– Pelotti, mitä nyt tapahtuu, tuleeko sota. Ai, nytkö lähdetään karkuun taas.
Näin ajatteli Suomessa asuva elokuvaohjaaja Hamy Ramezan, kun pakolaiskriisin uutisointi alkoi lainehtia neljä vuotta sitten. Suomeen saapui yli 30 000 turvapaikanhakijaa ja Ramezan lannistui.
Näinkö hätää kärsiviin ihmisiin suhtauduttiin? Näinkö hänet nähtiin? Oliko hän näin suuri uhka joidenkin silmissä?
Ramezan oli tullut Suomeen Iranista vuonna 1989. Perhe oli paennut sotaa Turkin ja Jugoslavian kautta Suomeen.
Lähes 30 vuotta myöhemmin alkoi uutisointi pakolaiskriisistä. Sitä seurannut vihapuhe sai pelkäämään oman turvallisuuden puolesta. Uskaltaako yöllä kävellä töistä kotiin vai tuleeko turpiin?
– Tulin hirveän itsetietoiseksi. Se oli tukahduttavaa. Koko se keskustelu oli absurdia ja käsittämätöntä. Ihmisiä esineellistettiin, tehtiin ero meidän ja heidän välille.
Kriisi kosketti Ramezania henkilökohtaisesti. Hän ryhtyi pukeutumaan paremmin, huolehtimaan, että hiukset ovat hyvin, ettei vain kukaan ajattele, että hän on yksi tulijoista, pakolainen.
– Yhtäkkiä olin osa valtavaa massaa, joka median mukaan oli tullut tuhoamaan eurooppalaista elämää. Pelkäsin, että joudun aloittamaan kaiken alusta, sietämään ja käsittelemään ihmisten vihaa ja pelkoa, taistelemaan taas yhteiskunnallisesta asemastani.
Tilanne oli nurinkurinen. Samaan aikaan, kun Suomessa velloi keskustelu turvapaikanhakijoista, Ramezan oli jo kansainvälisesti noteerattu suomalainen ohjaaja, joka oli tehnyt kaksi lyhytelokuvaa Listen (Kuuntele) ja Paratiisin avaimet.
Ne olivat kiertäneet maailmalla, voittaneet festivaalipalkintoja ja nostaneet Suomen mainetta elokuvamaana. Listenin kohdalla uumoiltiin jopa Oscar-ehdokkuudesta. Olihan se palkittu Tribecan arvostetulla filmifestivaalilla.
"Oli kuin olisi mennyt kidutuskammioon"
Pakolaiskriisin aikaan Ramezanilla oli työn alla ensimmäinen pitkä elokuva. Sen piti kertoa hänen omista kokemuksistaan, jotka olivat syntyneet kaksi vuotta kestäneellä pakomatkalla Suomeen.
Nyt tuntui, että kaikkialta tulviva puhe ja kuvat pakolaisista veivät yksityisyyden ja pohjan omalta intiimiltä tarinalta. Ramezan huomasi olevansa yhä enemmän solmussa käsikirjoituksen kanssa.
– Eri versiot olivat kamalia. En puhu laadusta, vaan maailmannäkemyksestä. Tuottaja luki 10 sivua, eikä pystynyt enempään. Oli niin kamalaa, mitä ihmisille siinä tapahtui.
Ramezan kirjoitti siitä, mitä oli Iranin ja Irakin sotaa paetessaan nähnyt. Hän rypi traumoissa ja voi huonosti.
– Oli kamalaa mennä töihin. Oli kuin olisi mennyt kidutuskammioon. Silloin ajattelin, että jäbä, sun pitää mennä terapiaan.
Terapeutti auttoi ymmärtämään, että totuus ei löydy traumoista. Ramezan käänsi katseensa pois väkivallasta ja ahdistuksesta.
Pakolaisuus ei ole identiteetti
Syntyi käsikirjoitus elokuvaan, joka sai työnimen The Oasis of Now. Se kertoo iranilaisen perheen tarinan. Ramin-poika, pikkusisko ja vanhemmat odottavat turvapaikkapäätöstä Suomessa.
Samalla Mehdipourit elävät onnentäyteistä arkea ja idyllistä suomalaista kesää. Se on erikoinen näkökulma pakolaisista kertovaan elokuvaan.
– Kun pakolaisista puhutaan, se on aina synkkää ja hirveän negatiivista ja yksitoikkoista. Ei se ole. Mehdipourien elämä on rikasta, täynnä intoa, toivoa ja janoa elämään. He pystyvät tai ainakin pakottautuvat olemaan hetkessä läsnä lasten takia.
Läsnäoloon viittaa myös elokuvan työnimi, jonka voisi suomentaa hetken keitaaksi. Ramezan ei halunnut suunnata kameraansa viranomaisiin tai byrokratiaan, vaan arkeen ja oikeaan elämään.
– Elämä jatkuu ja elämä on. Joka päivä. Missä tahansa tilanteessa oletkin, elämä menee eteenpäin.
Ramezan korostaa, että pakolaisuus ei ole identiteetti. Kukaan ei elä pakolaisuus edellä. Sama päti myös hänen omiin kokemuksiinsa.
– Ei me ikinä, koskaan, ajateltu itseämme pakolaisina, että me ollaan jotain parkoja. Minä olin Hamy ja faija oli faija, Ramezan kuvailee.
Huumori auttaa hädässä
Kun Ramezan, hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa lähtivät Iranista, Ramezan oli päässyt koulun toiselta luokalta. Ennen rajan ylitystä piti keksiä uusi identiteetti, etteivät Iraniin jääneet sukulaiset olisi joutuneet vaikeuksiin. Ramezanin perheestä tuli Mehdipourin perhe ja Hamedista Hamy.
Nimen lisäksi piti kehittää uudelle perheelle taustatarina.
– Isoäiti kuoli näin ja näin, isän veli tuossa ja tuossa. Kerroit sen sepitetyn tarinan niin pitkään, että uskoit itsekin, että isoäiti on kuollut.
Ramezanilla on 1980-luvulla tehdyltä matkalta hajanaisia muistoja. Turkissa pidettiin matalaa profiilia ja oltiin piilossa sisätiloissa, koska iranilaisten paljastamisesta maksettiin palkkioita. Jos siellä jäi kiinni, vietiin takaisin rajan yli.
Vanhemmat vakuuttivat, että kunhan Turkista pääsee hengissä pois, 70 prosenttia matkasta on tehty.
Pientä poikaa hirvittivät konkreettiset asiat, se, miten puhuttiin rajan yli hyppäämisestä.
– Pelotti, että jostain korkealta tippuu ja jalka murtuu ja silti pitää juosta. “Älkää odottako meitä, vaan jatkatte”, Ramezan muistelee vanhempien antamia ohjeita.
Kauhistutti, mitä tapahtuu, jos menettää vanhempansa.
Kun perhettä vietiin suljetussa rekassa jossain päin entistä Jugoslaviaa, pelotti ja naiset itkivät. Ramezanin isä päätti turvautua huumoriin.
– Se veti sen niin överiksi. Sanoi, että meidät viedään vuoren rinteelle ja kipataan sieltä alas. Se nauratti ihmisiä ja tilanne laukesi. On kiehtovaa, miten paljon selviytymiseen liittyy huumoria.
Ramezanin kertomuksesta tekee erityisen järkyttävän tuore, Englannin Essexissä paljastunut tragedia, jossa 39 ihmistä kuoli ihmissalakuljettajien rekkaan.
Jugoslaviassa Ramezanin perhe yöpyi vankilassa. Naiset naisten ja miehet miesten selliosastolla. Illalla lasten piti päättää, meneekö äidin vai isän luo.
– Se oli tuskallista, koska kävi sääliksi se toinen, jota ei valittu.
Pakolaisleiri oli lapselle paratiisi
YK:n pakolaisleirille pääsy Jugoslaviassa ja virallisen pakolaisstatuksen saaminen oli helpotus. Sen jälkeen odotettiin, mikä valtio valitsee perheen.
– Ennen leiriä oli kamalaa, mutta leiri oli minun muistoissani paratiisi. Ajatus oli se, että kohta pääsen jonnekin, mikäkökän paikka se on?
Perheelle ehdotettiin Tanskaa, mutta vanhemmat eivät halunneet sinne, koska heidän mielikuvissaan maa oli rasistinen. Siellä oli jo paljon ulkomaalaisia.
Sitten käteen annettiin Welcome to Finland -vihkonen.
– Se on meillä tallella vieläkin. Siinä oli Kekkonen ja kaikki. Olimme aivan haltioissamme, että mitä helvettiä. Onko tällainen paikka olemassa? Siellä ei ole ketään. Siellä on turvallista. Siellä on hyvä.
Perhe tuli Suomeen kiintiöpakolaisina ennen joulua 1989. Lentokentällä oltiin vastassa kukkapuskan kanssa.
Vanhemmat ostivat vodkapullon. Piti skoolata uudelle elämälle Suomessa. Hamy-poika avasi jääkaapin oven, pullo tippui lattialle ja hajosi. Alkot olivat kiinni. Tervetuloa Suomeen.
Vanhemmat hurahtivat mökkeilyyn
Ramezan muistaa ensimmäiset vuodet “jumalattoman kivoina”. Oli lunta, oli onnea. Kesällä vanhemmat hurahtivat suomalaisiin mökkeihin.
Isä oli ollut Iranissa sairaalan supervisor, lääkintäammattilainen sairaanhoitajan ja lääkärin välissä. Äiti oli ollut kotiäiti.
Suomessa isä sai töitä postista ja äiti Fujitsulta. Vanhemmat haaveilivat kesämökistä ja alkoivat tehdä tuplavuoroja.
– Aluksi me vuokrattiin mökkejä esimerkiksi Mikkelistä. Kun faija oli saanut riittävästi rahaa talteen, rakennettiin oma Joutsaan. Siellä se on edelleenkin onnellisesti.
Kaikki ei ollut pelkkää auvoa. Ramezan muistelee, että joskus yläasteen paikkeilla alkoi kiusaaminen. Se koski sekä Hamya että hänen samaan aikaan Suomeen tullutta serkkuaan.
– Vaikka me olimme kokeneet rankkoja asioita, me olimme enemmän lapsia kuin suomalaiset. Ne joivat kaljaa ja vetivät röökiä. Se oli meistä superahdistavaa, tosi kamalaa.
Ramezan ja hänen serkkunsa pelasivat Nintendoa ja puhuivat keskenään persiaa. Se karkotti ikätoverit.
– Ne ajattelivat, että noi on tuollaisia rumia, oudon näköisiä jätkiä, jotka eivät edes tule meidän kanssa bileisiin.
Tilanne helpotti vasta lukiossa.
Yhteinen kieli katosi kotona
Ramezanin perheeseen ostettiin videokamera, jolla esiteltiin “kuolleelle mummolle” pojan kotia ja elämää Suomessa. Kuvaamisen hoiti Ramezan.
Kun poika ei enää jaksanut vastailla vanhemmille, miten koulussa meni, hän alkoi kuvata videolle viikon tapahtumia. Loppuviikosta katsottiin Hamy’s Late Show’ta.
– Piruparat, Ramezan muistelee yleisöään.
Sitten tulivat kommunikaatio-ongelmat kotona. Hamy puhui yhä parempaa suomea ja persian kielitaito kuihtui. Vanhemmat eivät oppineet samaan tahtiin uuden kotimaan kieltä.
– En edelleenkään pysty sanomaan persiaksi vanhemmilleni oikeilla sanoilla, miltä minusta tuntuu, kertomaan syvällisesti asioista. Verbaalinen tunteiden ilmaisu on super ohutta. Se oli iso ongelma lapsena ja muokkasi minua.
Tuli huono olo, jota Ramezan purki kirjoittamalla ajatuksiaan auki.
Pojasta odotettiin lääkäriä...
Vanhemmat toivoivat Ramezanista lääkäriä. Poika luki Kauniaisten lukiossa pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa.
– Kun olin lapsi, ihailin isää. Hän oli Iranissa kenttälääkärinä isoissa futismatseissa. Näimme häntä telkkarissa. En kuitenkaan mennyt lääkikseen, koska inhoan sairaalan hajua ja piikkejä.
Matematiikassa sai oivaltaa ja se oli Ramezanista kivaa, mutta hän halusi jotain muuta, jotain, jossa voisi etsiä totuutta.
Mutta mitä? Lukion jälkeen Ramezan etsi itseään, eli vuoden kerrallaan. Kirjoittaminen ja esiintyminen kiinnostivat.
Ramezan meni mukaan helsinkiläiseen Teatteri Kultsaan ja päätyi Lahden kaupunginteatterin Narnia-tuotantoon. Siinä hänellä oli peräosa. Kirjaimellisesti.
– Olin oikeasti päähenkilö, se leijona, mutta olin sen perse, kaksi takajalkaa. Se oli näyttelijänurani huippu.
...tuli elokuvaohjaaja
25-vuotiaana Ramezan päätti lopettaa etsimisen. Hän lähti Isoon-Britanniaan Farnhamin yliopistoon opiskelemaan elokuvaa vuonna 2004.
Iran on perinteikäs elokuvamaa, josta ovat kotoisin muun muassa arvostetut ohjaajat Abbas Kierostami ja Asghar Farhadi. Silti Ramezan ei ollut lapsuudessaan tai nuoruudessaan erityisen innostunut alasta.
Monet asiat – videokuvaaminen, innostus kirjoittamiseen ja näyttelemiseen – kuitenkin osoittivat juuri elokuvan suuntaan.
– Yhtäkkiä koko elämäni palapeli loksahti paikoilleen, Ramezan kuvaa löytämisen riemua Isossa-Britanniassa.
Tuleva ohjaaja alkoi paikata näkemättä jääneiden elokuvien aukkoa. Hän katsoi Britanniassa neljä elokuvaa päivässä. Opiskeli teoriaa ja kuvasi filmille.
Ja nyt ollaan tässä. Ramezan on juuri saanut ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaukset päätökseen. Haastattelua tehdään helsinkiläisessä ravintolassa.
Ohjaaja kertoo nukkuneensa edellisenä yönä vain tunnin. Filmi ei katkea. Kuvaukset pyörivät mielessä. Pöydällä on ohjaajan sinivalkoinen nuuskarasia. Sen kannessa lukee Sisu.
Ramezanin aiemmat lyhytelokuvat Listen (Kuuntele) ja Paratisiin avaimet sekä dokumentti Tuntematon pakolainen ovat käsitelleet sotaa, pakolaisuutta, ymmärtämistä ja väärinymmärtämistä. Kaikki ovat aiheita, joihin ohjaajalla on omakohtainen tunneside.
Mikään ei voinut repiä perhettä
The Oasis of Now ei ole yksi yhteen Ramezanin tarina. Se koettaa tavoittaa jotain, jota ohjaaja kutsuu emotionaaliseksi totuudeksi.
Lapsen näkökulmasta pakomatka ei ollut pelkkää pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa. Oli myös jännittävää ja vanhempien ansiosta turvallista.
– Oli kokemus, että mikään ei voinut repiä meitä kappaleeksi perheenä. Minun mielestäni se oli näyttämisen arvoinen asia, koska se kertoo jotain hyvin juurekasta ihmisestä ja ihmisyydestä.
Ramezan ei halunnut suunnata kameraansa kauheuksiin, vaan siihen, mikä oli hänelle totta tunnetasolla.
– Matkalla oli hirveästi hyviä ihmisiä, jotka auttoivat. Sanoivat uutiset mitä tahansa, useimmat ihmiset ovat hyviä. Sen halusin näyttää elokuvassa ja se oli se totuus, jonka perässä olin.
Odotukset ovat korkealla. Ramezanin esikoispitkän käsikirjoitus on jo saanut elokuva-alan ammattilaistapahtuma Finnish Film Affairissa pääpalkinnon kansainvälisesti kiinnostavimpana suomalaisena projektina.
Ensi-iltaa kaavaillaan Cannesin tai Toronton elokuvajuhlille.
The Oasis of Now nähdään Suomessa syksyllä 2020. Elokuvaa ovat rahoittaneet muun muassa Suomen elokuvasäätiö ja Yleisradio.
