Järkytys ja häpeä. Ne olivat ensimmäiset tunteet, kun 12-vuotias Pertti Lindeman kuuli kotonaan isänsä ja tämän ystävän välisen keskustelun. Miehet juttelivat sotkamolaisesta pariskunnasta, joka oli jäänyt kiinni homoudesta. Pariskunta oli passitettu vankilaan. Elettiin vuotta 1968.

Lindeman oli itse vasta vähän aikaa sitten tajunnut olevansa homo. Kuultu keskustelu sai Lindemanin niin epätoivoiseksi, että hän alkoi miettiä itsemurhaa. Se jäi kuitenkin vain suunnittelun tasolle.

– Se oli hirveä tilanne, koska tiesin jo silloin ne omat mieltymykseni ja ajatukseni. Ajattelin, että vankilaan en lähde, mieluummin soutelen tuohon järven lahdelle, hyppään veneestä ja hukun sinne.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1971, homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista.

Kymmenen vuotta Lindeman eli salaisuutensa kanssa. Vähän ennen 20-vuotissyntymäpäiväänsä hän kuitenkin päätti raottaa salaisuuden verhoa ja kertoi homoudestaan parhaalle ystävälleen. Vastaanotto ei olisi voinut olla huonompi.

– Hän oli siihen aikaan hyvin uskonnollinen. Hän kirjoitti minulle kirjeessä, että minun ajatukseni ovat paholaisen työtä ja minun täytyy päästä siitä irti. Sehän oli todella rankkaa luettavaa, varsinkin ihmiseltä, jolle ensimmäisenä olin avautunut.

Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1981, Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi.

Vuodet vierivät ja Lindeman koki ihastuksia ja rakastumisia. Vakavaksi suhteeksi niistä ei kuitenkaan koskaan ollut vallitsevan homovastaisen ilmapiirin vuoksi.

– Olisin halunnut olla kaverin kanssa yhdessä. Saada ja jakaa rakkautta ja läheisyyttä, mutta se ei onnistunut. Yhteiskunta ja ympäristö ei sitä suonut.

Minulla oli sellainen suojamuuri minun työni ja mediassa esillä olon vuoksi. Pertti Lindeman

80-luvulla Lindeman kertoo tosissaan ihastuneensa erääseen mieheen. Pian hän tunsi ihastumisen kasvavan rakkaudeksi.

– Minun oli pakko lopettaa se. Ostin laivalipun Tukholmaan, koska minä en voinut rakastua.

Lindeman sanoo, että pahinta homoseksuaaleille on juurikin ollut se, että he eivät ole voineet muodostaa oikeaa parisuhdetta.

– Meidät on tavallaan ajettu irtosuhteiden hakemiseen. Koska muuta ei voinut vaan olla.

"Ihmiset eivät käyttäneet homoseksuaalisuuttani minua vastaan"

80-luvun loppupuolella Lindeman alkoi rakentaa Vuokattiin yhtiökumppaninsa kanssa lomakeskus Katinkultaa. Samoihin aikoihin hän päätti vihdoin tuoda julki homoutensa.

– Vuonna 1989 olin ollut kumppanini kanssa vuoden. Asuimme yhdessä ja työskentelimme molemmat Katinkullassa. Sitten yksi aamu minä päätin, että nyt mennään samalla autolla töihin. Aikaisemmin me olimme kulkeneet omilla autoillamme. Siitä se alkoi vähitellen selvitä työntekijöille.

Lindeman oli elänyt itseään piilotellen 20 vuotta. Suurin syy siihen, miksi mies päätti tehdä julkitulon oli se, että hän pelkäsi kiristysyrityksiä.

– Minä vedin satojen miljoonien investointeja Kainuussa. Olin julkisuudessa ja käsittelin isoja rahoja. Päätin, etten halua saattaa itseäni sellaiseen tilanteeseen, että joku alkaa kiristää minua.

Vaikka yleinen ilmapiiri vielä 80-luvulla homoja kohtaan oli melko huono, oli suhtautuminen Lindemaniin myötämielinen.

– Katinkulta Clubin työmaalla rakennusmiehet olivat tietenkin saaneet kuulla minusta. Kesäaikaan he huumorimielellä olivat sillä lailla, että no niin nyt miehet paidat pois, toimitusjohtaja tulee tarkastukselle. Tulin tietysti tarkastamaan sitä rakennustyömaata, enkä niitä miehiä, Lindeman naurahtaa.

Olen ollut koko yläasteen mustelmilla vain sen takia, että olen homo. Jere Turpeinen

Katinkullan koulutuspäällikkö, joka hoiti yrityksen rekrytointia ja perehdyttämistä piti myös huolen, että uudet työntekijät ovat perillä siitä, mikä Lindeman on miehiään.

– Hän aina sanoi, että tyttöjen ei kannata ruveta yrittämään toimitusjohtajaa, hänellä on jo poikaystävä. Ensin se vähän vihastutti, mutta toisaalta helpotti siinä mielessä, että kaikille oli selvää se tilanne, niin eipähän tarvitse mitään muuta ajatella.

Lindeman ajattelee itse, että myönteinen suhtautuminen hänen seksuaaliseen suuntautumiseen johtui kuitenkin ennen kaikkea hänen asemastaan.

– Minulla oli sellainen suojamuuri työni ja mediassa esillä olon vuoksi. Minua arvostettiin siellä. Ihmiset eivät käyttäneet homoseksuaalisuuttani minua vastaan.

Totuus toi helpotuksen: "Pystyin vihdoin hengittämään"

Siitä on nyt 28 vuotta, kun Lindeman tuli kaapista ulos. Ajat ovat muuttuneet monella tapaa paljon. Tänä päivänä samaa sukupuolta olevat saavat mennä naimisiin ja adoptoida lapsia. Entä minkälaista on nykyään elää homona Kainuussa?

19-vuotias Jere Turpeinen kertoi homoudestaan ystävilleen ja perheelleen vuosi sitten. Läheiset suhtautuivat hyvin. Monet ystävät sanoivat tienneensä asiasta jo pitkään.

– Se oli maailman isoin helpotus. 18 vuotta tuntui siltä, että en saa kunnolla happea ja sitten pystyin vihdoin hengittämään.

Turpeisen mielestä harmittavan monen suhtautuminen homoseksuaaleihin Kainuussa on vieläkin äärettömän huono. Hän uskoo, että olisi kertonut homoudestaan jo aikaisemmin jos olosuhteet olisivat olleet suotuisammat.

– Ihmiset minun ympärilläni heittivät usein vitsiä vähemmistöistä ja niitä haukuttiin. Oli hankalaa olla siinä välissä ja muka samaa mieltä, vaikka en todellakaan oikeasti ollut. Itse kuuluin vähemmistöön, mutten uskaltanut sanoa sitä vaan ääneen.

– Se oli kova pala sanoa yhtäkkiä, että en ole sitä, mitä olen esittänyt.

Tämän vuoden maaliskuussa tuli voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki. Kainuussa kirkot eivät kuitenkaan vihi samaa sukupuolta olevia. Lindeman ja Turpeinen ovat molemmat siitä pahoillaan.

– Minun mielestäni se kertoo Kainuusta kaiken. Tai Kainuun asenneilmapiiristä homoja kohtaan, Turpeinen sanoo.

Tönimistä, huutelua, homottelua. Sitä Turpeisen kouluajat ovat olleet täynnä. Hän kertoo, että homoksi haukkuminen alkoi jo silloin, kun hän ei vielä ollut itsekään varma seksuaalisesta suuntautumisestaan.

– Olen ollut koko yläasteen mustelmilla vain sen takia, että olen homo.

Katkeruus ja viha huonosta kohtelusta nousevat aina aika ajoin Turpeisen mieleen, mutta ajan kanssa tunteet ovat muuttuneet toisiin.

– Nykyään enemmän vain hävettää, että Kainuussa on sellaisia ihmisiä, jotka saivat minut ajattelemaan niin, että minussa on jotain vikaa.

Monesti kun mietin, että haluaisin lähteä vaikka baariin, saatan jättää menemättä ihan vain sen vuoksi, että tiedän mitä siellä on vastassa Jere Turpeinen

Vaikka yläasteajat ja kiusaajat ovat jo takana päin, Turpeinen kertoo edelleen kokevansa huonoa kohtelua seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Useimmiten yöelämässä.

– Useimmiten se on sellaista lapsellista huutelua. On niitä käsirysyjäkin ollut.

– Monesti kun mietin, että haluaisin lähteä vaikka baariin, saatan jättää menemättä ihan vain sen vuoksi, että tiedän mitä siellä on vastassa.

Turpeinen kuitenkin painottaa, että on myös niitä iltoja, jolloin hän saa olla rauhassa. Monet myös ajattelevat, että Kainuussa ei ole huono asua homoseksuaalina. Tätä mieltä on esimerkiksi Kajaanista kotoisin oleva, drag-artistina esiintyvä Jere Sivonen. (Helsingin Sanomat)

Piilossa muilta, muttei itseltään

Sekä Turpeinen että Lindeman ovat joutuneet piilottelemaan todellista minäänsä. Molempien varhaisvuosia on varjostanut viha, häpeä ja tunne siitä, ettei kelpaa omana itsenään.

Mitä se tekee ihmiselle, jos joutuu elämään elämäänsä jonain muuna, mitä oikeasti on?

– Elin sellaisessa maailmassa, jossa valehtelin muille ja itselleni, Turpeinen summaa.

Lindeman on samaa mieltä. Hän muistaa edelleen pitkät unettomat yöt lapsuudesta. Yöt jolloin hän itki sängyssä yksin, miettien sitä, että on yhteiskunnan hylkäämä ja kukaan ei hyväksy häntä omana itsenään.

– Se vaikuttaa psyykeeseen ja se vaikuttaa fyysisesti. Ylipäätään kaikkeen, Lindeman kertoo.

Molemmilla miehistä itsensä piilottelu meni siihen pisteeseen, että he ryhtyivät parisuhteeseen naisen kanssa. Lindeman yhteensä kolmen.

– Se oli puhtaasti kulissia, se ulkoa päin tuleva paine oli niin kova. Olivathan he ihania tyttöjä, mutta ei siitä tietenkään mitään tullut, Lindeman hymähtää.

Toivoisin ihmisiltä vain enemmän hyväksyntää. Jere Turpeinen

Lindeman toivoisikin, että nykypäivänä nuorten ei täytyisi tuhlata ylimääräistä energiaa siihen, että huolehtisivat seksuaalisesta suuntautumisestaan. Miehen mielestä olisi hienoa, että tulevaisuudessa sillä ei olisi mitään väliä tykkäätkö tytöistä vai pojista.

Pieniltä paikkakunnilta muutto on voimakasta suuremmille paikkakunnille. Lindeman ajattelee, että ahdasmielinen ilmapiiri vain lisää sitä.

– Esimerkiksi 70-luvulla se ajoi paljon Suomesta pois homoseksuaaleja. Saadakseen elää vapaammin omaa elämäänsä, Lindeman kertoo.

– Vielä tänä päivänäkin Kainuusta muuttaa nuoria homoutensa takia. Mikä tietysti on ikävää on se, että useasti ne nuoret homot ovat huomattavan luovia ja innovatiivisia ihmisiä, joilla olisi paljon annettavaa ja uusia ajatuksia, joita rakentaa Kainuuseen.

Molemmat miehistä elävät kuitenkin tällä hetkellä rohkeasti omannäköistä elämäänsä, miettimättä sen suuremmin muiden mielipiteitä. Kumpikin on kuitenkin sitä mieltä, että asenteiden on muututtava.

Turpeisen mielestä tietämättömyys on edelleenkin suurin syy homoihin kohdistuvaan syrjintään ja vihamielisyyteen.

– Olen monesti törmännyt siihen, etteivät ihmiset tiedä mitä homous oikeasti on. Monesti minulta kysellään, että millaista se on, miltä tuntui kun tulit kaapista ulos ja minkälaista on elää homona Kajaanissa. Ihmisiä kiinnosta se, koska siitä ei puhuta täällä.

Ajattelin, että vankilaan en lähde, mieluummin soutelen tuohon järven lahdelle, hyppään veneestä ja hukun sinne. Pertti Lindeman

Tietämättömyys on Lindemaninkin mielestä suurin ongelma. Hänen mukaansa ihmiset yhä ajattelevat homosuhteita seksin kautta.

– Se on ihan samanlaista, kuin kaikissa parisuhteissa: saat antaa ja ottaa vastaan rakkautta, voit välittää ja toinen välittää sinusta. Että et ole yksin.

Kouluissa seksuaalivähemmistöistä puhuminen suuremmalla mittakaavalla olisi molempien miesten mielestä hyväksi. Lindeman ajattelee, että myös ihmisten väliset arkikeskustelut voivat auttaa.

– Olen huomannut sen, että tällaiset hyvinkin homovihamieliset ihmiset voi saada ymmärtämään ja muuttamaan asenteita homoja kohtaan ihan pienelläkin juttuhetkellä.

Jere Turpeisella on yksinkertainen toive vähemmistöjen aseman parantamiseksi.

– Toivoisin ihmisiltä vain enemmän hyväksyntää.

Ennen kaikki oli paremmin -sanontaa hokemalla halutaan kertoa, että nykyiseen tekemiseen tai elämänmenoon ei olla tyytyväisiä ja haluttaisiin palata takaisin johonkin entiseen.

Pätkiikö muisti vai onko aika kullannut muistot? Ennen vuodenaikoja oli neljä, autot olivat autoja, Kekkonen oli presidenttinä ja tiesi mitä tehdä, Nokia takoi Suomelle menestystä ja suomalaiset pärjäsivät urheilussa, mutta oliko sittenkään kaikki paremmin?

– Haluaisin tavata sen tyypin, joka ensin sen keksi, koska sen pöljempää sanontaa tuskin on vastaan tullut, ja mahtaakohan kukaan sanoa sitä kuin vitsinä, uskoo Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Eläkkeelle Turun yliopistosta Valtaoja siirtyi syksyllä 2015. Jäähyväisluennossa hän muistutti kaiken olevan paremmin kuin ennen ja siitä, että maailma on vasta alussa.

Saksasta tavoitettu Valtaoja kertoo, että taaksepäin katsottaessa ja lapsuutta muistellessa aurinko paistoi aina, eikä ollut huolia, senhän voi tarkistaa, jos on pitänyt pienestä pitäen päiväkirjaa.

Olihan se hidasta elämää, mutta oliko se jollakin tavalla parempaa, sitä sietää ihmetellä. Esko Valtaoja

Monella ihmisellä on aktiiviset mekanismit, joiden avulla he pyrkivät unohtamaan huonot asiat ja muistamaan hyvät asiat. Kysymyksessä on eräällä tavalla ihmisen selviytymistarina.

– Se helpottaa elämistä. Jokainen meistä tietää, että jos jämähtää kiinni johonkin negatiiviseen asiaan, muistoon tai epäonnistumiseen, niin sehän kasvaa isommaksi ja isommaksi riippakiveksi niskassa. Ehkä juuri siksi pyrimme tekemään menneisyydestä parempaa kuin se oikeastaan olikaan, sanoo Valtaoja.

Köyhyydestä parempaan elämään

Globaalisti runsaan kymmenen vuoden aikana miljardi ihmistä on noussut köyhyydestä parempaan tilanteeseen. Suomen bruttokansantuote oli viime vuonna 214 miljardia euroa, se on noin viisi kertaa suurempi kuin kansakuntamme bruttokansantuote vuonna 1980.

Jos nykypäivän nuoret sijoitettaisiin elämään esimerkiksi kultaiselle 1970-luvulle, voisi se olla aikamoinen shokki. Ei ollut sähköpostia, älypuhelimia, Internetiä, sosiaalista mediaa ja pelit olivat perinteisiä lautapelejä.

Yle Uutiset teetättivät Taloustutkimuksella vuonna 2013 kyselyn, jossa penättiin parasta vuosikymmentä. Tuolloin joka kolmas vastaaja ilmoitti, että parhaimmillaan elämä on ollut Suomessa 1980-luvulla. Vielä kauemmaksi taaksepäin katsottaessa elämä ei ole niin auvoisaa miltä se näyttää.

– En tiedä kuinka moni vastaaja oli edes elänyt sitä aikaa, mutta kun mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin, niin kaikki nykyajan mukavuudet, kuten sosiaaliturva, terveydenhoito ja eläkkeet olivat tuolloin täysin tuntemattomia, luettelee Valtaoja.

Politiikkaa ja autojen korjaamista

Politiikka oli vielä 1970-luvulla erilaista kuin tänä päivänä. Se määritteli ihmisten elämää toisella tavalla kuin nykyään. Tuolloin elettiin vielä Kekkosen aikaa, jolloin oli oma vakiosanonta, että Paasikiven aikana ei ollut tällaista. Myös autot olivat toisenlaisia. Merkit erosivat toisistaan ja ne olivat persoonallisempia, joita tee se itse -mies pystyi myös korjaamaan, toisin kuin nykyisiä menopelejä, jotka ovat täynnä tietotekniikkaa.

– Kyllähän niissä 70-luvun autoissa riittikin korjaamista ja tuskin moni haluasi vaihtaa nykyisen auton kuplavolkkariin, jota piti ensin hakata ruuvimeisselillä, sanoo Valtaoja.

Moni ihminen kaipaa ainakin jollain tavalla menneisyyteen. Tästä on osoituksena esimerkiksi naamakirjassa eli Facebookissa olevat Vintage-ryhmät, joiden suosio on melkoinen. Kysymyksessä on kuitenkin pieni raapaisu menneisyydestä.

– Onhan sitä mukava lukea historiallisia romaaneja ja sellaisia. Täytyy muistaa, että ne ovat hyvin kapea ja pieni otos siitä mitä se elämä oli silloin, muistuttaa Valtaoja.

Muinaisessa Suomessa suurin osa kansalaisista eli kurjuudessa, köyhyydessä ja nälässä. Näistä ihmisistä ei kuitenkaan ole kirjoitettu romaaneja. Valtaojan mielestä historialliset romaanit ja muut kirjalliset tuotokset eivät kuvaa menneisyyden keskimääräistä todellisuutta, vaan paremman ja pikkurikkisen yläluokan elämää.

– Se on sama, kun on näitä hörhöjä, jotka kuvittelevat, että ovat eläneet aikaisempia elämiä. Eivät he koskaan olleet nälkään kuolevia surkeita orjia, vaan he olivat kaikenlaisia prinsessoja, pappeja ja muita vastaavia, täräyttää Valtaoja.

Hidasta ja tylsää elämää

Nykypäivänä elämä on hektistä ja nopeaa. Tämän on mahdollistanut teknologian kehittyminen ja uudet keksinnöt. Ennen elämän meno oli paljon hitaampaa ja tylsempää, sillä tehtiin töitä ja niitähän riitti. Varsinkin tiedonvälitys on nopeutunut moninkertaiseksi, kun sitä verrataan esimerkiksi suomalaisten suosikkivuosikymmeneen 1980-lukuun.

– Nyt on valinnanvaraa, minulla ei ole älypuhelinta vaan vanha nokialainen, jossa ei ole edes kameraa. En halua olla näpyttelemässä ja jatkuvasti verkossa päivittämässä kymmentä erilaista sivustoa. Nyt on valinnanvaraa ja vapautta, sitä ei ollut ennen vanhaan, sanoo Valtaoja.

Valtaoja eli lapsuutensa 1950- ja 1960-luvuilla Kemissä, jossa tiedonvälitys tarkoitti yhtä radiokanavaa ja yhtä sanomalehteä. Televisiota ei tuolloin vielä ollut.

– Olihan se hidasta elämää, mutta oliko se jollakin tavalla parempaa, sitä sietää ihmetellä. On syytä olla seuraamatta vartin välein, mitä uutisissa tapahtuu, sillä eivät ne todella tärkeät tapahtumat ole koskaan iltapäivälehtien lööpeissä eivätkä puoli yhdeksän uutisissa, painottaa Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja.

Riistakameran kuvassa näkyy alle kahden kuukauden ikäinen ketunpoikanen, joka popsii jauhelihaa muovisesta kissankupista. Sanna Paloheimo vie jäljellä oleville kahdellle ketunpoikaselle tarjolle myös vettä muovisessa pakasterasiassa pari kertaa päivässä.

– Täytyy viedä uusi rasia joka kerta, koska ketut vievät rasiat ladon alle pesäänsä. Niillä on siellä jo melkoinen varasto, naurahtaa Sanna Paloheimo, jonka naapurin tiluksilla Kangasalla sijaitsevan ladon alla ketun pesä on.

Vanhan ladon alla oli alun alkaen kuusi ketunpoikasta. Sanna Paloheimo huomasi pennut viikko sitten perjantaina ratsastaessaan tuttaviensa kanssa hevosilla paikan ohi. Yhtäkkiä useita ketunpoikasia tuli ladon alta katsomaan ohi kulkevia hevosia ja ihmisiä.

Emme halunneet, että pentuihin tarttuu ihmisen hajua. Ajattelin, että niillä on emo, joka saattaa sen jälkeen hylkiä niitä Sanna Paloheimo

– Ne näyttivät silloin katselevan lähinnä uteliaana. Hain kiireesti kotoa kameran ja otin niistä kuvia ladon edessä. En vielä silloin hoksannut, että niillä on jotain hätää, kertoo Sanna Paloheimo.

Ketunpoikaset ääntelivät haukahdellen pesän edustalla ja tulivat lähelle ihmisiä, mutta Paloheimo ja muut paikalla olleet välttivät koskemasta niihin.

– Emme halunneet, että pentuihin tarttuu ihmisen hajua. Ajattelin, että niillä on emo, joka saattaa sen jälkeen hylkiä niitä.

Seuraavana maanantaina yksi ketunpoikasista harhautui Paloheimon naapuritilan pihaan. Pentu näytti olevan huonossa kunnossa. Samoihin aikoihin toinen poikanen löytyi kuolleena, joten Paloheimo tiedusteli kunnan eläinsuojeluvalvojalta kuinka poikueen kanssa tulisi toimia.

Pihassa ollut ketunpoikanen otettiin kiinni ja eläinsuojeluvalvoja vei sen hoitoon päijät-hämäläiseen villieläinhoitolaan.

Orvoksi jää tutkijan arvion mukaan useita satoja ketunpoikasia vuodessa. Eniten vilkasliikenteisillä alueilla, koska vanhemmilla on iso riski jäädä auton alle.

Poikaset söivät lusikasta

Kangasalta löytyneille ketuille alettiin tarjota ruokaa ja vettä. Pennut olivatkin todella nälkäisiä.

– Ne pureskelivat jauhelihaa lusikasta, mutta yksi oli niin huonossa kunnossa, että se ei syönyt, kertoo Paloheimo.

Kaikkein heikoimpaan kuntoon joutunut pentu otettiin haavilla kiinni tiistaina ja se pääsi samaan hoitolaan sisaruksensa kanssa.

Paloheimon mukaan ketunpoikasia jäi ladolle vielä kolme, joista yksi löytyi seuraavana päivänä pesän läheltä kuolleena. Poikueen emoa ei ole näkynyt edes riistakameran kuvissa, eli todennäköisesti se on kuollut.

Ketuista ei ole ollut koskaan meille harmia. Minua harmittaa vain se, että en heti tajunnut näiden poikasten olevan nälissään Sanna Paloheimo

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi Paloheimo on päättänyt nähdä paljon vaivaa ketunpoikasten pelastamiseksi, kun maailmassa on nälkää näkeviä ihmisiäkin.

– En minä silti voi jättää ketunpentuja kitumaan. Eläinsuojelulakikin sanoo, että eläimiä ei saa jättää kärsimään. Niitä täytyy auttaa.

Paloheimon mielestä ketut ovat hyödyllisiä, koska ne syövät myyriä ja hiiriä.

– Ketuista ei ole ollut koskaan meille harmia. Minua harmittaa vain se, että en heti tajunnut näiden poikasten olevan nälissään.

Hoitolassa kettu ei kesyynny helposti

Sisarukset ovat nyt parikymmentä vuotta villieläinten hoitolaa Päijät-Hämeessä pitäneen Jouni Aurasen hoivissa. Ensimmäiset ketut tulivat Auraselle hoidokkeina tutuksi jo noin 16 vuotta sitten. Vuosittain hoitoon tulee muutamia ketunpoikasia.

– Aluksi pentujen kunto tarkistettiin, jonka jälkeen aloitettiiin hoito. Ketuilla on lämmin ja rauhallinen pesä hoitolan eläintiloissa, kertoo Auranen.

Hoitolaan tuodut ovat aina huonossa kunnossa.

Ihmisten liikkeet ja äänet voivat kiinnittää huonokuntoisten poikasten huomion Jouni Auranen

– Eräs viime kevään ketuista löytyi ajotieltä jalka poikki.

Yksin jääneet eläinten poikaset hakeutuvat usein talojen liepeille.

– Ihmisten liikkeet ja äänet voivat kiinnittää huonokuntoisten poikasten huomion, jolloin ne saattavat hakeutua ihmisen läheisyyteen siinä toivossa, että saavat ruokaa ja lämpöä.

Hoitolassa ketut pidetään olosuhteissa, joissa ne eivät totu ihmiseen. Auranen kertoo, että ketut eivät kesyynny niin helposti, koska niihin ei kiinnitetä liikaa huomiota.

– Niihin kosketaan vain tarvittaessa.

Uroskettu on yllättävän hyvä isä

Ketunpoikaset menettävät emonsa useimmiten siksi, että se jää auton alle tai on jonkin sairauden heikentämä. Myös synnytys voi olla niin kova koettelemus, että kettunaaraan kunto huononee, mutta uros on usein apuna poikueen ruokkimisessa.

Pitkään petotutkijana toiminut filosofian tohtori Paavo Hellstedt kertoo, että koiraeläinten tapaan kettu tekee yhden poikueen vuodessa. Kauan luultiin, että kettuemo hoitaa yksin koko pentueen, mutta tutkijoille on selvinnyt, että monilla koiraeläimillä uros osallistuu jälkeläisten hoitamiseen.

Imetysaikana emo tekee suurimman työn. Uroksen tehtävä on tuoda ruokaa ja vartioida pesää.

– Myöhemmässä vaiheessa uros neuvoo pennuille saalistusta. Se vie niitä metsälle ja opettaa pyydystämään syötävää, kertoo Hellstedt.

Yksinhuoltajakettunaaraat eivät ole tutkijan mukaan kovin tavallisia. Jos urokselle sattuu jotain, joutuu naaras selviytymään heikommilla eväillä. Imettäessään naaras ei pääse kovin helposti liikkumaan pyydystääkseen ruokaa itselleen ja jälkikasvulleen, jolloin poikasten selviytymismahdollisuudet heikkenevät.

Nuori naaras voi olla pettäjän uhri

Joskus nuori kettunaaras voi olla niin sanotusti pettämisen uhri.

– Uros on käynyt ainoastaan parittelemassa sen kanssa ja palannut oikean perheensä luokse, jolloin nuori naaras joutuu hoitamaan pennut yksin.

Naaras on pomo pentujen hoitamisessa Petotutkija Paavo Hellstedt

Tutkijoiden mukaan ketut muodostavat elämänmittaisia pariskuntia, jotka ovat yhdessä joka vuosi poikueen hoitamisen ajan. Poikasten kasvettua myös vanhemmat lähtevät kumpikin omillle teilleen ja jos molemmat pysyvät hengissä, palaavat ne jälleen yhteen, kun on aika pariutua.

Uros ei todennäköisesti osaa yksin hoitaa pentuja, jos naaraspuoliselle emolle sattuu jotain.

– Naaras on pomo pentujen hoitamisessa, sanoo Hellstedt.

Paluu luontoon tapahtuu asteittain 

Hoitolassa pentujen kunnon parantuessa, niistä tulee pian leikkisiä. Aikanaan ne siirtyvät ulos kettuaitaukseen, jossa on niille sopivia virikkeitä. Kettutarha sijaitsee metsämpäristössä, jossa ketut voivat opetella saalistusta.

– Tarhassa käy hiiriä ja myyriä, joita ne voivat pyydystää, sanoo Jouni Auranen.

Palautus luontoon tapahtuu asteittain. Paikan täytyy olla ketulle sopiva ympäristöltään ja aluksi ne saattavat tarvita tukiruokintaa.

– Ne voidaan vapauttaa esimerkiksi tutusta aitauksesta, jossa niitä on ruokittu jonkin aikaa. Kun ketut ovat valmiita vapautukseen, avataan aitauksen ovi, mutta ne voivat tarvittaessa vielä palata syömään.

Keväällä syntyneet ketunpoikaset ovat luonnossa emon kanssa pitkälle syksyyn. Hoitoon otettujen tapauksessa pelkkä ikä ei kerro, koska on oikea aika palauttaa ne luontoon.

On vaikea sanoa, kuinka sen munuaiset lähtevät toipumaan Jouni Auranen

– Yksilöt ovat kehittyvät eri tahtiin. Kunkin eläimet taidot ja valmiudet pitää huomioida, kun vapautusta suunnitellaan.

Synnyinpesässään Kangasalla vielä olevat ketunpoikaset olisi Aurasen mukaan myös hyvä saada hoitolaan. Jo tuoduista ketunpojista toinen syö jo itse ja tuntuu voivan kohtalaisen hyvin jatkuneesta aliravitsemuksesta huolimatta.

Heikkokuntoisin poikanen on kuivunut pahasti. Pentu saa nestettä ihon alle ja sitä ruokitaan käsin. Seuraavat päivät näyttävät, selviytyykö se.

– On vaikea sanoa, kuinka sen munuaiset lähtevät toipumaan.

Kaksi viimeistäkin saatiin kiinni perjantaina ja ne on viety villieläinhoitolaan.

Juttua muokattu 12.5. klo 15.16. Lisätty tieto, että kaksi viimeistäkin ketunpoikasta saatiin kiinni perjantaina ja ne vietiin villieläinhoitolaan.

Suomalaiset vastasivat Turun yliopiston toissa keväänä esittämään pyyntöön seitsemällä tuhannella kirjeellä, joissa oli 20 000 puutiais- eli punkkiyksilöä. Niihin perustuva englanninkielinen tutkimus on nyt valmistunut ja ilmestynyt kansainvälisessä Emerging Microbes & Infections -julkaisusarjassa.

Yliopisto kiittää "punkkipankin" kerryttäjiä ja sanoo, että sen kokoaminen tutkijoiden voimin olisi ollut mahdotonta. Näytteistä saatiin arvokasta tietoa sekä tavallisen puutiaisen että Siperian puutiaisen eli taigapunkin kantamista taudinaiheuttajista.

Pankkia aiotaan hyödyntää jatkossakin Turun yliopiston lääketieteellisissä ja biologisissa tutkimuksissa.

Borrelioosia koko punkkialueella

Molekyylibiologisessa analyysissa selvisi, että 15–20 prosentilla puutiaisista on Borrelia burgdorferi -bakteeri, joka aiheuttaa ihmiselle borrelioosia eli Lymen tautia. Taigapunkella bakteereja oli hieman useammin kuin tavallisilla puutiaisilla.

– Bakteeri oli kohtuullisen yleinen kaikkialla missä puutiaisia esiintyy. Toki puutiaismäärissä itsessään ja siten riskissä sairastua on valtavia alueellisia eroja, sanoo lääketieteen lisensiaatti ja tohtorikoulutettava Eeva Sajanti.

Puutiaisaivotulehdusta aiheuttava TBE-virus oli puolellatoista prosentilla eli 32:lla tutkimukseen lähetetyllä punkilla. Ne olivat pääosin alueilta, jotka Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on määritellyt punkki-infektioiden riskialueiksi.

Punkiton on vain Pohjois-Lappi

Kansalaisten näytekirjeiden perusteella voitiin myös selvittää punkkien levinneisyys. Kartoitus osoitti, että punkit ovat levittäytyneet kuuden viime vuosikymmenen aikana 200–300 kilometriä pohjoiseen.

– Vielä tunnistamattomasta syystä taigapunkkia ei esiinny ollenkaan maan lounais- ja eteläosissa, missä tavallinen puutiainen on vakiintunut ja varsinkin rannikoilla ja saaristoissa runsaslukuinen, kertoo tohtorikoulutettava Maija Laaksonen.

Pohjanlahden rannikolla ja paikoin Pirkanmaalla sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa taigapunkki osoittautui tavallista puutiaista yleisemmäksi. Pohjois-Lapissa ei ainakaan toistaiseksi esiinny kumpaakaan lajia.

Kolmas tauti vaikea diagnosoida

Borrelioosi ja puutiaisaivotulehdus ovat tavallisimmat mutta eivät ainoat punkkien levittämät sairaudet. Turkulaistutkimukseen kuudelta eri puolelta Suomea lähetetyltä punkilta löytyi Borrelia miyamotoi -bakteeri, joka aiheuttaa influenssaa muistuttavan yleisinfektion ja keskushermoston tulehduksen.

Tutkijalääkäri Jukka Hytösen mukaan tautia ei ole diagnosoitu Suomessa yhtään kertaa. Virossa se sen sijaan on jo sairastuttanut ihmisiä, kertoo Viron yleisradioyhtiö ERR.

Viron terveystutkimuslaitoksen TAI:n laboratoriojohtajan Julia Gellerin mukaan Borrelia miyamotoi -bakteereja havaittiin ensi kertaa kymmenen vuotta sitten kerätyissä näytteissä. Nykyisin sitä on vajaalla kymmenesosalla tutkituista punkeista, ja sitä esiintyy kaikkialla, missä punkkeja on.

Sairastuneiden ihmisten määrää Geller ei osaa sanoa, sillä oikea diagnoosi jää usein tekemättä taudin epämääräisten oireiden vuoksi. Puremakohtakaan ei ole selvä, kuten Lymen borrelioosilla.

– Riippuu lääkäristä tai laboratoriosta, osataanko tautia epäillä. Koska kyse on borreliabakteerista, siihen oletettavasti tepsivät antibiootit, Geller sanoo ERR:n haastattelussa.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump vaatii liittovaltion poliisin FBI:n erotettua johtajaa James Comeyta pysymään hiljaa miesten keskusteluista.

Perjantain aamutviiteissään Trump vihjaa, että miesten keskustelu on mahdollisesti nauhoitettu. Trump kirjoittaa, että Comeyn ei kannata vuotaa lehdistölle tietoja miesten keskusteluista.

Presidentti Donald Trump erotti James Comeyn tiistaina. Comeyn yllätyspotkut ovat herättäneet Yhdysvalloissa kysymyksiä ja arvostelua, sillä FBI vastasi niin sanotusta Venäjä-tutkinnasta.

Valkoisen talon mukaan Comeyn potkut eivät liity FBI:n Venäjä-tutkintaan, jossa tutkitaan Trumpin oman presidentinvaalikampanjan kytköksiä Venäjälle. Potkut johtuvat Comeyn tekemistä virheistä Hillary Clintonin sähköpostien tutkinnassa.

Yhdysvaltain historiassa FBI:n johtaja on erotettu vain kerran aiemmin.

Uusi-Seelanti pyrkii hävittämään kaikki saartensa rotat, kärpät ja kettukusut vuoteen 2050 mennessä.

Tutkijat ovat suunnitelleet aloittavansa eläinten tuhoamisen niemimailta ja siirtyvänsä vähitellen sisämaahan. He toivovat geeniteknologian auttavan hävittämisessä.

Myös uusia ansoja on suunniteltu. Eräs uusiseelantilainen yritys on suunnitellut ansan, joka pystyy virittäytymään paineistetun hiilidioksidin avulla. Ansa voi tappaa itsenäisesti 24 rottaa kuudessa kuukaudessa.

Uuden-Seelannin suojeluministeri Maggie Barry toivoo, että jonakin päivänä koko maa on vapaa tuhoeläimistä.

– Katu kadulta, kylä kylältä, kaupunki kaupungilta me yhdistämme voimamme ja saavutamme tämän, Barry vakuutti.

Kymmeniä miljoonia petonisäkkäitä

Eläinjahdin tarkoituksena on suojella saarten ainutlaatuisia lintuja. Uuden-Seelannin lajistoon ei kuulunut petonisäkkäitä ennen ihmisten tuloa.

Saarilla kehittyi monia kotoperäisiä lintulajeja. Monet niistä, kuten Uuden-Seelannin kansallislinnut kiivit, eivät osaa lentää.

Rotat ovat tulleet Uuteen-Seelantiin laivojen mukana. Kettukusut taas tuotiin turkiseläimiksi ja kärpät tuhoamaan kaneja.

Petonisäkkäät ovat syöneet lintuja ja niiden munia sekä tuhonneet niiden elinympäristöjä. Yli 40 lintulajia on kuollut sukupuuttoon.

Petonisäkkäitä elää nykyään moninkertainen määrä ihmisiin verrattuna. Esimerkiksi opossumeja eli vuonna 2008 noin 30 miljoonaa.

Ohjelmaa verrattu Apollo-kuulentoihin

Rottia ja muita tuhoeläimiä on jo saatu hävitettyä sadoilta Uuden-Seelannin pienemmiltä saarilta. Maan kaksi pääsaarta ovat kuitenkin yhteispinta-alaltaan suurempia kuin Britannia.

Tunnettu uusiseelantilainen tiedemies Paul Callaghan innosti maanmiehiään kaikkien rottien ja muiden tuhoeläinten hävittämiseen laajalle levinneessä puheessaan viisi vuotta sitten.

Hänen mukaansa Uuden-Seelannin linnut ansaitsevat suojelua, sillä ne ovat yhtä ainutlaatuisia kuin Britannian Stonehenge ja Kiinan muuri. Callaghan kutsui tehtävää Uuden Seelannin omaksi Apollo-kuulento-ohjelmaksi.

Maksaisi miljardeja

Kymmenien miljoonien nisäkäspetojen hävittämistä pidetään erittäin vaikeana ja kalliina. Sen uskotaan maksavan useita miljardeja euroja.

Uuden-Seelannin edellinen pääministeri John Key teki tuhoeläinten hävittämisestä virallisen politiikan viime vuonna. Toistaiseksi hallitus on myöntänyt hankkeelle vain muutamia kymmeniä miljoonia euroja.

Hallitus toivoo yksityisten lahjoittajien ja paikallistason viranomaisten huolehtivan rahoituksesta. Kunnianhimoinen ohjelma on nostanut myös kritiikkiä.

– Se on fantasiaa ja scifiä. Ohjelma vie huomiota todella isoilta muutoksilta ja parannuksilta, joita voisimme tehdä luonnon moninaisuudelle ja ympäristölle jo nyt, biologi Wayne Linklater Wellingtonin Victoria-yliopistolta toteaa.

Lähde: AP

Juttua muokattu klo 16.25 Korjattu opossumit kettukusuksi.

Kirjallisuustapahtumissa on tapana puhua kirjoista tai yhteiskunnan tilasta. Tällä kertaa puhutaan myös miehistä. Ainakin jonkin verran. Ruotsalaiskirjailija Linda Boström Knausgård on saapunut Suomeen esiintyäkseen Lit-kirjallisuustapahtumassa. Hänen on määrä keskustella kirjailija Märta Tikkasen kanssa teoksista, mutta myös molempien entisistä puolisoista. Naiset ovat eri sukupolvea, mutta heitä yhdistää liitto kuuluisan kirjailijan kanssa.

Linda Boström Knausgård erosi viime vuonna Karl Ove Knausgårdista, joka nousi kuuluisuuteen jättimäisellä, omaelämäkerrallisella Taisteluni-sarjalla. Myös Märta Tikkasen edesmennyt puoliso Henrik Tikkanen kuvasi kirjoissaan pariskunnan myrskyisää yhteiseloa. Naisilla riittää siis puhuttavaa. Yleisön edessä esiintymistä helpottaa se, että Boström Knausgård ja Tikkanen tuntevat toisensa hyvin vuosien takaa.

– Tapasin Märtan eilen heti Helsinkiin tultuani. Yritimme muistella missä tapasimme ensimmäisen kerran, mutta emme saaneet mieleemme tarkempaa paikkaa kuin, että jossain Tanskassa. Me molemmat muistimme, että ikkunasta näkyi meri, mutta siihen se jäi, kertoo Boström Knausgård hymyillen.

Sielunkumppanuus löytyi heti ja naiset alkoivat kirjoittaa toisilleen sähköpostien lisäksi myös perinteisiä käsinkirjoitettuja kirjeitä. Tikkasesta tuli tärkeä tuki Boström Knausgårdille, joka kirjoitti vaikeina aikoina tälle päivittäin. Kirjoittaessa Boström Knausgård sanoo olevansa vapaa.

– Kirjoittaessa pystyn ilmaisemaan itseäni niin kuin haluan. Mutta minusta ei ole päiväkirjan pitäjäksi. Tarvitsen vastaanottajan, silloin pystyn olemaan rehellisempi.

Linda Boström Knausgård on hämmentävä yhdistelmä avoimuutta ja pidättyväisyyttä. Hän puhuu itsestään ja vaikeistakin asioista ilman kiusaantuneisuutta. Välillä hän katsoo intensiivisesti silmiin, toisinaan hän puhuu pitkiä aikoja silmät kiinni, ajatuksia hakien. Hänen seurassaan pitkät hiljaisuudet eivät tunnu lainkaan hämmentäviltä.

Hiljaisuudesta kertoo myös hänen tuorein romaaninsa Tervetuloa Amerikkaan. Siinä nuori tyttö päättää olla puhumatta. Synkkä teos kuvaa perhettä, joka haluaisi olla valoisa, mutta on kaikkea muuta.

Uutuusromaanissa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia. Myös Linda Boström Knausgård oli lapsena joitakin aikoja puhumatta, joskin kirjan tytöstä poiketen hänen puhelakkonsa kestivät vain lyhyitä aikoja. Puhuminen ja itsensä ilmaisu tuntuvat olevan kantava teema Boström Knausgårdin elämässä.

– Nuorena tunsin, että puhuminen on turhaa. Vaikka puhuin, en kohdannut puhujaa. Tunsin olevani yksin. En myöskään halunnut paljastaa itseäni. Puhuessa tunsin tulevani väärinymmärretyksi. Halusin olla omassa rauhassa mielikuvitusmaailmoissani.

Romaanissa perheen äiti kuvataan hurmaavana, välittävänä, mutta myös itsekkäänä näyttelijänä. Boström Knausgårdin äiti, joka on tunnettu näyttelijä Ruotsissa, ei kuitenkaan ollut moksiskaan kirjasta. Päinvastoin, hän oli ylpeä tyttärestään ja kirjasta, joka sai suitsuttavat kritiikit.

– Äiti on niin ihana. En missään vaiheessa pelännyt näyttää romaania hänelle. Hän on taiteilija, hän ymmärtää mistä kirjassa on kyse. Äiti oli kiitollinen myös siitä, että kirja auttoi häntä muistamaan asioita, vaikka se loppupeleissä onkin fiktiota.

"En halua olla mikään kaksisuuntaisen mielialahäiriön edustaja"

Linda Boström Knausgård aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja se näkyy yhä hänen kuulaassa ja ekonomisessa kielessään. Siinä missä ex-mies Karl Ove tarvitsi tuhansia sivuja asioiden kuvailuun, tekee Linda Boström Knausgård asiat selviksi alle sadalla sivulla.

Kauniilla kielellä saa paljon anteeksi. Linda Boström Knausgård ei suivaantunut, vaikka myös hänen elämäänsä setvittiin Karl Ove Knausgårdin pikkutarkassa omaelämäkerrallisessa sarjassa.

– Jos teokset olisi kirjoitettu huonosti, niin sitten se olisi ollut kauheaa. Kirjat on kirjoitettu vahvasti Karl-Oven näkökulmasta, se on hänen näkemyksensä.

Kuusiosaista _Taisteluni-_sarjaa on myyty huikeita määriä ympäri maailmaa, mutta Linda Boström Knausgårdia ei tunnu haittaavan, että ihmiset tietävät hänestä kaikenlaista.

– Yllätyin itsekin, miten vähän välitän siitä, mitä ihmiset minusta nykyään ajattelevat. Toki, jos joku vieras tulee kysymään jostain yksityiskohdasta, niin onhan se kiusallista. Näen Karl Oven kirjasarjan enemmänkin hienona kokonaisuutena, en yksittäisten pikkutapahtumien sarjana.

Linda Boström Knausgård on kehuttu kirjailija kotimaassaan ja hänen uusin romaaninsa oli August-palkintoehdokkaana. Hän on julkaissut useita runokokoelmia ja kaksi romaania. Hän ei silti hikeenny, vaikka haastattelu kääntyy hänen ex-mieheensä.

– On totta, että joudun usein vastaamaan näihin Karl Oven kirjoihin liittyviin kysymyksiin. Joskus kyllä kieltäydyn vastaamasta. En vain jaksa.

On mielenkiintoista, että myös Boström Knausgård on valinnut tyylilajikseen omasta elämästä ammentamisen. Mutta hänen mielestään se on täysin luontevaa.

– Kaikki tarinat perustuvat jollain lailla todellisuuteen.

Rehellisyys on myös lyönyt leiman Boström Knausgårdin. Useissa hänestä kertovissa jutuissa mainitaan hänen kertoneen avoimesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Kysyessäni, missä hän on kertonut asiasta, koska en löytänyt yhtään artikkelia siihen liittyen, hän purskahtaa nauruun.

– Totta, en ole kertonut siitä avoimesti missään. Toki se tulee esille Karl Oven kirjoissa, mutta itse en ole halunnut lähteä edustamaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä kaiken maailman paneeleihin ja seminaareihin. Pyyntöjä on kyllä tullut. Minua on suuresti huvittanut tämä minun "avoimuuteni"asiasta.

Boström Knausgård on tehnyt maanisdepressivisyydestä radiodokumentin, mutta hän itse pitää sitä taiteellisena työnä. Taiteen puitteissa on kertoa mistä vain. Ei hän asiaa peitellytkään ole. Tämänkin haastattelun aikana Boström Knausgård on useaan otteeseen tuonut esiin, että välillä on vaikeaa. Joskus huvittaa puhua paljon, joskus ei yhtään.

– Välillä tunnen olevani aivan suljettu maailmalta ja puheelta. Toisinaan taas jopa lintujen laulu tuntuu merkitykselliseltä kommunikaatiolta. Koska suhde puhuttuun kieleen on hankala, siksi rakastan kirjoittamista.

Linda Boström Knausgårdin ja Märta Tikkasen keskustelu Helsinki Lit -festivaalilta on nähtävillä Yle Areenassa. Juha Itkonen johdattelee keskustelua.

Hollantilaisen lapsettomuusklinikan johtajan epäillään syyllistyneen vakaviin virheisiin. 89-vuotiaana kuollut tohtori Jan Karbaat johti lapsettomuusklinikkaa Rotterdamissa.

Hänen epäillään siirtäneen omia siittiöitään lapsettomuudesta kärsiville naisille IVF-hedelmöityksessä eli niin kutsutussa koeputkihedelmöityksessä tai inseminaatiolla eli keinohedelmöityksellä. Hänen uskotaan saaneen jopa 60 biologista lasta.

Hedelmöityshoitoja saaneet naiset kertovat Algemeen Dagbladissa, että Karbaat saattoi poistua toiseen huoneeseen ja palata "tuoreen siemennesteen" kera.

Karbaatin väitetään lisäksi väärentäneen rekistereitä ja kuvauksia siemennesteen luovuttajista. Klinikka suljettiin vuonna 2009.

Nyt 23 luovutetuista siittiöistä alkunsa saanutta lasta perheineen vaatii tuomioistuimelta dna-testejä Karbaatin jäämistön esineistä. Poliisi takavarikoi viime viikolla Karbaatin kotoa 27 esinettä, kuten hammasharjan ja nenäkarvatrimmerin.

Toinen vaihtoehto olisi ollut vaatia Karbaatin avioliitossaan saamilta lapsilta dna-näytteitä tai kaivaa vainajan ruumis esille dna-testejä varten.

Karbaatin leski katsoo, ettei epäilyistä tapahtumista ole todisteita, eikä edes varmuutta siitä, että kaikki kanteeseen osallistuneet ovat koskaan saaneet hoitoa hänen miehensä klinikalla.

Tuomiota odotetaan kesäkuun 2. päivä.

"Hän piti toimiaan jalona"

Hollantilaiselle Algemeen Dagblad -päivälehdelle haastattelun antanut Moniek Wassenaar (36) sai alkunsa lapsettomuushoidoilla. Wassenaar tapasi Karbaatin vuonna 2010 ja uskoo tämän olleen hänen biologinen isänsä. Varmuutta ei kuitenkaan saada ilman dna-testejä.

– Tämä tuntuu samalta kuin oikein huonon elokuvan loppu. On hullua, että hän ei ole enää täällä vastaamassa kysymyksiin. Hän on vienyt salaisuudet mukanaan hautaan, sanoo Wassenaar.

Wassenaar kertoo Karbaatin olleen ylpeä teostaan.

– Hän kertoi olevansa terve ja älykäs, joten hän saattoi antaa maailmalle geenejään. Hän piti sitä tavallaan jalona, ei tuntunut lainkaan käsittävän eettisiä puolia asiassa ja vähätteli vaikutusta hoidoilla syntyneisiin lapsiin, kertoi Wassenaar Algemeen Dagbladin haastattelussa.

Luovutetuista sukusoluista syntyneiden lasten halu tietää

Hollannissa on rekisteröity sukusolujen luovuttajat vuodesta 2004 lähtien. Sitä ennen luovuttaminen tapahtui nimettömästi.

Itsekin luovutetusta siittiöstä alkunsa saanut Ties van der Meer (38) kertoo NRC Handelsbladin haastattelussa siitä tuskasta, mitä hän itse tunsi miettiessään biologisia juuriaan.

– Teini-iässä tulivat kysymykset. Kuka olen? Mistä olen peräisin? Miltä näytän vanhempana? Ymmärsin, että olemassa on varmasti myös velipuolia ja sisarpuolia.

Nyt Ties van der Meer johtaa Donorkind-säätiötä, joka edustaa luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneita lapsia ja heidän perheitään. Donorkind-säätiö on yhdessä Defence for Children -järjestön kanssa mukana kanteessa Karbaatin omaisia vastaan.

Kun laki muuttui 2004, Hollannissa käytiin keskustelua siitä, vaikuttaako sukusolujen luovuttajien luovutushaluihin se, että heidän tietonsa rekisteröidään ja lapsilla on oikeus saada tiedot biologisesta isästään tai äidistään. Pelottaako ajatus mahdollisesti vuosien päästä ilmaantuvasta biologisesta lapsesta?

– Koska haluan tietää isästäni, seisonko toisten ihmisten lapsihaaveiden tiellä? Jos he eivät saa lasta siksi, että luovuttajia ei ole tarpeeksi. Tai eivät uskalla hankkia lasta luovutetuilla soluilla, koska pelkäävät biologisen isän tunkevan kuvioihin, pohti van der Meer.

Hän ryhtyi itsekin siemennesteen luovuttajaksi, osin koska halusi kokea jotain, mitä hänen biologinen isänsäkin oli kokenut. Mutta nyt luovuttaja siis rekisteröidään. Hänen siittiöistään on saanut alkunsa 12 lasta.

– Lapset voivat etsiä minut käsiinsä. Heillä on luovuttaja, joka ymmärtää, millaista se on.

Kyse ei ole pelkästään tunnetason ongelmista, jos biologisia juuriaan ei tunne. Van der Meer pitää Karbaatin klinikkaa yhtenä pahimmista, mutta muuallakin tehtiin virheitä:

– Monilla klinikoilla on ollut mafiamaista touhua. Lääkärit ovat käyttäneet omaa siemennestettään tai sekoittaneet siemennesteitä lisätäkseen raskauden todennäköisyyttä.

Niitä naisia huijattiin, jotka olisivat halunneet kaksi lasta samalta luovuttajalta. Arkistoja ei pidetty, hallinto oli hutiloivaa.

– Luovuttajia ei tutkittu ja jos miehet halusivat jälkikäteen informoida biologisia lapsiaan ilmi tulleista periytyvistä sairauksista, se oli mahdotonta. Ei ollut tietoa, keille tieto olisi pitänyt välittää, selittää van der Meer.

Suomessa luovuttajat on rekisteröity vuodesta 2007

Suomen hedelmöityshoitolaki muuttui vuonna 2007. Nykyään siemennesteen ja munasolujen luovuttajat rekisteröidään sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston Valviran ylläpitämään rekisteriin.

Henkilötiedot voidaan luovuttaa hoidon tuloksena syntyneelle henkilölle hänen täytettyään 18 vuotta, jos hän itse niin toivoo. Lapsen vanhemmilla ei ole oikeutta saada tietoja.

Luovuttajilla ei ole oikeudellisia velvoitteita syntyviä lapsia kohtaan. Luovuttaja voi asettaa ehtoja sukusolujensa käyttämiselle esimerkiksi naispareille tai yksineläville naisille.

Hedelmöityshoitoja antavat klinikat pitävät luovuttajan yläikärajana 40 tai 45 vuotta.

Lakimuutos vähensi sukusolujen luovuttajien määrää kolmanneksella.

Suomen tasavallan 9. presidentti Mauno Henrik Koivisto syntyi 25.11.1923 puusepän poikana Turussa. Lapsuutta leimasivat köyhyys, äidin varhainen kuolema ja isän tiukka uskonnollisuus.

Koulupoikana hän oli aikalaistensa mukaan sävyisä ja mietteliäs. Hän oli myös uuttera, mitä perheen toimeentulo vaatikin. Kansakoulun jälkeen Koivisto toimi muun muassa juoksupoikana ja autonapumiehenä.

Talvisodan aikana poika liittyi vapaaehtoisena kotirintaman sammutusjoukkoihin, ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän lähti jatkosodassa rintamamieheksi Kannakselle. Sodasta palaavalla alikersantilla oli tuomisinaan ankaria pohdintoja tappamisen oikeutuksesta.

Satamasta tohtoriksi

Sodan jälkeen Koivisto opiskeli viilariksi ja työskenteli Turun satamassa muun muassa kirvesmiehenä vuoteen 1948. Samalla hän osallistui ammattiyhdistystoimintaan ja sosiaalidemokraattien paikallistoimintaan.

Koivisto yleni urallaan satamatyökonttorin hoitajaksi, ja työn ohessa hän kirjoitti ylioppilaaksi iltakoulusta. Seuraavat työpaikat olivat kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdossa, ja opinnot jatkuivat yliopistossa, aina tohtoriksi asti. Vuonna 1956 valmistunut väitöskirja koski Turun sataman sosiaalisia suhteita ja perustui satamatyöläisten haastatteluihin.

Koivisto liittyi pian sodan jälkeen SDP:n jäseneksi, mutta varsinaisen poliittisen uransa hän aloitti Turussa kaupunginvaltuutettuna vuonna 1957. Samana vuonna hänestä tuli isä, kun hänelle ja hänen puolisolleen Tellervolle syntyi Assi-tytär. Pian perhe muutti Turusta Helsinkiin, kun Koivisto sai töitä Helsingin Työväen Säästöpankista, ensin sen kakkosmiehenä ja pari vuotta myöhemmin ykkösenä.

Helsingissä Koivistolle avautui myös valtakunnanpolitiikka ja hän pääsi osoittamaan talouspoliittista asiantuntemustaan, mikä vei hänet valtiovarainministeriksi Rafael Paasion hallitukseen vuonna 1966.

Kaksi vuotta myöhemmin Koivisto sai pääministerinsalkun.

Mikään ilmiselvä valinta hän ei ollut, vaan SDP:n kokouspöytäkirjat tuolta ajalta näyttävät hänen olleen suorastaan musta hevonen. Ratkaisevana on pidetty sitä, että presidentti Urho Kekkonen kannatti Koivistoa pääministeriksi.

Pääministerin ja valtiovarainministerin tehtävistä huolimatta Koivisto ei koskaan ollut SDP:n puheenjohtaja eikä myöskään kansanedustaja.

Koiviston fundeeraamista arvostettiin ja arvosteltiin

Päivänpolitiikka sai jälleen jäädä vuonna 1970, jolloin Koivisto siirtyi Suomen Pankin johtoon. Hän oli hallitustyöstä sivussa yhdeksän vuotta, lukuun ottamatta muutaman kuukauden pestiä Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä.

Ennen presidenttikausia tavattiin sanoa, että talousasiantuntijaksi tunnustettu Mauno Koivisto oli Suomen Pankin pääjohtajana korkoa kasvamassa merkittävämpiin tehtäviin.

Kansansuosio ja Koivisto-ilmiö syntyikin jo ennen kahta presidenttikautta. Turun murretta pilkahtelevat fundeeraukset, pohdiskelut, loivat omaperäistä viehätysvoimaa.

Vuonna 1979 Koivisto palasi pääministeriksi.

Tuolloin Suomi eli vielä Kekkosen presidenttiaikaa. Muutaman vuoden päästä oli kuitenkin pakko myöntää, ettei sairas Kekkonen enää voinut jatkaa. Niinpä pääministeri Koivisto sai presidentin tehtävät hoitaakseen vuonna 1981.

Aikakausi vaihtui lopullisesti Suomen politiikassa ja lähihistoriassa kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi vuonna 1982. Urho Kekkosen pitkä valtakausi päättyi, ja Suomi sai ensimmäisen sosiaalidemokraattisen presidentin.

Koivisto johti Suomea Kekkosen ajasta Euroopan unionin jäseneksi, vuoteen 1994.

Ulkopolitiikassa Koivisto jatkoi Urho Kekkosen perinnettä idän ja lännen suhteiden välittäjänä. Hän muun muassa isännöi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton päämiesten tapaamista Helsingissä vuonna 1990.

Koivisto voitti presidentinvaalit selvästi sekä vuonna 1982 että vuonna 1988. Kansa piti Koiviston "fundeeraamisesta", vaikka arvostelijoiden mielestä oikea sana olisi ollut "jahkaileminen".

Varovaisuus tarkoitti muun muassa sitä, että monet Suomen reaktioista 1980-luvulla rajusti kuohuneeseen maailmaan olivat hitaita. Silloisen Neuvostoliiton murentuessa Koivistoa arvosteltiin liiasta varovaisuudesta suhteessa Viron, Latvian ja Liettuan itsenäistymiseen.

Toisaalta hän arvioi jo vuonna 1991, ettei Euroopan unionin – tai tuolloin vielä Euroopan yhteisön – jäsenyys olisi huono ajatus.

Koivisto otti eläkeläisenäkin kantaa

Koivisto otti heti eroa neljännesvuosisadan hallinneeseen edeltäjäänsä rajaamalla presidenttikaudet kahteen. Hän pyrki laajentamaan parlamentarismia, mutta vaikutti itse taustalla, etenkin talouspolitiikassa.

Häntä kiitettiin "ylivertaiseksi demokraatiksi", joskin sittemmin julkaistut muistelmat kertovat myös kovakätisestä vallankäytöstä. Koivistoa arvosteltiin 1960-luvun loppupuolen valtiovarainministerinä kovan rahan politiikasta ja devalvaatiosta. Jälkikäteen on myös kysytty, olisiko Koiviston pitänyt kyetä ennakoimaan, että hänen kannattamansa vahvan markan politiikka ajoi Suomea lamaan.

Kun Koivisto jäi eläkkeelle 1994, hänen suosiolukunsa olivat yhä korkeat. Suomalaisten enemmistöä miellytti Koiviston imago kansanmiehenä, jonka otsatukka ei totellut kampaa ja sukat olivat välillä rikki. Hänet tunnettiin myös innokkaana lentopalloilijana.

Muistelmiensa ohella Koivisto kirjoitti eläkkeellä useita muitakin kirjoja ja jatkoi vielä korkealla iällä kirpeää osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Vielä viimeisinä vuosinaan, harvoissa julkisissa esiintymisissään, hän tähdensi Suomen idänsuhteita, peräsi kriittisyyttä Yhdysvaltain suhteen ja vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä.

"Entistä vapaampia tekemään omia ratkaisujamme"

Harvinaisena kunnianosoituksena Suomessa Mauno Koivisto sai mukaansa nimetyn aukion Helsinkiin jo elinaikanaan, vuonna 2007. Aukio sijaitsee Kampin kauppakeskuksen Narinkkatorin ja Lasipalatsin välisellä alueella, Salomonkadun läheisyydessä.

Koivisto itse arvioi Presidenttifoorumissa maaliskuussa 2009, että hänen kaudellaan Suomen mahdollisuudet omiin valintoihin lisääntyivät. Aiemmat sitoutumiset, kuten Pariisin rauhansopimus ja YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, jäivät historiaan.

– Me olemme entistä vapaampia tekemään omia ratkaisujamme, entistä vapaampia tekemään omia viisaita ratkaisuja ja omia vähemmän viisaita ratkaisuja.

EU:n veroalueen ulkopuolelta tulevat pienet ostokset ovat olleet tähän saakka verottomia, koska niistä lankeava vero jää alle viiden euron.

Verottamisen hallinnointi olisi kalliimpaa kuin siitä saatu hyöty. Nyt verotus on automaation ja digitalisaation ansiosta tullut helpommaksi.

Verkkokaupan yleistyessä tilannetta on alettu pitää epäreiluna – EU:n yritykset ovat huonommassa asemassa kuin veroalueen ulkopuoliset yritykset, jotka voivat myydä EU-alueelle tavaroita tai palveluita arvonlisäverotta.

Esimerkiksi eurooppalaiset kivijalkakirjakauppiaat ovat purnanneet, koska verkosta on voinut tilata verottomia kirjoja muualta maailmassa. Jotkut kirjakauppiaat välttävät verot tuomalla kirjoja Ahvenanmaan kautta.

Muutkin Suomessa toimivat yritykset ovat hyödyntäneet alle 22 euron arvoisten tuotteiden verovapautta kierrättämällä tuotteita ensin Ahvenanmaalla. Mediatalot taas käyttävät lähetyksiään Norjassa välttyäkseen veron maksulta.

Uudistuksen suurimmat hyötyjät ovat pk-yritykset

Nyt EU-komissio ehdottaa viiden euron veron alarajaa poistettavaksi kokonaan.

Näin Ahvenanmaan veroton pakettiralli loppuisi. Myöskään esimerkiksi Kiinasta, Amazonista tai eBaystä ei voisi enää tilata verottomia tuotteita.

– Nykyjärjestelmästä kärsivät ennen kaikkea pienet ja keskikokoiset yritykset, jotka yrittävät kilpailla verottomien tuotteiden kanssa, EU-komission tulli- ja vero-osaston pääjohtaja Stephen Quest sanoo.

Hänen mukaansa EU-maihin tuodaan verottomasti lähinnä elektroniikkatuotteita, ruokaa ja vaatteita.

– Verotuksen porsaanreikiä käytetään hyväksi kaikilla aloilla. Nyt uuden verodirektiivin kohteena ovat yritykset, jotka eivät maksa reilua osuuttaan, Quest sanoo.

Tilausten hinnat nousevat

Kun lähetyksiä aletaan verottaa, tilaajat maksavat hinnan päälle tulevan veron. Esimerkiksi 20 euron ostokseen tulisi liki viiden euron korotus.

Pienten lähetysten verovapaus aiheuttaa kuitenkin jäsenvaltioille verotulojen menetyksiä.

– Kuluttaja hyötyy verottomuudesta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä hän jää tappiolle. Yhteiskunta ei saa verotuloja, joita tarvitaan julkisten palvelujen, sairaaloiden ja koulujen maksamiseen.

Questin mukaan EU-maat saaavatkin noin seitsemän miljardin euron verotulot, kun pikkuostoksetkin pannaan verolle. EU-maihin tulee noin 150 miljoonaa verottamatonta pientä pakettia vuosittain.

Lue myös:

Tullin pääjohtaja nettiostosten verovapauden poistamisesta: Verottajalle Tullin kautta lisää rahaa 20 miljoonaa euroa

Pikkupakettien veroedun menettäminen olisi ankara isku Ahvenanmaalle

Presidentti Mauno Koivisto on siirretty saattohoitoon. Presidentin tytär Assi Koivisto kertoi Yle Uutisille perjantai-iltana, että siirto tapahtui viikko sitten.

– Hänet on siirretty saattohoitoon, Assi Koivisto sanoi.

Assi Koiviston mukaan presidentti Koivisto ei saa enää akuuttiin tilaan hoitoa. Hän kertoi kuitenkin, että hoidon tarkoituksena on nyt huolehtia, että presidentti Koivistolla olisi mahdollisimman mukava olo.

– Aikaa ei ole paljon. Ei puhuta monestakaan päivästä, Assi Koivisto sanoi. Hän myös totesi, että tilanne ei ole tullut mitenkään yllätyksenä.

Presidentti Mauno Koivisto on sairastanut Alzheimerin tautia ja hän muutti kodistaan Helsingin Katajanokalta hoitokotiin reilu kuukausi sitten.

Presidentti Mauno Koivisto on kuollut, ilmoittaa Tasavallan presidentin kanslia.

Presidentti Mauno Koivisto kuoli 12. toukokuuta 2017 kello 21.15 Meilahden sairaalassa. Presidentti Mauno Henrik Koivisto oli kuollessaan 93-vuotias.

Mauno Koivisto toimi Suomen tasavallan presidenttinä 12 vuoden ajan vuosina 1982–1994. Hän oli Suomen yhdeksäs presidentti. Ennen presidenttiyttään hän toimi muun muassa pääministerinä, valtiovarainministerinä sekä Suomen Pankin pääjohtajana.

Presidentti Koivisto saatetaan haudan lepoon valtiollisissa hautajaisissa myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana.

Joroislaisen rivitaloasunnon oven avaa pieni, punatukkainen nainen kukkahiuksissaan. Hänen naurunsa on tarttuvaa, ja sitä on paljon. On helppo uskoa, että tämä välitön, luonnonlapseksi itseään kutsuva ilopilleri tulee hienosti toimeen lasten kanssa, joiden hän kertoo olevan elämässään kaikki kaikessa.

Saimi Anias on 67-vuotias kolmen lapsen äiti ja neljän lapsen mummo. Omien lasten lisäksi Anias on avannut kotinsa ovet useille kesälapsille ja muulloinkin tarjonnut välikaisen kodin kun sitä on tarvittu. 31-vuotisen työuransa Anias on tehnyt perhepäivähoitajana.

– Lapset ovat merkinneet minulle kaikkea. Se ilo mikä niistä pulppuaa on parasta. Lapset ovat niin välittömiä. Ei tarvitse kauheasti miettiä mitä ne ajattelevat kun niiden kanssa vaan leikkii ja touhuaa. Välillä mietti, että menee johonkin muualle töihin, mutta kun tuli tosi paikka, niin ei huvittanutkaan. Perhepäivähoitajan työ oli kuitenkin parasta työtä, Anias kertoo.

Nyt eläkkeellä oleva Anias on saanut palkinnon työstään: presidentti Sauli Niinistö on myöntänyt hänelle kunniamerkin kiitokseksi merkittävästä työstä lasten kasvattajana. Aniaksen poika ehdotti kunniamerkkiä, ja Joroisten kunta puolsi sitä.

– Olen ylpeä saamastani mitalista ja arvostuksesta, vaikka yllätyin täysin. Ensin kauhistuin, että enhän minä sellaista tarvitse. Mutta sitten kun oikein ajattelee, niin kyllä minä varmaan olen sen ansainnut, Anias pohtii.

Yh-äidistä suurperheen emännäksi

Anias tiesi jo pikkutyttönä haluavansa äidiksi. Parinkympin korvilla Anias tapasi sen oikean, rakastui, meni naimisiin ja niin alkoi lapsiakin tulla.

– Kavereilla oli jo lapsia, ja pelkäsin, etten minä niitä saakaan. Lapset olivat ihania, ja kuuluivat minusta osaksi elämän etenemistä. Sitten sainkin kaksi lasta.

Täydellisen elämän oppikirjan mukaan Anias olisi saanut lisää lapsia ja ollut onnellinen avioliitossaan elämänsä loppuun asti. Toisin kävi. Aniaksen mies joi. Alkoholia meni niin paljon, ettei lasten elämä ollut enää turvallista. Ero oli ainoa ratkaisu, Anias kertoo. Niin hänestä tuli yksinhuoltaja.

– Äitinä oleminen oli silloin vaikeaa. Mutta ajattelin, että kun olen lapset tehnyt, niin minähän ne hoidan ja kaikki selviää aikanaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsille on parempi, kun heillä on yksi ehjä vanhempi sen sijaan, että kaksi kokonaan rikkinäistä.

Aniaksen lapset olivat kolme ja neljä vuotiaita eron aikaan. Myöhemmin lapset ovat kertoneet, etteivät ole kärsineet erosta. Lapset ja äiti juttelivat paljon, ja välit isään säilyivät hyvinä vaikeimpinakin aikoina.

Anias ei muista poteneensa eron aikaan suurempia syyllisyyden tunteita äitinä. Hän arvelee, että tänä päivänä äitien paineet ovat kovemmat kuin ennen.

– Silloin sitä luonnonlapsena otti asiat sellaisina kuin ne ovat. Lapset kulki siinä mukana. Joskus muistan, että pohdin, riittääkö se lapsille, mitä minulla on heille tarjota, mutta eivätpä he ole ainakaan kukaan valittaneet, Anias sanoo.

Lapsia tulee kamala ikävä, kun sitä kuitenkin antaa sydämensä työlle. Saimi Anias

Myöhemmin Aniaksen elämään tuli uusi mies ja syntyi kolmas lapsi. Perhe asui maalla, tilaa riitti ja Anias halusi lapsille muitakin leikkikavereita kuin vain sisarukset.

– Meille tuli neljäkin lasta kerralla kaupungista kesäksi. Ja sitten meillä oli esimerkiksi kehitysvammainen poika, joka asui meilla pari vuotta ja kun me muutimme Joroisiin, niin hän vietti meillä vielä kesät.

Kesälapsista puhuessa Aniaksen hymy sammuu. Hän ei ole pitänyt lapsiin yhteyttä, mitä nyt pari on Facebookissa kavereina.

– En ole ylpeä siitä. Ehkä se on itsesuojeluvaistoa, kun se luopuminen on niin rankkaa kun heistä tykkää ja heitä rakastaa. Lapsia tulee kamala ikävä, kun sitä kuitenkin antaa sydämensä työlle. Ja kun monet lapset ovat sellaisista lähtöisin, ettei ole oikein voinut kutsua enää kylään kun he ovat menneet uusiin perheisiin...mutta olisi pitänyt pitää yhteyttä silti, Anias sanoo.

Anias arvelee, että äidin kunniamerkki on nimenoaan lastensuojelutyön ja sen ansiota, että hän on ollut tasaveroisesti äiti niin omille lapsilleen kuin kaikille muillekin elämänsä lapsille.

– Varmaan moni ajattelee, ettei se ole ollut helppoa. Mutta minusta lasten kanssa oleminen oli helppoa. Välillä väsyttikin, mutta se hälinä ja hulina oli antoisaa ja mukavaa. Olisi vieläkin, Anias sanoo.

Tärkeintä on, että lapsilla on turvallista

Anias arvelee, että nykyään äitinä oleminen on raskaampaa kuin ennen. Lapsia täytyy kuskata työn päälle harrastuksiin ja vaikka äitejä arvostetaan, ovat myös odotukset lasten kasvatukselle kovat.

– Eivät äidit ehdi kaikkea ja siitä tulee syyllisyys. Ulkopuolelta tulee nykyään kovat paineet sille, miten lapset pitäisi kasvattaa ja äidit eivät luota itseensä. Lapset ovat sellaisia kuin ennenkin, mutta odotukset ovat muuttuneet.

Anias arvelee, että nykyään lasten kasvatusta on pohdittu ja suunniteltu niin paljon, että se käy äideille raskaaksi.

– Yritetään olla mahdollisimman hyviä, ja kuitenkin kaikkein paras olisi jos olisi vain oma itsensä. Tekisi niinkuin itse ajattelee ja itse hyväksyy, eikä miettisi mitä muut odottavat ja sanovat. Täytyy olla ehdottomasti oma itsensä niin voi antaa toisillekin jotain.

Jos yrittää olla jotain muuta kuin on, ei lasten kanssa olostakaan saa hyvää oloa, Anias sanoo. Lastenkaan on vaikea antaa olla omia itsejään, jos ei voi itse hyväksyä itsessään omia ominaisuuksiaan.

Anias arvostaa lasten kasvatuksessa sitä, että aikuiset ovat aikuisia ja kantavat vastuun. Liiallinen tasa-arvo lasten ja vanhempien välillä voi olla haitaksi, Anias pohtii. Tärkeintä on, että lapsilla on turvallista.

– Ja että he saavat rakkautta ja heillä on hyvä olla. Se ei ole selviö läheskään aina.

Presidentti Mauno Koivistosta (1923 – 2017) tuli kansan suussa Manu. Elävän arkiston videokoosteessa näkyy, miten hän leppoisalla tyylillään otti haltuunsa politiikan, lentopallokentät ja keskustelun Ransu Karvakuononkin kanssa.

Tiukan paikan tullen presidentti Koivisto osasi kuitenkin myös jyrähtää, kuten alla olevasta videosta näkyy:

Muistamme tasavallan yhdeksättä presidenttiä:

Mauno Koivisto – Turun fundeeraaja

Katso Koiviston ensimmäinen uudenvuodenpuhe ja presidentin uran alkutaipaleen muita merkkihetkiä

Tietojärjestelmien haittaohjelma WannaCry on aiheuttanut tuhoja jo ainakin 74 maassa.

Ohjelma iskee Windows-käyttöjärjestelmään ja lukitsee tietokoneen. Käyttäjältä vaaditaan 300 dollarin lunnaita, jotta koneen saa jälleen toimimaan. Lunnas on maksettava kuuden tunnin kuluessa virtuaalivaluutta bitcoineina.

Tietoja häiriöistä tulee eri puolilta maailmaa.

WannaCry on aiheuttanut häiriöitä mm. Britannian terveydenhuoltojärjestelmään, jolloin potilaita on jouduttu kotiuttamaan ennen aikojaan.

Venäjän sisäministeriön, pankkien ja teleyhtiöiden tietokoneita on lamaantunut ja norjalaisen Choice-hotelliketjun toiminta häiriytynyt.

Tietoja verkkohyökkäyksestä on tullut mm. Espanjasta, Australiasta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, Italiasta, Meksikosta ja Kiinasta.

Varastettu NSA:lta?

Monet asiantuntijat pitävät mahdollisena, että WannaCry-haittaohjelma on alun perin lähtöisin Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden virastosta NSA:lta.

NSA:n kerrotaan havainneen Microsoftin ohjelmissa turvallisuusaukon ja sitä hyväksikäyttävälle ohjelmalle annettiin nimi EternalBlue.

Viime kesänä hakkeriryhmä, joka tunnetaan nimellä "Shadow Brokers" onnistui ilmeisesti varastamaan EternalBluen ja alkoi myöhemmin myymään sitä nettihuutokaupalla.

Tämän vuoden huhtikuussa "Shadow Brokers" antoi yllättäen haittaohjelman yleiseen käyttöön. BBC:n mukaan tämä tehtiin vastalauseena presidentti Donald Trumpin politiikalle.

Yhdysvallat ei ole koskaan vahvistanut, että "Shadow Brokersin" julkaisema haittaohjelma olisi NSA:n tai minkään muunkaan viranomaistahon valmistama.

Hyökkäysten takana olevasta tahosta ei ole tietoa. Kyse voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Sanomalehti The New York Timesin mukaan näyttää kuitenkin siltä, että ensimmäistä kertaa historiassa viranomaisia, sairaaloita ja liikeyrityksiä sabotoiva haittaohjelma on alkujaan peräisin Yhdysvaltain kansallisesta turvallisuusvirastosta ja kehitetty amerikkalaisten veronmaksajien rahoilla.

Lähteet: AFP, STT

TALLINNA Moni suomalaisyrittäjä on löytänyt lahden toiselta puolelta työpaikan ja elintason, joka ei omassa kotimaassa olisi mahdollinen.

Runsaassa 20 vuodessa virolainen yhteiskunta on muuttunut, ja niin on muuttunut myös maassa toimiva suomalaisyrittäjä.

Kolme suomalaista kertoo, minkälaista oli yrittäjänä Virossa ennen ja mitä se on nyt.

“Kyllähän siellä oli monenlaista viheltäjää mukana”

Pekka Granlund, kuljetusalan yrittäjä

Sinä päivänä Geor Ots -laivalla Suomenlahtea ylitti synkkä mies. 31-vuotias Pekka Granlund oli jättänyt taakseen Helsinkiin konkurssikypsän autovuokraamon ja samassa jamassa olleen avioliittonsa.

– Mietin monta kertaa, hyppäänkö kannelta mereen, Granlund muistelee nyt, 25 vuotta myöhemmin Tallinnassa.

Granlundin tarina on tyypillinen lamavuosina epäonnistuneen yrittäjän tarina. Se on tyypillinen toisellakin tapaa.

Granlund on yksi niistä kymmenistä suomalaisista liikemiehistä, jotka saapuivat kokeilemaan onneaan juuri vapautuneeseen Viroon 1990-luvun alussa. Joukossa oli toki paljon kunniallista väkeä ja isoja firmoja, mutta monille jäi kotimaahan karikolle karahtaneet bisnekset ja sanomista viranomaisten kanssa.

– Kyllä siellä oli kaikenlaista viheltäjää mukana, Granlund kuvaa.

Granlund oli itsekin aikamoinen viheltelijä. Hän sanoo suoraan, että alkuaika Tallinnassa kului juhliessa.

– Olin seurustellut 18-vuotiaasta asti ja mennyt sitten naimisiin. Kuten virolaiset sanovat, minun piti juosta sarveni pois, hän hymähtää.

Rahaa tuli käytettyjen autojen myynnistä. Alkuviikosta Granlund kumppaneineen metsästi autoja Suomesta, laitteli niitä ja myi sitten viikonloppuna autotorilla Mustallamäellä.

– 500 markan suomalaisromusta saattoi saada kuusi ja puoli tonnia Tallinnassa, hän kertoo.

Parhaat autot napattiin päältä jo torin portilla, seitsemän aikaan aamulla.

Tuohon aikaan Virossa oli kova puute kaikesta. Autojen lisäksi Suomenlahden yli Viroon matkasi käytettyjä huonekaluja – tai oikeastaan mitä tahansa. Tallinnaan virtasi ihmisiä ostoksille kaikkialta entisen Neuvostoliiton alueelta.

1990-luvun alun Tallinna oli villi paikka. Venäläismafiat jakoivat keskenään uutta läänitystä, ja liikesuhteita selviteltiin välillä aseiden kanssa. Granlund kertoo istuneensa gangstereiden kanssa samoissa ravintoloissa ja kuulleensa suojelurahan maksusta ja kiristyksestä, mutta itse hän ei koskaan ongelmiin joutunut.

– Ehkä karski ulkonäkö auttoi. Jos minulle tultiin puhumaan venäjää, murahdin vastaukseksi, hän nauraa.

Venäjää hän ei osaa, viron hän oppi kolmisen vuotta saapumisensa jälkeen. Granlund oli kohdannut virolaisen Helin, ja morsiamen isä kieltäytyi puhumasta vävyehdokkaalleen suomea vaikka sitä osasikin.

Nyt parilla on omakotitalo sekä 19- ja 12-vuotiaat pojat.

Granlund perusti vuonna 1994 liikekumppaninsa kanssa kuljetusliikkeen, jonka hän lopulta osti kokonaan itselleen. Parhaimmillaan hänellä oli töissä seitsemän kuljettajaa.

Mutta talouden taantuma viime vuosina on kutistanut toiminnan murto-osaan. Rekat ovat seisoneet varikon pihalla jo pitkään, vain yhtiön kuorma-autot liikkuvat Suomen ja Viron välillä.

– Ei kannata enää, Granlund toteaa.

Granlundilla on silti pyyhkinyt hyvin verrattuna moniin muihin 1990-luvun suomalaistulokkaisiin. Useat hänen silloisista kavereistaan ovat luikkineet tiehensä tai ajasta ikuisuuteen.

Granlund itsekin huomaa yhä useammin ajattelevansa paluuta Suomeen. 19-vuotias poika haluaisi mennä armeijaan toisessa kotimaassaan.

– Hän on suomalaisempi kuin minä, Granlund kertoo.

“Suomessa ajatellaan, että jos on useita firmoja, niin siinä täytyy olla jotain hämärää. Ei pidä paikkaansa”

Tomi Wahlroos, monialayrittäjä

Toompean mäki Tallinnassa on tunnetaan baltiansaksalaisten aatelisten rakennuttamista komeista kaupunkipalatseista. Niissä on nykyisin eri maiden lähetystöjä, Viron parlamentti ja valtioneuvosto – sekä joukko nuoria suomalaisia yrittäjiä.

– Tämä on sellainen paikka, jossa voi alkaa rakentaa jotain suurta, 38-vuotias Tomi Wahlroos sanoo ja visioi, että pian kaikki hänen Tallinnassa asuvat ystävänsä ovat täällä Toompean mäellä saman katon alla.

Ystävät ovat Wahlroosin kaltaisia kolmekymppisiä nuoria yrittäjiä, alun perin Suomesta. Heitä yhdistävät työt luovilla aloilla sekä osakkuus monissa virolaisissa firmoissa.

Monet heistä tulivat Tallinnaan opiskelemaan kauppatieteitä ja jäivät sille tielleen. Myös Viroon toimintojaan siirtäneet isot suomalaisfirmat ovat olleet eräänlaisia sisäänheittäjiä. Ne ovat rekrytoineet Tallinnaan suomalaisia nuoria aikuisia, jotka ovat myöhemmin ryhtyneet yksityisyrittäjiksi.

Nykyisin Virossa on jo 5500 yritystä, joiden omistajina on suomalaisia.

– Tallinna on suomalaiselle sopivan kokoinen kylä, Wahlroos luonnehtii.

Wahlroos asettui Tallinnaan viisi vuotta sitten. Työ oli muotoilujohtajana pelifirmassa, joka tekee rahapelejä nettiin. Aiemmin hän työskenteli samalla alalla Maltalla.

Nyt Wahlroos on ryhtymässä täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Hän on osakkaana yrityksessä, joka tekee urheilusivustoja nettiin. Tulot perustuvat nettimainontaan.

Lisäksi Wahlroos laskee olevansa mukana neljässä muussakin yrityksessä. Niiden toimialat vaihtelevat alkoholijuomasta design-vaatteisiin.

– Suomessa ajatellaan, että jos on useita firmoja, niin siinä täytyy olla jotain hämärää. Ei pidä paikkaansa. Tykkään olla mukana kaikenlaisessa, hän luonnehtii.

Suomalainen yrittäjä kokee, että Virossa työstä jää enemmän tekijälleen. Virossa on tasaverotus ja veroprosentti 20.

– Suomalaisella tulotasolla pystyy Tallinnassa elämään melkein miljonäärin elämää. Viro on hyvä paikka suomalaiselle yrittäjälle, mutta ei välttämättä virolaisille itselleen, Wahlroos kärjistää.

Wahlroos viittaa virolaiseen keskipalkkaan, joka on runsaat tuhat euroa kuussa ja josta edelleen maksetaan sama vero kuin suuremmista tuloista. Tosin nyt Viron hallitus on porrastamassa verotusta, jolloin pienempituloisille jäisi käteen enemmän.

Verotusta enemmän Wahlroos arvostaa virolaisten tapaa toimia. Virolaiset eivät voi nojata turvaverkkoihin, koska niitä ei liiemmin ole.

– Nämä ihmiset ovat joutuneet tavallaan kaatumaan ja laittamaan jalkaa toisen eteen, jotta ne pysyisivät pystyssä ja menisivät eteenpäin, hän kuvaa.

"Suomessa negatiivisuus tarttui. Huomasin masentuvani toisten ajatuksista."

Thea Ekholm ja Jari Backlund, viestinnän ja musiikkialan yrittäjät

Helsinkiläiset Thea Ekholm ja Jari Backlund katsoivat pari vuotta sitten peiliin ja sitten toisiinsa.

– Se oli sellainen neljänkympin kriisi. Ajattelimme, että jos haluamme vielä asua ulkomailla, niin se olisi tehtävä nyt, he muistelevat.

Helsingissä pariskunta asui vuokralla. Nyt heillä on Tallinnan liepeillä Randveren kylässä oma kaksikerroksinen omakotitalo, jollaiseen heillä ei olisi ollut varaa Suomessa pääkaupunkiseudulla.

Musiikkituottajana ja mainosmusiikin tekijänä työskentelevä Backlund harkitsi ensin pelimusiikkifirmansa siirtoa Viroon. Sitä varten pari saapui Tallinnaan etsimään tiloja syksyllä 2014. Toimitilojen sijaan katse alkoi harhailla taloilmoituksissa. Muutto tapahtui puoli vuotta myöhemmin.

– Olemme tällaisia ensiasunnon omistajia, he nauravat.

Nyt pihalla hihnassa vaanii kaksivuotias Tassu-kissa ja nurkkahuoneessa on isännän studio. Pelimusiikkifirmaa enää ei ole, mutta Jari Backlund tekee edelleen enimmäkseen mainosmusiikkia suomalaisen toiminimensä kautta.

– Pelimusiikkifirma on nyt ajettu alas, sillä emme saaneet sen toimintaa kannattavaksi. Sijoittajaa tai yritystukia ei löytynyt, Backlund summaa.

Virossa yritystukia ei jaeta, mutta firman perustaminen ja juoksevat kulut ovat sen verran edullisia, että yritystoimintaa voi kypsytellä rauhassa.

Puoliso Ekholm jatkoi aluksi Virossa samoja viestinnän etätöitä kuin Suomessakin. Sitten hänelle tehtiin tarjous Tallinna24-matkailusivustosta, jota Ekholm nyt päätoimittaa. Työstä hän laskuttaa perustamansa virolaisen firman nimissä.

Yhteistyökuvio on virolaisittain tyypillinen. Virolaiset firmat eivät useinkaan palkkaa omia työntekijöitä, vaan osaaminen tai palvelu ostetaan muilta yrityksiltä alihankintana. Näin yrittäjältä säästyy pitkä penni työvoimakustannuksissa.

Virossa pariskunta on viihtynyt hyvin. Alussa he huomasivat vain hyvät asiat, mutta nyt kuvaan on tullut jo eri sävyjä.

Pienessä maassa on helppo verkottua, mutta yhtä helposti syntyy kuppikuntia.

Eteenpäin pyrkivästä ilmapiiristä huolimatta arvot voivat olla hyvin konservatiivisia. Maahanmuuttoon suhtaudutaan jyrkästi, vaikka talous kaipaa vierasta työvoimaa.

Mutta kaikesta huolimatta Viro kulkee eteenpäin. Suomesta kaivataan vain salmiakkia.

– Suomessa tulehtunut ilmapiiri ahdisti ja negatiivisuus tarttui. Huomasin masentuvani toisten ajatuksista, Backlund kuvaa.

Ekholm ja Backlund kertovat pitävänsä erityisesti virolaisten asenteesta.

– Täällä ei sanota koskaan mihinkään asiaan ensimmäiseksi ei, Ekholm kuvaa.

Lue lisää:

Tallinnaa rakennetaan kiivaasti – Suomalaiset ostavat sata asuntoa vuodessa

Vironvenäläinen elää erillään, mutta Viro on silti kotimaa

Ukrainan presidentti Petro Poroshenko on ilmoittanut lauantai-iltana, että hän peruu osallistumisensa Kiovassa järjestettäviin Euroviisujen finaaliin.

Syynä ovat Itä-Ukrainassa jatkuneet taistelut, joissa on kuollut neljä siviiliä vain muutamaa tuntia ennen finaalin alkua. Venäjän tukemat separatistit tulittivat kerrostaloa taistelun runtelemassa Avdiivkassa.

Poroshenko ilmoitti asiasta Facebookissa.

– Olisin halunnut osallistua Euroviisujen finaaliin yhdessä vaimoni Marinan kanssa ja kutsua taistelijamme ja ihmiset vaikeuksineen tukemaan Ukrainaa, Poroshenko kirjoittaa.

Itä-Ukrainassa on toukokuun aikana kuollut taisteluissa 14 siviiliä ja sotilasta.

Lähteet: AFP, STT

Kipsi ei ole tiellä, kun Helmi Taimi kiepsahtaa ketterästi sairaalavuoteen reunalle istumaan. Hän kaappaa tyynyn syliinsä ja suoristaa selkänsä. Vaikka harmaantuneet hiukset ja kasvojen piirteet kertovat oman tarinansa, ei uskoisi, että vuosia on takana jo 100.

– Ikä ei tunnu iholla, hän naurahtaa.

Satavuotias harmittelee, että joutuu viettämään syntymäpäivänsä näiden seinien sisällä. Hoitaja oli vinkannut, että tässähän on hyvä mahdollisuus laittaa lehteen ilmoitus: "En juhli merkkipäivääni. Olen matkoilla."

Jos matkoille olisi päässyt, olisi kotitalo ollut kohteista mieluisin. Sinne hän matkaa muistoissaan jatkuvasti. Ja kotitalonaan hän pitää sitä punaista tupaa Merikarvian Lammelassa, jossa hän vietti 20 ensimmäistä vuotta elämästään. Siellä on sukua vieläkin, joten ovet ovat aina avoinna oman talon tytölle.

Mies tuli kuin roska silmään

Viimeiset kaksi vuotta Helmi Taimi on asunut tyttärensä luona Nakkilassa. Sitä ennen hän ehti emännöidä synnyinkotinsa läheltä löytynyttä tupaa kotikylässään lähes 80 vuoden ajan. Sen talon poikaan hän nuorena rakastui.

– Sanotaan, että mies tulee kuin roska silmään. Ja niin siinä kävikin. Tunsimme toisemme lapsuudessa ja kävimme samaa koulua, mutta silloin emme vielä sellaisia asioita huomanneet. Parikymppisenä tilanne sitten muuttui, hän muistelee lämmöllä miestään.

Helmi Taimin aviomies kuoli jonkin verran yli nelikymppisenä. Hän oli sairas jo sodasta palatessaan, mutta ehti kasvattaa vanhimmat lapsensa aikuisiän kynnykselle. Lapset syntyivät sodan aikana – kuusi kahdeksan vuoden sisällä. Sen verran iloakin noihin vuosiin mahtui.

– Sota-aikana ei ollut helppoa, mutta jotenkin piti vain päästä eteenpäin. Kyllä silloin naurettiinkin. Varsinkin, kun tyttöjen kanssa päästiin yhteen, oli meillä aina hauskaa.

Ilo tulee työnteosta

Kun aika jätti aviomiehestä, jatkoi Helmi Taimi ison tilan pyörittämistä. Ruista, kauraa ja ohraa riitti hevosillekin, nehän tekivät ison osan töistä. Lehmille emäntä valmisti jauhojen kanssa nokkosesta maittavaa haudelientä. Hän oli parhaimmillaan keittiössä. Aina leivottiin ja syötiin, syötiin ja leivottiin. Kun ruisleivän tekoon ryhdyttiin, tehtiin sitä kolme päivää putkeen.

– Olen tehnyt töitä siitä asti, kun jalat ovat kantaneet. Enkä ole siitä nurissut. Saan iloni työnteosta.

Töitä, niitä hän kaipaa. Kun seuraava sukupolvi otti päävastuun tilasta 30 vuotta sitten, jatkoi vanha emäntä apuna. Hän ei ole koskaan osannut jäädä toimettomaksi. Siksi näön heikkeneminen ja horjahtamisen seurauksena murtunut nilkka harmittavat niin kovasti, että ilme synkkenee.

Päättyykö elämä sataan vuoteen?

Harva uskaltaa edes haaveilla sadan vuoden iästä. Jotenkin huomaamatta ne vuodet karttuivat Helmi Taimillekin. Kun satavuotiaalta kysyy, mitä hän odottaa tulevaisuudelta, on vastaus mykistävä. Hän sanoo, että mitään odotettavaa ei ole. Elämä kuulemma päättyy sataan vuoteen.

Vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen tulee lohduttava tarkennus. Helmi Taimi ei vain tiedä, mitä enää odottaisi. Kaikki on jo saavutettu.

Mutta ei ehkä kaikkea sittenkään. Syntymäpäiväsankari toivoo saavansa lahjaksi kipsin pois jalastaan. Sienimetsään jalalla ei kuulemma enää ole asiaa, mutta monta muuta seikkailua on vielä edessä. Onneksi kymmenet lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset ottavat käsikynkkään silloin, kun yksin ei enää selviä.

Juuri, kun toimittaja on poistumassa ulos ovesta, huikkaa rouva vielä perään.

- Tule sitten taas käymään, kun tulen vanhaksi!

Hymykin on palannut Helmi Taimin huulille. Hänen tyttärensä toteaa, että kyllä äiti tästäkin selviää.

Sisupussi on selvinnyt aina kaikesta.

Pohjois-Korea kertoo olevansa valmis neuvotteluihin Yhdysvaltain kanssa, jos olosuhteet ovat oikeat.

Asiasta kertoi Pohjois-Korean Yhdysvaltain-suhteista vastaava diplomaatti Choe Son-hui. Hän ei kuitenkaan täsmentynyt, mitä Pohjois-Korea tarkoittaa oikeilla olosuhteilla.

Diplomaatti puhui toimittajille Pekingissä ollessaan paluumatkalla Oslosta, jossa Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain edustajat ovat tavanneet epävirallisesti tällä viikolla. Yhdysvalloista paikalla ei tiettävästi ollut nykyhallinnon edustajia vaan entisiä virkamiehiä ja tutkijoita.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti viime viikolla vastaavin sanankääntein pitävänsä neuvotteluja mahdollisina, jos oikeat olosuhteet löytyvät.

Pohjois-Korea on viime kuukausina jatkanut kiistellyn ohjus- ja ydinohjelmansa kehittämistä ja uhmannut kansainvälisiä pakotteita.

Yhdysvallat ja Pohjois-Korea eivät ole olleet neuvottelupöydässä yhdeksään vuoteen. Edelliset neuvottelut Pohjois-Korean ydinaseohjelmasta romahtivat vuonna 2008.

Aiemmin keväällä Yhdysvallat on todennut, että kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä Pohjois-Korean ydinaseohjelman hillitsemiseksi.

Lähteet: AP, Reuters