Eeva Soivio muistaa elokuisen aamun melkein kolmenkymmenen vuoden takaa. Hänen isoveljensä Juha, 17, oli kavereineen lähdössä laivalle ja 13-vuotias Eeva pohti, jaksaisiko nousta toivottamaan hyvää matkaa. Hän ei noussut vaan kuunteli vuoteesta poikien lähtötohinat ja äidin viimeiset varoittelut.
– Ehkä nykyisin mietin, että olisi ollut hyvä mennä sanomaan hei, mutta siinä tilanteessa en tietenkään osannut asiaa ajatella.
Juha Soivio lähti kavereineen risteilylle Vaasasta Sundsvalliin, eikä koskaan palannut.
Äidin etiäiset
Juhan kanssa risteilyllä olleet kaverit toivat tämän repun kotiin seuraavana päivänä. Eeva avasi oven ja otti repun vastaan. Hän sanoo, että ei osannut siinä vaiheessa epäillä mitään, ihmetteli vain, että mihin ihmeeseen isoveli oli voinut jäädä.
Kun äiti tuli myöhemmin kotiin, ostoskassit putosivat hänen käsistään, kun Eeva kertoi, että reppu oli tuotu, mutta Juha ei ollut tullut.
– Äidille se oli jotenkin heti selvää, että jotain peruuttamatonta oli tapahtunut. Hän oli heti varma, että Juha ei enää koskaan tule.
– Siinä vaiheessa itse ajattelin, että totta kai tulee. Eihän se ole mahdollista, että joku vaan jäisi jonnekin ja häviäisi. Odotin tosi pitkään, että se tulisi kotiin, mutta ei se tullut.
Äidille se oli jotenkin heti selvää, että jotain peruuttamatonta oli tapahtunut. Hän oli heti varma, että Juha ei enää koskaan tule. Eeva Soivio
Eeva Soivio kertoo, että äidin reaktio johtui hänen aavistuksistaan ennen matkaa. Äiti oli ollut huolissaan matkan vuoksi.
– Jo pari viikkoa ennen matkaa äidillä rupesi tulemaan jonkinlaisia etiäisiä. Hän alkoi miettiä, että pitäisikö matka perua tai yritti ehdottaa sen siirtämistä seuraavaan kesään.
Mielikuvitus täyttää aukot
Keskusrikospoliisin mukaan Suomessa jää vuosittain löytymättä noin kymmenen kadonnutta henkilöä ja kadoksissa on tällä hetkellä noin 400 henkilöä. Keskusrikospoliisin tilastojen mukaan yli kymmenen vuotta kadoksissa olleita on parisen sataa. Vanhin tapaus on vuodelta 1955.
Kun kadonneen kohtalo jää epäselväksi, se jättää tilaa arvailuille. Eeva Soivion mukaan hänen pahimmat pelkonsa liittyivät siihen, että joku olisi tehnyt veljelle jotain julmaa.
Hän sanoo vuosien aikana miettineensä monta vahtoehtoa, mitä Juhalle tapahtui.
– Olin nuori ja mielikuvitus oli valtava. Niitä oli varmaan kymmeniä. Mietin ufoja ja siihen aikaan tuli sellaisia tv-sarjojakin, joista sai ammennettua vaikka mitä ajatuksia.
Pastori Merja Lampila Seinäjoen seurakunnasta on 28 vuoden pappisurallaan ollut omaisten tukena monenlaisissa tilanteissa ja mukanaelänyt ihmisten suruissa. Hän sanoo, että ihmiselle tyypillistä täyttää mielikuvituksen avulla se, mitä faktat eivät kerro.
– On ihmiselle ominaista, että jos ei tiedetä, mitä on tapahtunut, täytämme aukot jollakin. Silloin mielikuvat alkavat jyllätä ja usein se luo vielä kauheampia kohtaloita tai tapahtumia kuin mitä fakta voisi olla.
Lampila sanoo, että kaikkien mahdollisten tiedossa olevien asioiden läpikäynti on läheisille tärkeää, koska se auttaa mieltä järjestämään asioita. Silloin aukoille jää mahdollisimman vähän tilaa.
Hän muistuttaa, että suruprosessi on jokaisella erilainen ja suru etenee ihmisillä eri tavoin.
– Mutta jos ajatellaan tilannetta, että ei ole mitään varmuutta asioiden kulusta, niin ihmisillähän on tapana ajatella, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa ja niin kauan kuin ei tiedä, niin voi toivoa.
Meedio näki laivan pyörteet
Eeva Soivio kertoo, että vastauksia Juhan kohtaloon etsittiin epätoivoisesti. Hänen äitinsä kävi tapaamassa myös meedioita vaihtelevalla menestyksellä.
– Äiti löysi kuitenkin myös yhden meedion, joka näki laivan pyörteet. Sen kummempaa vastausta hän ei osannut antaa.
Eeva itse yritti vain olla normaalisti. Se ei ollut helppoa, sillä aluksi kukaan ei oikein osannut olla hänen seurassaan luontevasti ja puhua tai jutella kuten ennen. Hän sanoo, että jos asian käsittely oli vaikeaa aikuisille, niin sitä se oli varmasti myös esipuberteetti-iässä oleville teineille.
– Tottakai se vaati jonkinlaista kasvamista pienessä hetkessä. Piti ottaa vastuuta ja ymmärtää, ettei voi hillua miten vaan tuolla jossain.
Eeva Soivio kertoo, että päätyi lopulta käsittelemään veljensä katoamista äitinsä tavoin.
– Minusta tuntuu, että äiti vaan päätti jossain vaiheessa, mitä on tapahtunut ja että Juha on merenpohjassa. Se on jollain tapaa helpottava ajatus, että sitten voi jatkaa elämää eteenpäin ja päättää sen asian.
Tunteikas muistotilaisuus
Juha Soivio julistettiin kuolleeksi, kun katoamisesta oli kulunut 11 vuotta. Juhan nimi laitettiin isänsä nimen kanssa samaan hautakiveen ja läheisille pidettiin muistotilaisuus. Eevan mukaan asia vietiin näin jonkinlaiseen päätökseen.
– Se oli kuin ihmeellisestä elokuvasta järjettömän surullinen kohtaus, joka on viety vielä vähän yli. Kaikki itkee, tosi lujaa ja tosi paljon. Eeva Soivio kertoo, että muistotilaisuudessa oli yksi, joka ei itkenyt.
– Muistoni sieltä itkujen lomasta on, että muistan katsoneeni äitiä, joka ei itkenyt. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja antoi muiden tuntea ja surra. Hän oli jo käynyt asiaa niin paljon läpi.
Se oli kuin ihmeellisestä elokuvasta järjettömän surullinen kohtaus, joka on viety vielä vähän yli. Kaikki itkee, tosi lujaa ja tosi paljon. Eeva Soivio
Kadonneen henkilön kuolleeksi julistamista voi Suomessa hakea käräjäoikeudelta tietyn odotusajan kuluttua, joka on yleensä viisi vuotta siitä, kun henkilö on tiettävästi viimeksi ollut elossa. Kuolleeksi julistaminen tai muistotilaisuuden pitäminen voi Merja Lampilan mukaan auttaa suruprosessissa.
– Ajattelisin, että muistohetki tai muistotilaisuuden järjestäminen tukee surussa. Eihän se varmaan mikään ratkaisu ole, että nyt on kaikki käsitelty, mutta se on jokin merkki siitä, että jotain on saatettu päätökseen.
Mitä Juhalle tapahtui?
Eeva Soivio on tehnyt Lauri Maijalan kanssa monologin veljensä katoamisesta. Esitys pohjautuu haastatteluihin, poliisin kuulustelupöytäkirjoihin ja lehtiartikkeleihin. Kaiken tiedon myötä Eevalle on vahvistunut käsitys isoveljen kohtalosta.
– Mulla vahvistui se ajatus, että alkoholilla on ollut suuri osuus asiaan ja siellä on puhuttu itsemurha-asioist. Kyllä mulla sellainen vahva olo on, että Juha on mereen hypännyt tai miten se onkaan mennyt. Onhan se voinut olla puoliksi vahinko.
Eeva sanoo olevansa aika varma, ettei se kovin harkittua harkittua ollut, vaan ennemminkin humalaisen yön kohtalokas teko.
Mustarastas
Eeva Soivion monologi on nimeltään Mustarastas ja sillä hän viittaa äitinsä etiäisiin kesällä 1989, ennen Juhan katoamista. Äidin huoneen ikkunalla istui kevään 1989 aikana usein pieni lintu, joka ei tuntunut pelkäävän ihmistä. Hänen äitinsä kiinnitti siihen huomiota ja ihmetteli linnun toistuvia vierailuja ääneen.
– Tarinoissa ja lauluissahan sanotaan, että linnut on enkeleitä tai sanasaattajia, en siitä tiedä, mutta jotenkin se siitä lähti.
Eeva Soivio päätyi kirjoittamaan veljensä tarinan teatteriesitykseksi, koska asian käsittely oli teininä jäänyt ohueksi. Hän sanoo, että tarvitsi välimatkaa tapahtuneeseen ja nyt vanhempana osasi sanoittaa tunteitaan paremmin.
Äitiyden kautta aloin miettiä, miten on mahdollista elää sen surun, tuskan ja epätietoisuuden kanssa. Eeva Soivio
Eeva kertoo vuosien varrella kirjoittaneensa tapahtumasta ja tunteistaan, mutta voimakkain sysäys tapahtui silloin, kun hän sai lapsen. Äitiyden kautta hän alkoi miettiä, miten on mahdollista elää surun, tuskan ja epätietoisuuden kanssa.
– Se on yksi tarina tuhansien joukossa, ja käsittelee minun veljeäni. Mutta paljon ihmiset on esityksen jälkeen tulleet juttelemaan surullisista asioista tai tapahtumista ja silloin se menee mielestäni juuri oikein, jos se auttaa ihmisiä käsittelemään suruaan.
Uusi käänne
Vaskiluodon sillan kupeesta ongittiin syksyllä 2017 ihmisen leukaluu. Vaasan rikospoliisi on ollut Eevan perheeseen yhteydessä asian vuoksi.
– Tilanne on auki. En tiedä, selviäisikö vielä näiden 30 vuoden jälkeen jotain. Sehän olisi hyvä asia, jos saataisiin selvyys ja päätös siitä, että Juha on meressä ollut.
Eeva huokaa, että sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun hän kuuli asiasta. Hän sanoo, että jos jotain ratkaisevaa selviäisikin, se ei vie surua pois.
– Mutta jotenkin minulla on sellainen olo, että voisi helpottaa meitä, että asia saisi päätöksen.
