Eräänä tammikuun iltana sidoin erilaisia koukkuja narun jatkoksi keittiön pöydällä. Edessäni oli perinteinen väkäsellinen madekoukku, pidempi nykyversio ja iskukoukkuja.
Mateen koukkupyynti on periaatteessa yksinkertaista: kala nielaisee syöttiin piilotetun koukun ja tarttuu kiinni. Iskukoukku taas lyö itsensä kiinni suupieleen tai silmään, miten milloinkin, tavallinen koukku voi valahtaa vatsalaukkuun saakka ennen kuin tarttuu.
Siinä kala sitten odottaa narun jatkona reikä päässään ja naru suussaan, että kalastaja kiskoo sen ylös kairanreiästä, lyö kalikalla niskaan ja viiltää kurkun auki.
Sidoin painoja ja koukkuja kalastajanlankaan ja mietin matikan osaa tässä universumissa. Melko tyly se on!
Mutta sitten ajattelin, että ei se mitään.
Viime vuonna sain käydä useita kiintoisia keskusteluja sivistyneiden ihmisten kanssa kärsimyksestä. Erään hauskan illan lopulla joukko ajattelevia mietti eläinten älykkyyttä ja niiden tuntemaa kipua ja sen yhteismäärää maailmassa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan kalat ovat oppivaista porukkaa ja tuntevat kipua siinä missä ihminenkin.
Seurue pohti, että voisi olla inhimillisempää tappaa mieluummin kymmenen tonnia painava lahtivalas kuin sata tuhatta muikkua. Samalla kärsimyksen logiikalla olisi viisautta teurastaa mieluummin nauta kuin tappaa komppaniaa broilereita, mieluummin hirvi kuin pakettiautollinen teeriä – sikäli mikäli kenenkään pitää enää syödä lihaa.
Ihmiselämä, varsinkin tässä ajassa, on syvimmältä olemukseltaan kärsimyksen aiheuttamista muille eläville.
Se oli inspiroiva keskustelu, vaikka taustalla painoi aivan selvästi maailmantuska. Se on se sivistysihmisen tragedia, että annetaan niin paljon järkeä ja tietoa, että ymmärtää mitä tekee.
Pösilöillä on helpompaa.
Se on toinen juttu, onko kovin hyödyllistä kärvistellä kärsimyksen ongelman kanssa. Saattaa nimittäin olla, että ihmiselämä, varsinkin tässä ajassa, on syvimmältä olemukseltaan kärsimyksen aiheuttamista muille eläville – niistä tuhansista kauniista pyrkimyksistämme huolimatta.
Syksyllä 2014 haastattelin Lapin kansaan ammattifilosofi ja hauenkalastaja Toivo Salosta. Oli syksy, oli järvi. Toivo souti, Toivo kalasti. Hän kertoi punnitun näkemyksensä kärsimyksestä, parhaan kuulemani tähän mennessä. Salosen mukaan ihminen on biologisesti peto muiden joukossa, siis osa luontoa, sillä erotuksella, että ihmiselle on annettu järki. Saalistamiseen kuuluu tappaminen, joka aiheuttaa aina kärsimystä. Järjellisinä olentoina meidän pitää toimia niin, että aiheutamme kärsimystä mahdollisimman vähän.
Salosen mukaan ongelma ei olekaan itse kärsimys vaan se, että olemme vieraantuneet siitä. Minusta se on etevästi ajateltu.
Emme näe, miten eläimet elävät, emmekä näe miten ne kuolevat. Emme näe kärsimystä, joten mitä vain voi tuotantoketjussa tapahtua.
Salonen puhui soudellessaan teloksesta. Se on Aristoteleen ajatus siitä, että olentojen pitäisi pystyä elämään niin, että se voisi toteuttaa olemustaan, telostaan. Vaikka eläimen elämän lopussa olisi tietty määrä kärsimystä, sitä ennen ei ollut.
Teollisesti tuotetun lihan ja kalan kanssa voi olla toisin. Emme näe, miten eläimet elävät, emmekä näe miten ne kuolevat. Emme näe kärsimystä, joten mitä vain voi tuotantoketjussa tapahtua. Ja myös tapahtuu.
Kasvissyöjäkään ei pääse kärsimystä karkuun, ei tässä järjestelmässä, jossa ruoka ostetaan kasvottomilta markkinoilta.
Kun haukkaan appelsiinia, en tiedä miten siitä tuli appelsiini. Tuottajat ovat kaukana meistä. Emme voi tietää mitä pelloilla tapahtuu. Meille tehdään ruokaa maailman äärissä orjatyövoimalla, sietämättömässä paahteessa ja vaarallisisssa oloissa. Eläimiä kuolee. Peltojen tieltä kaadetaan elinympäristöjä.
Tuhoeläimiä torjutaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Syöminen on kärsimyksen loppunäytös. Syömme kärsimyksen hedelmiä.
The Independent kertoi viime keväänä, että Välimeren maissa 2,6 miljoonaa pikkulintua kuolee joka vuosi oliivi-imureihin, joilla oliivit kerätään puista. Imurointi tapahtuu öisin, jolloin linnut nukkuvat puissa, koska yöllä kerätyt oliivit maistuvat paremmilta. Kyllä ovatkin herkullisia muuten!
Syöminen on kärsimyksen loppunäytös. Syömme kärsimyksen hedelmiä. Se on ystävät rakkaat kipu, pelko ja kuolema, joka saa ruuan maistumaan niin ihanalta.
Ilta on pimeä kuin mieli, kun virittelemme pojan kanssa koukkuja Väylään. Kerron, miten homma toimii. Ylihuomenna katsotaan saatiinko mitään.
Poika katsoo kairanreikää mietteissään.
– Aika inhottavaa, kun se joutuu kärsimään, poika sanoo.
Hän on oikeassa. Lieventelen, että mikä se nyt on isoa ja mikä pientä kärsimystä tässä maailmassa. Vielä joskus hän ymmärtää, että on parasta, kun pitää kärsimyksen tiukasti omissa käsissä.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja ja tietokirjailija.
Aiheesta voi keskustella 12.2. klo 23:00 asti.