajatellaan hoitavan itse omat asiansa, jolloin ei puututa tai voidaan ajatella, ettei osata auttaa, kun kyse on erityisestä vakaumuksesta.
Lidman muistuttaa, että turva, avunsaaminen ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.
–Apua pitäisi pystyä tarjoamaan kaikille vakaumuksesta ja taustasta riippumatta. On tarpeen räätälöidä apua, samaa kaikille ei takaa ihmisoikeuksien toteutumista. Auttamisjärjestelmisen pitäisi pystyä paremmin huomioimaan erilaisten väkivaltailmiöiden välillä olevia erityispiirteitä ja eroja, Satu Lidman sanoo.
Päivi kaipaisi isän kuoltuakin isässä olevaa "hyvää isää"
Uusi kirja Taivas ja syli kertoo vanhollislestadiolaisen Päivin tarinan, jota tutkija haastatteli peitenimellä. "Päivin" kotona maaseudulla elettiin tilanteessa, missä väkivalta ja alkoholi sekoittuivat aineelliseen niukkuuteen.
Päivi kuvaili 1990-luvulla kirjoittamiaan muistikuvia lapsuudestaan näin:
“Olen syntynyt syrjäseudulla, tietämättömien taipaleiden takana. Ympärilläni on luontoäiti, kotini järven rannalla, kiirettömyys ja etäisyys jostain suuresta maailmasta. Muistan isäni sylin lämmön, tarinat sateenkaaresta, jota pitkin pääsee tapaamaan Jumalaa, kaislaveneiden teon poutapäivinä, nenän vaihtamiset. Muistan isän hakkaamassa äitiä raivoisasti pirtin seiniä vasten tai isän paiskaamassa äidin pitkin pituuttaan lattialle. Äidin ammottavaan huutoon auenneen suun. Muistan hädän, muistan pelon, muistan viinan hajun, pontikankeiton hajun."
Clik here to view.
–Katkelma on hyvin koskettava. Toisaalta täytyy muistaa, että Päivillä oli myös tosi lämpöisiä muistoja lapsuudesta ja vanhemmistaan. Hän muisteli isässään sitä "hyvää isää" ja kaipasi häntä.
Tämä on Lidmanin mukaan tyypillistä lapselle tai nuorelle, joka kokee tai todistaa väkivaltaa.
– Lapsi pitää aina vanhempia vanhempinaan. Kaipuu syliin on silloinkin, kun on nähnyt jotain, mitä kenenkään ei pitäisi lapsena kokea.
Vanhoillislestadiolaisuutta ei pidä nähdä väkivallan syynä
Isä oli hyvin väkivaltainen ja osa Päivin minä-käsitys muovautui ulkonäköpaineista: Hänen korvansa oli syntymässä hieman painunut ja isä keksi kutsumanimen Rotankorva.
–Rotankorva nimitys oli sellainen, että se varmasti vaikuttaa itseluottamukseen. Jos sen lisäksi elämään kertyy muitakin vastoinkäymisiä, siitä tulee kokonaisuutena raskas taakka.
Isä ei ollut väkivaltainen niinkään lapsia kohtaan vaan puolisoaan kohtaan.
– Se on väkivaltakokemus lapselle, vaikka se ei koskisi suoraan lasta.
Päiville lohdutusta toivat luonto ja usko. Hänellä oli myös ystäviä ja luotettuja ihmisiä vanhoillislestadiolaisissa piireissä, joihin hän saattoi tukeutua.
–Missään tapauksessa vanhoillislestadoilaistuutta ei tule nähdä väkivallan syynä, mutta uskonyhteisoon kuulumisen kautta väkivaltakokemus saa erilaisia sävyjä.
Clik here to view.
Väkivaltaisen isän jälkeen löytyi alistava aviomies
Lidman uskoo, että uskonyhteisössä sisällä eläminen voi verkostona joko auttaa tai hankaloittaa avunsaamista ja selviytymistä.
–Kaikki ei voi koskaan pyyhkiytyä pois, mutta jos saa oikeanlaista ammattiapua, traumaa voi oppia käsittelemään.
Päivi tuli rippileirillä uskoon ja vanhollislestadiolaisesta yhteisöstä tuli tärkeä osa hänen elämäänsä. 17-vuotiaana hän kohtasi Eeron, jota piti ihannemiehenään. Päivi ajatteli pahinta olevan alkoholistin kanssa naimisiin päätyminen. Toisin kävi: Mies oli raitis, mutta hänestä paljastui alistaja.
–Päivi yhdisti väkivallan alkoholin käyttöön. Hän uskoi, että raitis mies on lupaus Jumalalta hyvästä tulevaisuudesta. Ei hän osannut epäillä pahinta.
Uskonyhteisössä ajateltiin, että nuorena solmittu liitto on ehdottoman pysyvä, eikä ero ollut vaihtoehto. Päivi ei nähnyt ulospääsyä. Tuoreessa avioliitossa kontrolli alkoi heti.
–On tyypillistä parisuhdeväkivallalle, että tulee suvantovaiheita. Luvataan, ettei näin enää koskaan tapahdu, uskotaan ja luvataan parempaa ja nähdään kumppanissa ihminen, johon on rakastunut, mutta taas jonkin ajan kuluttua pudotaan kuilun pohjalle.
Lapset olivat Päiville toivottuja ja rakastettuja. Pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta. Vuonna 1987 Päivi kävi turvakodissa. Viimeiset vuodet he asuivat Eeron kanssa asumuserossa.
–Tässä tarinassa monilapsisuus oli toivottua. Vanhollislestadiolaisuuden yhteydessä on puhuttu paljon monilapsisuuden taakasta, ikäänkuin naiset olisivat pelkkiä uhreja, pelkkiä synnytyskoneita. Päiville lapset olivat toivottuja ja haluttuja, eikä lasten lukumäärä näyttäytynyt ongelmana, vaan päinvastoin: jos avioliitto olisi tukenut kodin ja lasten hoitamista yhdessä, kaikki olisi kääntynyt hyväksi.
Uskonyhteisöissä anteeksiantamisesta voi tulla kierre
Väkivaltatutkija Satu Lidman on aiemmin tutkinut väkivaltaa ja yhteisöllisyyttä. Uskonyhteisön näkökulma on hänelle uusi avaus. Teoksen päähenkilön kokema väkivalta on samanlaista kuin kenen tahansa kokema parisuhdeväkivalta, mutta lisäksi siihen vaikuttaa uskonyhteisössä vallitseva kulttuuri.
–Erityisesti anteeksiantamisesta syntyy kierre, ajatus siitä, että tilanne voidaan aina nollata, kun annetaan anteeksi.
Väkivaltaa ei tulisi pitää uskonyhteisön sisällä. Näin saattaa silti edelleen tapahtua.
–Päivin tarina osoittaa, että jos ongelmat ratkotaan itse, avunsaaminen voi hidastua tai vaikeutua.
Lue lisää:
Senkin nalkuttava ämmä! – Menneisyyden asenteet ruokkivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.