– Muistan, millaista oli tanssia selvin päin ensimmäistä kertaa. Se oli hirveää. Pelotti. Ahdisti. Tuntui, että kaikki katsovat.
Enni Granström nauraa. Hän on juuri muistanut, miten muiden kuuntelema musiikki ällötti häntä teininä. Bäkkärit. Spaissarit. I’m your Tamagotchi. Bon Jovin Always kouludiskon viimeisenä hitaana.
Mikään sellainen ei liikuttanut häntä tuolloin. 11-vuotiaana Granström oli alkanut ryypätä ja yläasteella siitä oli tullut hänelle pääasia.
Kun juo, ei ehdi tanssia, hän tokaisee.
– Aina olen juonut niin paljon kuin pystyn ja on saatavilla.
Granström katsoo pitkään käsiinsä. Tai lattiaan. 34-vuotiaalla kuopiolaisella naisella on ollut paljon aikaa miettiä, mikä sai hänet juomaan melkein lapsena – ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Sing hallelujah!
Dr. Albanin pomppiva eurodance-biitti alkaa jyskyttää kuopiolaisessa baarissa. Kello on äsken tullut kymmenen. Pienellä tanssialueella ei ole juuri ketään. Näin on aina, kun ilta on vasta alussa, huikkaa dj.
Mutta ensimmäisistä tahdeista asti lattialla on ollut kaksi hahmoa. Toinen on nainen, jolla on mustat saparoletit ja jalassa lappuhaalarit. Toinen on Wayne’s World -t-paitaan ja hikipantaan pukeutunut mies. Kummallakin on yllään ylisuuret flanellipaidat.
Tämä kaksikko on tullut ysäribileitä Kuopiossa järjestäville tutuiksi. Silloinkin kun useimmissa pöydissä vasta kokoonnutaan ja tilataan ensimmäisiä juomia, tanssilattialla bileet ovat täydessä vauhdissa. Siellä ovat Enni Granström ja hänen kihlattunsa Ville Luttinen 90-luvun rooliasuissaan.
– Enhän minä nytkään osaa tanssia. Mutta minua ei pätkääkään kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Minä vain menen ja teen, Granström sanoo.
Ysäribileissä häntä tuskin tunnistaa samaksi ihmiseksi, joka kertoi hiljaisella äänellä alkoholismista muutamaa päivää aiemmin. Nyt puuttuvat silmälasit, siistit suorat hiukset ja neuletakki. Pukeutuminen onkin Granströmille tärkeä siirtymäriitti.
– Mitä törkeämmät rytkyt, sitä parempi. Etsin jatkuvasti vaatteita kirppareilta. Tosin nykyään ihan samanlaisia vaatteita saa vaatekaupoista, hän nauraa.
Rohkeutta on pitänyt opetella. Aluksi lähikaupassa käyminen selvin päin oli kovaksi jännittäjäksi tunnustautuvalle naiselle vaikeaa, tanssimisesta puhumattakaan. Ensimmäisinä vuosina hän odotti aina, että joku muu ehti lattialle ensin.
Sitten tapahtui kaksi asiaa. YleX:n juontaja Matti Airaksinen kaivoi E-typen, Haddawayn, Sash!in ja Pandoran kaltaiset menneiden talvien hittiartistit takaisin päivänvaloon. Parasta ennen -ohjelman nopeista ysäribiiteistä tuli monelle käyttövoima, josta perjantai-illan bileet pääsivät lentoon.
Granström huomasi jotain yllättävää: hän pystyi edelleen muistamaan sanat tai rytmin useimmista niistä biiseistä, joita hän oli teini-ikäisenä inhonnut.
Samaan aikaan vuosien elämä kotiäitinä oli päättynyt. Granströmin ensimmäinen avioliitto oli päättynyt eroon ja hän oli saanut töitä. Tanssilattialla hänestä tuntui kuin olisi häkkilintu, joka lasketaan vapaaksi.
– Kun tuli jokin tietty biisi, lensin siellä kädet levällään. Vein varmaan puolet tanssilattiasta.
Jo ensimmäisen biisin aikana ylisuuret flanellipaidat lentävät tanssilattiaa reunustavalle kaiteelle. Joskus Granström tankkaa etukäteen magnesiumia, että jalat eivät krappaisi seuraavana päivänä. Vettä menee litratolkulla.
Mutta toisin kuin useimmat muut ysäribilettäjät ympärillä, hän ei tilaa ensimmäistäkään olutta, siideriä eikä drinkkiä.
Juomme koko ajan vähemmän. Tavallisella suomalaisella kuluu nykyään noin kuudennes vähemmän alkoholia kuin kymmenen vuotta sitten.
Varsinkin nuoret ovat raitistuneet. Alkoholia on vaikeampi hankkia, entistä harvempi aikuinen hyväksyy nuorten juopottelua, eikä viina ole enää yhtä tärkeä osa nuorten yhteistä ajanviettoa kuin ennen.
Kun Enni Granström oli teini-ikäinen, mikään näistä ei ollut este. Päinvastoin.
– Raittiina oleminen oli silloin mahdoton vaihtoehto, hän sanoo.
Lapsuudessa oli rakkautta, mutta siellä oli myös kohtia, joista puhuminen teki kipeää. Vanhempien avioliitto kaatui. Kouluaika oli traumaattinen. Hän sairastui vakavaan masennukseen. Isä oli alkoholisti. Veli oli alkoholisti. 14-vuotiaana hän ymmärsi itsekin olevansa.
Aluksi tuntui sitä, että oli vaikea pitää hauskaa ilman viinaa. Sitten oli viinaa, vaikkei ollut hauskaakaan.
– Kun sain vatsahaavan ryyppäämisestä, en pystynyt juomaan kirkasta. Se koski liikaa. Join ensin pikkuhiljaa kaljaa niin, että kipu unohtui ja pystyi ryyppäämään kunnolla.
Lähikaupan pihalta löytyi joku, joka kävi hakemassa kaljakassin teineille. Myöhemmin poikaystävä kuljetti Granströmin viikonlopunviettoihin, joissa pontikkaa oli tarjolla niin paljon kuin saattoi juoda.
Täysi-ikäisenä avautuivat loputkin ovet. Nuori nainen sai kyllä juotavaa ilman rahaakin, eikä yleensä tarvinnut edes pyytää.
– Baarissa oli bisnesmiehiä, jotka mielellään tarjosivat niin paljon viinaa kuin jaksoi juoda. Mutta järjetön häpeän tunne siitä tuli.
Yksi miehistä antoi hänelle lempinimen: Lokki. Se tuli siitä, että loppuillasta Granström saattoi kierrellä pöytiä ja tyhjentää muiden jättämiä laseja kurkkuunsa.
Baari näytti, kuulosti ja tuoksui silloin erilaiselta. Tuntui, että kaikki muutkin ovat kännissä. Vasta raitistumisen jälkeen hän huomasi olleensa väärässä.
Alkaa itkettää. Minusta ei olisi tullut koskaan äitiä, jos minusta ei olisi tullut raitista. Enni Granström
Nyt tanssilattialla on muitakin. Sieltä täältä on pöytäseurueista irtautunut yksittäisiä ihmisiä, jotka bailaavat Granströmin ja hänen ystäviensä seassa. Joku viittilöi kaveriaan liittymään mukaan.
Joku nuori nainen käy esittämässä levylautasten takana heiluvalle Dj Mende5:lle biisitoiveen, mutta se taitaa olla uudempaa musiikkia. Sellaista, jonka tahtiin vihkiytyneimpien ysäristien on vaikea tanssia.
– Ysärimusiikin nopea tempo on se, joka saa bileet aikaiseksi. Kunnon ysärijyystössä on vähintään 138 iskua minuutissa, selittää Dj Mende5, oikealta nimeltään Mikko Lipponen.
Lipponen ja kaksi muuta dj:tä juurruttivat ysärimusiikin Kuopioon 2010-luvun puolivälissä. Buumin ansiosta Granström on löytänyt itselleen bileyhteisön, jossa hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on.
Aina se ei ole ollut näin.
Kun Granström raitistui, se ärsytti joitakin. Hänestä tuntui, että häntä välteltiin ja pelättiin. Ne jotka eivät tienneet hänen tarinaansa, yrittivät käännyttää.
– Ota nyt vähän, ota nyt vähän, hän kuvaa.
Tästä raittiit suomalaiset ovat kertoneet uudestaan ja uudestaan. Absolutisti selittelee tai jopa valehtelee, kun häneltä tivataan syytä juomattomuuteen.
– Yksi kaveri kysyi, miksi lopetin kokonaan. Miksi en vähentänyt? Se oli alkoholistille naurettava kysymys. Totta kai olisin vähentänyt, jos olisin pystynyt.
Vaikka suomalaiset raitistuvat, tietyissä ympäristöissä tyrkyttämisen kulttuuri on elänyt pitkään. Jos nainen on juhlinut juomatta alkoholia, hänen on täytynyt olla raskaana.
Nyt Granströmistä tuntuu, että maailma narikan lämpimämmällä puolella on muuttunut. Siitä on paljon pieniä merkkejä.
Ympärillä on enemmän selviä bilettäjiä. Nekin, jotka ottavat, ottavat useammin kohtuudella kuin ennen. Totta kai on niitäkin, jotka päätyvät pöydän alle. Mutta Granströmillä on tunne, että raittiit hyväksytään sekaan vuosi vuodelta paremmin.
Ennen raitistumistaan Granström oli monta kertaa luvannut itselleen aamuisin, että lopettaa juomisen. Saman päivän iltana hän oli yleensä jo kännissä. Mutta sitten hän joutui soittamaan puhelun, joka muutti elämän.
Sillä kertaa hän oli lähtenyt kaverinsa kanssa “yhdelle” – niin he sanoivat, vaikka kumpikin tiesi tarkoittavansa muuta. Paria päivää myöhemmin hän oli herännyt kaverin luota vaatteet yltä päältä mudassa ja lähtenyt tasoittelemaan lähipubiin.
Oli keskiviikkoiltapäivä. Kapakan pöydässä Granströmin puhelin hälytti: hänen olisi pitänyt olla tunnin päästä hoitamassa pikkuveljeään.
– Soitin isälle, että en pääsekään hoitamaan pikkuveljeä, koska olen kännissä.
Se oli käänteen tekevä puhelu, sillä lopuksi hän sanoi voivansa sittenkin lähteä vertaistukiryhmään.
Granströmin isä oli raitistunut muutamaa vuotta aikaisemmin vertaistuen avulla. Hän oli yrittänyt suostutella tytärtäänkin hakemaan apua, mutta tämä oli aina ajatellut pystyvänsä lopettamaan juomisen yksin.
– Sitten tajusin, että juomisesta en kärsi vain minä, vaan myös läheiset.
Seuraavana päivänä isä vei hänet alkoholistinaisten vertaistukiryhmään. Tuntui kuin siellä olisi voinut istua läpi yön puhumassa. Hän näki ihmisiä, jotka olivat eläneet samanlaista elämää kuin hän ja silti selvinneet.
– Pari viikkoa ensimmäisen palaverin jälkeen huomasin, että hetkinen – minun ei teekään enää mieli viinaa. Sitä ennen viikko oli ollut pisin aika, jonka pystyin sinnittelemään hampaat irvessä raittiina. Se vain hävisi.
– Onko kuuma jollakulla? kuuluttaa dj mikrofoniin.
Enää kenenkään ei tarvitse tanssia silmät kiinni ja kuvitella, että tanssilattialla on muitakin. Nyt siellä on ruuhkaa. Joku on kaatanut tuoppinsa lattialle, sokerinen tahma tarttuu kenkiin. Dj kuuluttaa luokseen hikinauhallisen miehen ja ojentaa hänelle drinkkilipun.
– Sulla on niin kuuma, että tarvitset juotavaa.
Hikinauhamies on Enni Granströmin kihlattu Ville Luttinen. Myös hän on luopunut kokonaan alkoholista sen jälkeen, kun aloitti seurustelun.
– Minulla ei ole ollut alkoholiongelmaa, mutta kun aloin seurustella Ennin kanssa, ajattelin, että minäkään en tarvitse alkoholia elämääni, hän sanoo.
Kerran Granström pyysi dj:tä soittamaan heille ysäribileiden viimeisenä hitaana Bon Jovin Always-biisin. Juuri sen imelän rockballadin, joka etoi häntä teini-ikäisenä.
– Me tanssittiin se just siihen noloon ala-astetyyliin, kädet olkapäillä, ennen kuin uskallettiin muka kunnolla halata. Se oli tosi romanttista.
Nyt Granström on 34. Hän ei ole koskenut viinaan sen jälkeen, kun puhelimen hälytys havahdutti kapakan pöydässä 15 vuotta sitten.
Hänellä on uusioperhe, johon kuuluu kolme lasta ja mies. Hänellä on työ. Hänellä on 90-luku – uusintana, mutta hyvin toisenlaisena kuin viimeksi. Tällä kertaa se on auttanut häntä selviämään vaikeista ajoista, kuten avioerosta.
– Alkaa itkettää. Minusta ei olisi tullut koskaan äitiä, jos minusta ei olisi tullut raitista. Nyt minulla on oma poika, joka halaa joka päivä ja sanoo, että rakastaa.
Joskus hän haluaisi kertoa tämän jollekin “Lokille”, jonka näkee valomerkin aikaan kumoamassa muiden drinkkien jämiä. Mutta kaikki houkuttelut viinan juomisen vähentämiseksi ovat turhia niin kauan kun ihminen ei itse halua muuttua, hän sanoo.
Sitten tapahtuu jotakin, jota hän on odottanut. Hey yo Captain Jack, huutavat kaiuttimet.
Jokaisella ysärifanilla on jokin biisi, joka saa bileet käyntiin. Enni Granströmillä se on Captain Jack. Hän kiljaisee ja alkaa tanssia kuin lähtisi lentoon.
Lappuhaalareihin kiinnitetty pieni pyöreä esine hyppii liikkeiden mukana. Se ei ole koru, se on Tamagotchi. Tuo 1990-luvun lopun japanilainen virtuaalilemmikki piti yhteen väliin löytyä melkein kaikkien koululaisten repuista. Jokaisessa Tamagotchissa on olento, jota omistajan pitää ruokkia ja hoitaa.
Granströmin lemmikki on erityinen. Se on alkuperäinen vuoden 1997 Tamagotchi, joka on tilattu Japanista. Tämän Tamagotchin sisällä on pieni enkeli. Jos sitä ei hoida, enkeli kuolee ja siitä tulee paholainen.
Se on oikeastaan aika hyvä vertauskuva.