Työmarkkinajunttura meni perjantaina uudelle jengalle, kun Teollisuusliitto ilmoitti uusista lakoista ja irtisanovansa kilpailukykysopimukseen liittyvän työajan pidennyksen.

Aiemmin Suomen Yrittäjät villitsivät omat kaaderinsa lopettamaan ay-liittojen jäsenmaksuperinnän.

Kylmää kyytiä antoi myös Ammattiliitto Pro, joka ilmoitti kolmen vuorokauden työnseisauksesta ensi torstaista alkaen.

Närän aiheuttaneen hallituksen irtisanomislakiesityksen pääarkkitehti, pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on vaiennut toistaiseksi tiukentuneesta tilanteesta.

Mitä tästä kaikesta sanovat keskusjärjestöt, työntekijäpuolen SAK ja työnantajien EK? Keskusjärjestöt ovat koittaneet pysytellä hieman riidan ulkopuolella, ja antaneet työntekijäliittojen, hallituksen ja Suomen Yrittäjien tapella keskenään.

Kysyimme tunnelmia SAK:n puheenjohtajalta Jarkko Elorannalta ja EK:n toimitusjohtajalta Jyri Häkämieheltä tuoreeltaan Teollisuusliiton lakoista kertoneen tiedotustilaisuuden jälkeen.

SAK:ssa ollaan huolissaan. Eloranta sanoo, että vaikka liitot tekevät varsinaiset operatiiviset päätökset, niin yhteisessä pöydässä tilannetta on tietenkin puitu.

– Kyllä tilannetta seurataan tiiviisti ja tietysti huolestuneena täällä keskusjärjestönkin puolella, että ratkaisua ei näytä ainakaan ihan lähipiirissä olevan, Eloranta sanoo.

EK:ssa ei myöskään olla mitenkään helpottuneita, vaikka keskusjärjestö ei suoranaisesti osapuoli kiistassa olekaan. Häkämies kantaa huolta jäsenyritysten lakkotappioista.

– Tietenkin mekin teemme työtä sen eteen, että löydetään ratkaisun avaimet ja saadaan vakuutettua ne, joilla päätösvalta tässä asiassa on, että meidän pitää päästä lakoista eroon.

Millaisena näette tilanteen nyt?

Jarkko Eloranta: – Tämä tietysti on vakava tilanne. Työtaistelut tässä kiihtyvät, eikä minkäänlaista ratkaisua ole näköpiirissä eikä neuvotteluja tai keskusteluja käydä. Tilanne sen kun mutkistuu, kun aikaa kuluu.

Jyri Häkämies: – Äärimmäisen huolestuttavana ja se kertoo siitä, että Suomessa poliittisen lakon käyttämiskynnys on olematon. Tämähän on poliittinen lakko, joka kohdistuu hallitukseen ja yritykset joutuvat maksumiehiksi.

– Ja tietenkin meitä huolestuttaa erityisesti tulevien työtaistelujen tappiot yrityksille. Emme pysty arvioimaan tarkkaan, mitä se tulee olemaan, mutta joka tapauksessa mennään erittäin merkittäviin ja valitettaviin tappioihin.

Miten pattitilanteesta päästään helpoimmin ulos?

Jyri Häkämies: – Ensinnäkin tästä pitää päästä ulos. Uskon, että hallituksella ja ay-liikkeellä on tiedossa ne keinot, joilla tämä tilanne voidaan purkaa. Nyt on äärimmäisen tärkeää, että kaikki kivet käännetään, jotta työtaistelut voitaisiin välttää tai ainakin lopettaa – muutoin kynnetään liian syvällä.

Jarkko Eloranta: –Meillä on edelleen lähtökohta, että ollaan valmiita neuvottelemaan, mutta perälautana ei voi olla hallituksen irtisanomislaki. Se pitäisi saada sieltä pois tai takeet siitä, että ratkaisua haetaan puhtaalta pöydältä. Silloin voitaisiin lähteä hakemaan yhteistä ratkaisua.

Pitäisikö hakea jo ulkopuolista selvittäjää?

Jarkko Eloranta: –Ei, koska ei ole käyty edes keskenään neuvotteluja. Ensin pitäisi päästä yhteisymmärrykseen, että kannattaako tässä neuvotella ja jos neuvottelut menevät pahasti juntturaan, niin se on siinä kohtaa mietittävä. Mutta ei vielä olla sellaisessa tilanteessa.

Jyri Häkämies: –Tilanne on valitettavassa umpisolmussa, mutta ratkaisumallit ovat tiedossa. Minusta tässä on enemmän kysymys tahdosta, ja sitä tahtoa pitää osapuolilta löytyä.

Millaisen jäljen tilanne jättää työntekijöiden ja työnantajien suhteisiin?

Jyri Häkämies: –Tämä kertoo siitä, ettei meidän työrauha ja työrauhalainsäädäntö ole kunnossa, ja erityyppistä lakkoasetta voidaan käyttää liian herkästi. Tämä varmasti jättää jälkensä ja odotuksensa tulevaisuuteen.

– Nyt olisi tärkeää, että keskitytään tappioiden minimointiin ja, että palattaisiin normaaliin päiväjärjestykseen. Vielä minusta ei ole mitään pysyvää vahinkoa tapahtunut kuin yrityksille näiden tappioiden kautta. Olen kaikesta huolimatta toiveikas, että mahdollisuus tämän tilanteen purkamiseen ja ratkaisemiseen on olemassa.

– Suomen talous on pitkän taantuman jälkeen kääntynyt, ja olisi todella onnetonta, että tämä johtaisi pysyvään riitelyn kierteeseen.

Jarkko Eloranta: – Eihän Elinkeinoelämän keskusliitto ole tässä osapuolena, vaan hallitus. Yrittäjät ovat hieman kirpeinä näistä poliittisista työtaisteluista, mutta sinänsä tämä ei ole työnantajan ja työntekijöiden välinen kiista.

– Tämä on hallituksesta johtuva häiriö, jonka he ovat omilla toimillaan työmarkkinoille aiheuttaneet ja voivat sitä myös omilla toimillaan helpottaa. Selvää on, että tässä työmarkkinat raastetaan aika pahasti rikki, ja se heijastunee tulevalle sopimuskierrokselle ja varmasti sitten ainakin seuraavan hallitukseen. Pitää sitten miettiä, miten palauttaa luottamus ja sopimisen malli suomalaisille työmarkkinoille, kun se on kokenut aika kovia viimeisen neljän vuoden aikana.

Millaista haittaa tästä kaikesta on jo aiheutunut?

Jarkko Eloranta: – Kun tämäkin kiista joskus kuitenkin päättyy, niin varmasti joudumme miettimään, miten tästä eteenpäin mennään. Kyllähän tuolla kentällä ja työmailla ihmiset ovat hyvin suivaantuneita hallituksen toimintatavasta.

– Siellä on ollut halu ja kyky tehdä kompromisseja ja ratkaisuja, niin kyllähän tässä sitä pääomaa syödään oikein urakalla, ja sitä ei tietenkään ole helppo palauttaa.

Jyri Häkämies: –Työmarkkinoilla aina on sodittu ja sovittu. Juuri nyt näyttää huolestuttavalta.

– Sen sijaan, että pohditaan, mitä kaikkea tästä aiheutuu tulevaan, niin pitää kaikki energia käyttää sen ratkaisemiseen, miten tämä solmu saadaan aukaistua ja päästään parempaan tulevaisuuteen.

Miten tilanne vaikuttaa tuleviin työehtosopimusneuvotteluihin ensi vuonna?

Jarkko Eloranta: –Se riippuu siitä, mihin tämä päättyy. Jos tämä jää riitaiseksi ja irtisanomislaki menee läpi, sillä on sisällöllisiä vaikutuksia tes-neuvotteluihin ja tullaan olemaan työnantajan kanssa eri mieltä. Ja kun tätä luottamuspääomaa on nakerrettu, niin sehän ei koskaan helpota ratkaisujen aikaansaamista.

Jyri Häkämies: –Viittauksia (tes-neuvotteluihin) on tehty ja työnantajan puolella on havaittu jälleen kerran valitettavalla tavalla se, että meidän työrauhalainsäädäntö on meidän moniin kilpailijamaihin nähden liian löysä ja mahdollistaa muun muassa poliittisen lakon.

– Mutta meillä on hyvä liittokierros takana, joka paransi työllisyyttä. Sen vuoksi sanoisin kuitenkin, että ratkotaan nyt tämä ja pyritään sitten korjaamaan jäljet, jotta seuraavakin kierros olisi hyvä.

Lue myös:

Teollisuusliitto ja Ammattiliitto Pro kertoivat uusista lakoista, Sipilä ei kommentoinut uutta kuohuntaa – Yle seurasi perjantain työmarkkinakuohuntaa

Analyysi: Teollisuusliiton hyökkäys kilpailukykysopimusta vastaan kertoo kiistan perimmäisistä syistä

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin voivat tavata Pariisissa tai Buenos Airesissa marraskuussa.

Venäjän hallinnon uutistoimisto Tassin mukaan asiasta on kertonut "Yhdysvaltain hallinnon korkea-arvoinen edustaja" vastatessaan uutistoimiston esittämään kysymykseen perjantaina.

Edustajan mukaan mahdollisia tapaamistilanteita olisivat Buenos Airesissa järjestettävä G20-kokous (marraskuun 30. - joulukuun 1.) tai Pariisissa ensimmäisen maailmansodan loppumisen 100-vuotisparaati, joka järjestetään marraskuun 11. päivä.

Viime vuonna G20-kokouksen päivällisellä presidentit tapasivat huomiota herättävään tapaan ja keskustelivat pitkään ainoastaan Putinin venäläisen tulkin läsnäollessa.

Putinin mediasuhteista vastaavan Dimitri Peskovin kerrotaan sanoneen maan ykköskanavan haastattelussa aiemmin, että Kreml ei sulje pois Putinin ja Trumpin tapaamista lähitulevaisuudessa.

– Odotetaan minkälaisia terveisiä (John) Bolton tuo Trumpilta Putinille. Ehkä sen jälkeen meillä on enemmän tietoa, Peskov sanoi.

Presidentti Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Bolton vierailee Moskovassa lauantaina ja tapaa muun muassa maan ulkoministerin Sergei Lavrovin. Vierailun aiheena on kerrottu olevan muun muassa Yhdysvaltain mahdollinen vetäytyminen maiden välisestä ydinasesopimuksesta.

Ivalolainen Terhi Tuovinen hankki ensimmäisen kameransa kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kamera on kulkenut kaikessa mukana. Nyt hänen kuviaan katsovat kymmenet tuhannet ihmiset ympäri maailmaa.

– On hullua ajatella, miten moni silmäpari voi nähdä yksittäisen kuvan Inarin erämaasta tai Saariselältä tien varresta. On älyttömän hienoa, kun voi jakaa näitä maisemia, joita moni ei välttämättä koskaan näe, kertoo Tuovinen.

Valokuvauksesta tuli heti osa Tuovisen elämää. Hän on alusta alkaen kuvannut itselleen normaaleja asioita, eli luonnossa kulkemista ja siitä nauttimista.

– Jotenkin se luonnon ymmärrys on kasvanut vielä enemmän, kun on nähnyt asioita, mitä ei välttämättä olisi huomannut, ellei olisi kameraa kädessä.

Kuvien saamiseksi on tehtävä töitä. Luonto kuitenkin rentouttaa kiireistä valokuvaajaa, kunhan ei lähde suorittamaan.

– Kulkemisesta pitää saada jotain myös itselle. Pakolla ei kannata tehdä mitään.

Kuvia markkinointiin

Terhi Tuovinen työskentelee Lappia markkinoivan House Of Lapland -viestintätalon sisällöntuottajana. Töissä ja vapaa-ajalla otetuissa kuvissa on kuitenkin eroja.

– Pyrin pitämään oman kuvaamiseni paljon luovempana ja kokeellisempana kuin Lapin markkinointikuvat, ja erottamaan ne niin, etten vapaa-ajalla ottaisi markkinointikuvia ja toisinpäin.

Tuoviselle on kertynyt tuhansia kilometrejä pelkästään viime kesänä kulkiessaan ympäri Lappia valokuvausreissuilla. Hetkittäin auton ratissa oleminen tuntuu raskaalta.

– Kaikki työ tiettyinä hetkinä väsyttää, vaikka se olisi kuinka mukavaa. Nautin siitä kuitenkin niin paljon, etten jää sohvalle makaamaan, jos näen vaikka hienon auringonlaskun.

Sosiaalisen median vastuu

Julkaisualustana Tuovinen käyttää Instagramia. Sisällön tuottaminen sosiaaliseen mediaan voi helposti muuttua tehdasmaiseksi työnteoksi.

– Kun asennoituu niin, ettei tee itselleen paineita seuraajien ja tykkääjien saamisesta, niin se ei tunnu raadolliselta. Se, mitä tekee ja jakaa ihmisille, puhuu puolestaan. Ei julkisuutta tarvitse sillä lailla hakea.

Luonnossa valokuvaaja pyrkii toimimaan esimerkillisesti. Kun kuvia katsovat tuhannet ihmiset, on huomioitava kuvaajan vastuu siitä, mitä kuvissa voi esittää.

– Pyrin aina näyttämään katsojille, kuinka toimitaan, mihin voi mennä ja mitä voi kuvata. Se on tärkeää pitää mielessä.

Tuovinen ei ajattele, että joku varaisi matkan Lappiin vain sen takia, että hän julkaisee kuvan. Kun kymmenet tuhannet ihmiset näkevät hänen kuvansa, on joukossa niitä, joiden mielenkiinto herää. Joskus hän saa viestejä, joissa kehutaan maisemia, haaveillaan Lapin matkasta ja pyydetään kertomaan lisää Lapista.

Terhi Tuovinen on iloinen yhteydenotoista.

– Se on somen paras puoli, että siinä tapaa ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Supermarket, teollisuushalli, rautakauppa ja kauppahalli. Neljäkymppisiään juhlivalla Kouvolan keskuskirkolla on monta lempinimeä.

Yksikään niistä ei ole mairitteleva.

Seurakunnan väkeä lempinimet tai kirkkorakennuksen hankkima vähintäänkin rosoinen maine eivät juurikaan tunnu häiritsevän.

– Onhan niitä mitalisijoja kertynyt äänestyksissä, joissa on etsitty Suomen ruminta kirkkoa, naureskelee kirkkoherra Keijo Gärdström.

Satunnaiselle ohikulkijalle rakennuksesta syntyy helposti mielikuva suorakaiteen muotoisesta metallia ja lasia huokuvasta möhkäleestä, jonka ympärillä on runsaasti teräskehikoita.

Keskeneräiseksi rakennustyömaaksikin kutsutun keskuskirkon saama kymmenien vuosien huomio on silti osa rakennuksen juhlia.

– Kyllä siellä niitä rautakauppajuttuja kuullaan, raottaa 70-luvun tyyliseksi juhlan juontajaksi peruukkeineen pestattu kappalainen Lasse Karppela.

Vuosikymmeniä jatkuneen vitsailuperinteen esimerkkejä löytyy edelleenkin helposti kaupungin kaduilta.

– Ei siitä ensimmäisenä kirkko tule mieleen. Ehkä jokin toimistorakennus tai vastaava, tuumii kuusankoskelainen Katja Inberg.

Valkealalainen Hannu Hytti on hetken mietittyään astetta tai paria tylympi.

– Halpahalli, tokaisee mies.

Kouvolassa asuva Tiina Kumpu on samaa mieltä siitä, että rakennusta ei tunnista kirkoksi ellei tiedä sen olevan kirkko.

Hän osallistui kaverinsa häihin viime kesänä.

– Mutta kyllä se sisältä on ihan eri näköinen, kehuu Kumpu.

Julkisten rakennusten lempinimet tyypillisiä

Kutsumanimien syntyminen kansan suussa on tuttua myös Kouvolan keskuskirkkoa nykysilmin katseleville arkkitehdeille.

– Julkisille rakennuksille on aika tyypillistä, että ne saavat lempinimiä. Sehän on oikeastaan ihan kivaa, toteaa arkkitehti ja tietokirjailija Rurik Wasastjerna.

Hän on tutkinut rakennusperintöä Kymenlaaksossa Kouvolan keskustan lisäksi muun muassa Kuusankoskella sekä Kotkan Sunilassa, Alvar Aallon suunnittelemassa tehdasyhdyskunnassa.

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Antti Pihkalakaan ei ole voinut välttyä kuulemasta kirkon lempinimiä.

– Minkäs niille voi, pitää vaan kestää, naurahtaa Pihkala.

Sen sijaan maininnat tai äänestykset Suomen rumimmasta kirkosta eivät saa yliarkkitehtia naurahtamaan.

– Niistä olen vähän ihmeissäni. Mielestäni se kertoo ikävästä asenteesta. Varmaan muitakin rakennuksia kuin kirkkoja voisi sitten käsitellä samalla tavalla.

Kouvolan Keskuskirkko kahmi kuuluisuutta muutama vuosi sitten muun muassa Helsingin Sanomien järjestämässä äänestyksessä. Ylen uutisessa kirkkoa puolustettiin kuvailemalla sitä oman aikansa tuotteeksi.

Myös Iltalehden järjestämän Suomen ankeimpien rakennusten etsinnässä Kouvolan keskuskirkko loisti mukanaolollaan.

1970-luvun tuote

Moni ohikulkija on Kouvolassa ihmetellyt, miksi kirkon pitää näyttää juuri sellaiselta kuin keskuskirkko näyttää.

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Antti Pihkala muistuttaa, että keskuskirkko rakennettiin 1970-luvun lopulla tilanteeseen, joka Kouvolan keskustassa jo oli. Kirkko liittyy ajankohtaansa niin vahvasti, että jokin toinen tyyli olisi voinut vaikuttaa omituiselta.

– Olisihan se herättänyt ihmettelyä, jos 1970-luvun Kouvolan keskustaan olisi rakennettu puinen ristikirkko, hymähtää Pihkala.

Arkkitehti Rurik Wasastjerna näkee Kouvolan keskuskirkon rakentamisessa myös kaikuja jo 1970-lukua edeltäneestä kriittisestä keskustelusta kirkkoa kohtaan.

Hän muistelee arvostelun terävimmässä kärjessä olleen prameat kirkkorakennukset, joiden sanottiin seisovan tyhjillään.

– Evankelisluterilainen kirkko halusi aikoinaan ehkä vastata tähän kritiikkiin ja rakentaa kirkoista tyyliltään arkisempia kuin aiempien vuosikymmenten tai vuosisatojen kirkkorakennukset, arvelee Wasastjerna.

Museoviraston mukaan Kouvolan keskuskirkko on osa valtakunnallisesti merkittävää, kaupungin keskustan hallintorakennusten muodostamaa rakennettua kulttuuriympäristöä. Lähituntumassa ovat myös Kouvolan kaupungintalo sekä entinen lääninhallituksen rakennus, jossa nykyisin sijaitsee Kaakkois-Suomen ely-keskus.

Yksityiskohdat haasteena ja hienoutena

Kirkkoherra Keijo Gärdströmin mielestä keskuskirkon arvostelijat keskittyvät liiaksi rakennuksen pelkistettyyn ulkopuoleen.

– Sisältä tämä on yksi Suomen toimivimpia kirkkoja, vakuuttaa Gärdström parinkymmenen vuoden kokemuksella Kouvolan seurakunnassa.

Hänen ja Lasse Karppelan mielestä kirkon sisätilojen valtteja ovat muun muassa sen valoisuus ja esteettömyys. Esteettömyys ei tässä tapauksessa tarkoita ainoastaan yhteen tasoon tehtyä rakennusta, jossa ei ole portaita.

– Salissa ei ole lainkaan pylväitä tai tolppia, jotka peittävät näkyyden esimerkiksi alttarille, lisää Karppela.

Antti Pihkalan ja Rurik Wasastjernan mielestä Kouvolan keskuskirkon hienoudet piilevät sen yksityiskohdissa. Perinteisiin kirkkoihin tottuneille Kouvolan keskuskirkko heittää haasteen - yksityiskohtia voi olla vaikea huomata.

Kirkkoherra allekirjoittaa arkkitehtien näkemyksen. Hänen mielestään erityisesti alttaritaulu, ehtoollisastiat, kastemalja ja kastepuu puhuttelevat yksinkertaisuudessaan.

– Niihin kannattaa kirkonpenkissä pysähtyä - jos ei saarnaa jaksa kuunnella, vinkkaa Gärdström.

Häät ovat keskuskirkon harvinaisuus

Vuonna 1977 valmistunut ja vuotta myöhemmin käyttöön vihitty keskuskirkko uhkuu ulospäin varsinkin terästä ja alumiinia, mutta myös lasia.

Kouvolan viime vuosikymmeniä käsittelevän historiateoksen mukaan erään kirkkovaltuuston jäsenen kerrotaan suunnittelun yhteydessä todenneen, että “kirkon on oltava kirkon näköinen ettei ohikulkijoiden tarvitse kysellä, että mikähän rakennus tuokin on".

Arkkitehtuuritoimisto Jaakko ja Kaarina Laapotin suunnittelema kirkko ei ole kuitenkaan pelottanut ihmisiä pois.

Ellei mukaan lasketa hääpareja.

Heitä houkuttelevat kirkkoherra Keijo Gärdströmin mukaan perinteisemmät kirkot.

– Parit häät vuodessa, kuten tänä vuonna tähän mennessä, laskeskelee Gärdström.

Silti keskuskirkossa käy eri tilaisuuksissa seurakunnan mukaan vuosittain noin 35 000 ihmistä. Heistä vajaa puolet jumalanpalveluksissa, loput ovat esimerkiksi koululaisia tai konserteissa kävijöitä.

Kouvolan keskuskirkon suunnittelijaksi aikoinaan valittu Laapotin arkitehtuuritoimisto tuli kirkon suunnittelukilpailussa toiselle sijalle.

Arkkitehti Rurik Wasastjernan mukaan suunnittelukilpailussa näkyi ajan henki. Hän muistaa hyvin kilpailuun osallistuneet työt.

– Sellaisia lasilaatikoita ne olivat kaikki.

Teollisuusliitto ilmoitti perjantaina iltapäivästä uusista työtaistelutoimista. Ennakko-odotuksissa oli, että liitto ilmoittaa kolmen päivän lakosta ensi viikolla ja näin myös kävi.

Aamupäivästä liitolta tuli kuitenkin lakkoilmoitusta hämmentävämpi tiedote, jonka mukaan se irtisanoo kiky-sopimukseen kuuluvan työajan pidennyksen vuoden 2019 lopusta lähtien.

Kyse on Metalliliiton ja Teknologiateollisuuden välisestä sopimuksesta, jossa työaikaa pidennettiin 24 tunnilla korvauksetta viidellä toimialalla.

Pidennys koski ja koskee vuosia 2017, 2018 ja 2019. Asiasta sovittiin lisäpöytäkirjalla, joka on ensimmäisen kerran irtisanottavissa joulukuussa 2019.

Teollisuusliitto ilmoitti siis etukäteen, ettei sopimusta tulla uusimaan. Kyse on osittain symboliikasta, mutta kertooko se jotakin oleellista kiistasta?

Jos hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen välistä riitaa haluaa ymmärtää, katse pitää kiinnittää noin kolmen ja puolen vuoden takaisiin tapahtumiin.

Juha Sipilän (kesk.) hallitusohjelma oli vaikea pala ammattiyhdistysliikkeelle. Ohjelman viimeisissä liitteissä kerrottiin 200 miljoonan euron säästöistä, jotka kohdistuivat ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan.

Hallitus teki säästöt itsenäisesti, vaikka perinteisesti työmarkkinajärjestöt ovat sopineet hallituksen kanssa työttömyysturvaan liittyvistä asioista.

Samassa ohjelmassa hallitus ehdotti yhteiskuntasopimusta, jolla pyrittiin yksikkötyökustannusten laskemiseen viidellä prosenttiyksiköllä. Uudistuksen ideana oli työllisyyden parantaminen Suomessa.

Mikäli työmarkkinajärjestöt eivät pääsisi sopuun yhteiskuntasopimuksesta, hallitus toteuttaisi noin 1,4 miljardin euron lisätoimet. Hallitus olisi leikannut muun muassa työttömyysturvasta, vuorotteluvapaasta ja elinkeinotuista.

Ammattiyhdistysliike koki tämän enemminkin uhkailuna kuin neuvotteluina. Useiden käänteiden jälkeen osapuolet saivat aikaiseksi kilpailukykysopimuksen, johon liittyi muun muassa työajan pidennys ja lomarahojen leikkaukset julkisella sektorilla.

Hallituksen toimet eivät jääneet tähän.

Hallitus on tuonut pöytään muun muassa sairausloman palkattoman karenssipäivän, vuosilomaoikeuden rajoittamisen ja aktiivimallin, jota vastaan liitot ovat osoittaneet mieltään Senaatintorilla.

Noin kolme ja puoli vuotta kestänyt taustatarina on suurin selittäjä, kun katsotaan ammattiyhdistysliikkeen viimeaikaisia toimia. Tätä alleviivaa se tosiasia, ettei irtisanomislain muutoksessa ole kyse merkittävästä muutoksesta.

Muutoksen vaikutukset työllisyyteen ja työntekijän työsuhdeturvaan ovat vielä epäselvät.

Ammattiliitot ilmoittivat perjantaina useista työtaistelutoimista. Teollisuusliiton lisäksi myös Ammattiliitto Pro kertoi kolmen päivän lakosta ja Toimihenkilöliitto Erto julisti vuoronvaihtokiellon aina maanantaista lähtien.

Järeissä toimissa on kyse myös ajoituksesta. Ammattiyhdistysliike on pyrkinyt neuvottelemaan nykyhallituksen kanssa, jotta se saisi tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla läpi.

Kun hallituskausi alkaa lähestyä loppua, pidäkkeet kovemmille toimille löystyvät. Keskusjärjestöjen ja liittojen pitää tulla toimeen hallituksen kanssa enää noin puoli vuotta.

Hallituksen piiristä kerrotaan, että ammattiyhdistysliike olisi joka tapauksessa muodostanut jostakin asiasta riidan hallituskauden lopussa.

Totta tai ei, työntekijäpuolelle on kertynyt paineita, joita nyt päästetään ulos.

Hallituksen ja ammattiliittojen välisessä riidassa on käynyt siten, miten työehtokiistassa ei saisi koskaan käydä. Asiasta on tullut arvovaltariita, jossa kumpikaan ei voi luovuttaa ilman että menettää kasvonsa.

Ammattiyhdistysliike vaati lakiesityksen valmistelun keskeyttämistä ja Sipilä on hakenut sopua työaikaneuvotteluista, jossa Suomen Yrittäjät ja palkansaajapuoli eivät löydä yhteistä säveltä.

Perinteisen työmarkkinasäännön mukaan lakkotoiminnassa pitäisi ensimmäisenä miettiä, miten tilanteesta tullaan ehjänä takaisin. STTK:n puheenjohtaja Antti Palola sanoi Ilta-Sanomissa, että eduskunnalle pitää antaa työrauha, kun se käsittelee varsinaista hallituksen esitystä irtisanomissuojasta.

Liittojen toimet on tällä hetkellä ajoitettu loppumaan viikolla 47, jolloin esityksen pitäisi näillä näkymin tulla eduskuntaan. Esityksen eduskuntakäsittelystä odotetaan pitkää, sillä sen pitää käydä myös sosiaali- ja terveysvaliokunnassa.

Valiokunnan kansanedustajilla on puolestaan tällä hetkellä kädet täynnä töitä sote-uudistuksen kanssa.

Liittojohtajilta ei ole vielä tullut selvää vastausta, loppuvatko työtaistelutoimet eduskuntakäsittelyn ajaksi. Työmarkkinoita seuraavat toimijat uskovat tähän.

Perimmäinen kiista Sipilän hallituksen ja ay-väen kesken ei taida kuitenkaan tulla tällä hallituskaudella ratkaistua.

Lue lisää:

Teollisuusliitto ja Ammattiliitto Pro kertoivat uusista lakoista vastalauseena irtisanomishankkeelle – Yle seuraa työmarkkinakuohuntaa

Työministeri Lindström työmarkkinakuohunnasta: Ratkaisu ei löydy kuin sillä, että jokainen tulee vähän vastaan

Leikkisyys ja ruokahalu voivat olla syynä siihen, että eräs kettu on pyörinyt Kirkkonummen bussivarikolla jo parin kuukauden ajan.

Pohjolan Liikenteen bussinkuljettajat ovat ristineet eläimen Osku Kettuseksi. Heidän mielestään se yksinkertaisesti näyttää ihan Oskulta.

Kuljettajat ovat ikuistaneet ketun hauskoihin kuviin, joissa se viihtyy autojen katoilla ja pujahtaa bussiin tutustumiskäynnille.

Yle pyysi asiantuntijoita arvioimaan, mikä saa ketun mieltymään ajoneuvoihin.

Kettu olisi halunnut jäädä bussiin

Tällä viikolla Osku yllätettiin bussin sisältä ennen ajoon lähtöä. Kuljettaja Kari Kinnula oli aamulla valmistelemassa bussia ja hän avasi bussin ovet, jotta saisi lakaistua sisällä olevat lehdet pois. Varikolla pyörinyt Osku näki tilaisuutensa tulleen ja puikahti sisään.

Kinnulan kuvaamalla videolla näkyy, kuinka Osku on hypännyt bussin penkille. Vaikka Osku huomaakin kuljettajan, sillä ei ole mitään kiirettä poistua bussista.

Ovella Osku katsoo Kinnulaa vielä anovasti, ikään kuin varmistaen, että onko nyt ihan pakko lähteä. Kinnula toivottaa Oskulle ystävällisesti "heipat".

Kettu voi yhdistää autot ruokaan

Helsingin kaupungin ympäristötarkastaja Raimo Pakarinen arvelee, että bussiin on jäänyt ruuan hajua, joka kiinnostaa kettua.

Mutta mikä mahtaa olla syynä siihen, että kettu on tavattu myös makaamassa ja istumassa varikon henkilöstön autojen katoilla?

– Ensimmäisenä tulee mieleen, että kettua on ruokittu sellaisella paikalla, että se yhdistää ruuan ja autot toisiinsa, tai sitten auton katto on mukavan lämmin, kun aurinko on paistanut siihen, Pakarinen pohtii.

Auton katolta on hyvä tähystää

Toinen vaihtoehto on, että kettu haluaa lepäillä autojen päällä, jotta se näkisi hyvin ympärilleen.

– Ketut tykkäävät joskus makailla luonnossa vähän korkeammilla paikoilla, kuten kivien päällä. Se voi olla tähystysasia tai sitten vaan sattumaa, sanoo Suomen riistakeskuksen riistasuunnittelija Antti Piironen.

Ketun autojen päällä kuvanneella Pohjolan Liikenteen bussinkuljettajalla Hannu Reichmuthilla on kuitenkin oma teoriansa. Hän veikkaa, että kettu valvoo kuljettajien töihintuloa.

Kettu on leikkisä, kuten koira ja kissakin

Piirosen mukaan ketun käytöksen perimmäisiä syitä on lopulta hyvin vaikea tietää, niitä voi vain arvailla.

– En aina tiedä omasta koirastanikaan, miksi se käyttäytyy tietyllä tavalla. Villieläimestä on vielä vaikeampi sanoa.

Hän kuitenkin uskoo, että Osku viihtyy varikolla, koska se saa sieltä ravintoa tavalla tai toisella. Ehkä siellä citykaneja, roskiksia tai kenties ihmiset antavat sille jotain. Kun Osku on huomannut, että ihmisistä ei ole sille mitään vaaraa, se on ottanut varikon omaksi paikakseen.

Pakarisen mukaan kettu on leikkisä, kuten koirat ja kissatkin ovat. Leikkisyys auttaa kettua tutustumaan uusiin ympäristöihin.

– Ketuilla esiintyy semmoista, että ne tykkäävät leikkiä erilaisillla asioilla ja oleskella itselleen oudoissa paikoissa. Kettu voi siirrellä pieniä esineitä, kuten golfpalloja tai ihmisten kenkiä. Eivät ne varmaankaan luule niitä syötäväksi, vaan se on tämmöistä leikkiä.

Osku kuuluu varikon porukkaan

Pohjolan Liikenteestä kerrotaan, että Oskusta on tullut tärkeä Kirkkonummen varikon kuljettajille. Osku on rohkaistunut päivä päivältä ja selvästi jo tottunut kuljettajiin.

Aamuisin Oskua odotetaan varikolla ja jos sitä ei näy, kuljettajat huolestuvat.

Tästä johtuen aina kun joku kuljettajista havaitsee Oskun, hän ilmoittaa asiasta muillekin. Näin tiedetään, että Osku on kunnossa.

Lue myös:

Ympäristötarkastaja: Citykettu on hyötyeläin – "Rajoittaa esimerkiksi kanikantaa"

Yhdysvallat harkitsee lähettävänsä sota-aluksia Taiwaninsalmeen, kertoo uutistoimisto Reuters vedoten nimettömiin virkamieslähteisiin.

Virkamiesten mukaan tavoite on varmistaa Yhdysvaltain pääsy strategisesti tärkeälle vesireitille.

Samalla Kiina kuitenkin voi tulkita laivojen lähettämisen Taiwanin ja Kiinan väliin presidentti Donald Trumpin tueksi Taiwanin hallinnolle.

Manner-Kiina pitää Taiwania itselleen kuuluvana alueena.

Reutersin haastattelemien puolustusviranomaisten mukaan Yhdysvaltojen sota-alukset käyvät nykyään Taiwaninsalmessa liian epäsäännöllisesti.

Viimeksi kaksi yhdysvaltalaisalusta ylitti salmen heinäkuussa. Silloin Kiina varoitti Yhdysvaltoja "vaarantamasta rauhaa ja tasapainoa" alueella. Tätä edellisestä sota-alusten käynnistä Taiwaninsalmessa on noin vuosi.

Yhdysvaltain puolustusvoimat ei ole virallisesti kommentoinut Reutersin uutista, eivätkä nimettömät lähteet vahvistaneet Reutersille suunnitelman aikataulua.

Suunnitelma olisi uusi näpäys Kiinalle

Yhdysvaltain ja Kiinan välejä hiertää jo kuukausia jatkunut kauppasota. Lisäksi Kiina on Yhdysvaltojen kanssa törmäyskurssilla Etelä-Kiinan mereen liittyvissä kysymyksissä.

Kiina voisi tulkita sota-alusten läsnäolon merkiksi siitä, että Yhdysvallat olisi asettumassa lähemmäs Taiwania Manner-Kiinan ja saaren välisessä kiistassa.

Yhdysvaltain puolustusministeri Jim Mattis on kuitenkin tällä viikolla vakuuttanut Kiinalle, että Yhdysvaltain Taiwanin-politiikka ei ole muuttumassa.

Yhdysvalloilla ei ole muodollisia suhteita Taiwanin kanssa, mutta se myy Taiwanille muun muassa aseita.

Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola pitää Saudi-Arabian antamaa selitystä nyrkkitappeluun joutuneesta toimittajasta täysin epäuskottavana.

– Tämä on sentyyppinen selitys, jonka Lähi-idässä asuvat ihmiset tuntevat hyvin. Kukaan ei siihen usko sielläkään, ja vielä vähemmän tämä menee läpi länsimaissa, Juusola sanoo.

Katso koko haastattelu yllä olevasta videosta.

Saudiarabialainen toimittaja Jamal Khashoggi kuoli Istanbulissa Saudi-Arabian konsulaatissa lokakuun alussa. Saudi-Arabia on myöntänyt kuoleman tänään ja erottanut muun muassa maan tiedustelujohtajan.

Saudi-Arabian mukaan toimittajaa ei kuitenkaan murhattu, vaan hän kuoli tappelun seurauksena.

Tähän asti maa on kiistänyt, että sillä olisi mitään tekemistä Khashoggin katoamisen kanssa.

"Yllättävää, että murha tehdään julkisesti vieraan valtion alueella"

Hannu Juusola uskoo, että Khashoggi tapettiin ja että se tapahtui kuninkaan tai kruununprinssin siunauksella.

– Saudi-Arabiassa on tavallista, että syy pannaan alimpien mahdollisten henkilöiden harteille ja sanotaan, että he ovat toimineet ilman valtionjohtajien suostumusta, hän sanoo.

Juusola pitää mahdottomana ajatusta, että joku ulkopuolinen olisi murhannut Khashoggin saattaakseen Saudi-Arabian kruununprinssin huonoon valoon.

– Kyllä tämä on saudien tekosia.

Saudi-Arabia ei ole julkaissut mitään todisteita nyrkkitappeluväitteensä tueksi. Sen sijaan Turkki sanoo, että sillä on radio- ja videotodisteita kidutuksesta ja murhasta.

Juusolan mielestä Saudi-Arabia ei osannut varautua siihen, että Turkki saisi todisteita Istanbulin konsulaatin tapahtumista. Tai että Turkki olisi valmis käyttämään niitä näin ärhäkästi.

Hänen arvionsa mukaan Saudi-Arabia halusi tehdä näyttävän murhan, josta ei uskonut joutuvansa vastuuseen.

– Se että Lähi-idässä joku salamurhataan, ei ole hämmentävää. Se että se tehdään näin julkisesti ja tyhmästi vieraan valtion alueella on yllättävää, hän tiivistää.

Odottaa Euroopalta jämäkämpiä toimia

Presidentti Donald Trump on toistaiseksi niitä harvoja, jotka ovat sanoneet pitävänsä Saudi-Arabian selitystä edes alustavasti uskottavana.

– Trump on laskenut paljon Saudi-Arabian kruununprinssin varaan, joten Trumpin reaktio ei ole yllätys, Juusola sanoo.

Sen sijaan EU:lta hän odottaa räväkämpiä toimia Saudi-Arabiaa vastaan. Nyt hänen mielestään esimerkiksi Yhdysvaltain senaatti on ollut kannoissaan jämäkämpi.

Myös Suomen ulkoministeriö on vaatinut Khashoggin kuoleman avointa tutkintaa ja syyllisten saattamista vastuuseen.

Lisää aiheesta:

Suomen ulkoministeriö vaatii syyllisiä vastuuseen Khashoggin kuolemasta

Sauditoimittajan katoamistutkinta: Kruununprinssin lähipiiriin kuulunut henkilö oli konsulaatissa katoamisen aikana, jäänteitä etsitään metsästä – Trump uskoo toimittajan kuolleen

Ulkoministeri Mike Pompeo: Yhdysvallat antaa Saudi-Arabialle muutaman päivän aikaa toimittajatutkinnassa

Kadonneen sauditoimittajan Jamal Khashoggin viimeinen viesti: "Arabimaailma on luonut itselleen rautaesiripun"

Journalistin katoaminen nosti valokeilaan Trumpin saudibisnekset jahtikaupoista luksusasuntoihin – Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian erityissuhteella on pitkä tausta

Yhdysvallat on pyytänyt Turkilta todisteita toimittajan surmasta

Ulkoministeri Pompeo keskusteli Turkin johdon kanssa sauditoimittajan katoamisesta: Ketään ei rajata epäiltyjen ulkopuolelle

Trump: Saudi-Arabian kruununprinssi kieltää tietävänsä, mitä Istanbulin lähetystössä tapahtui

Fritsuja, ystävyyttä ja mustia silmiä. Rantanuotiolla bailaava porukka, remakan joukon keskellä laskuhumalaansa jurottava kaveri.

Jouko Lehtola hankki nuorena valokuvaajana kannuksensa kiiteltynä muusikoiden ja bändien ikuistajana. Uusi vaihe uralla alkoi, kun hän käänsi kameransa yleisöön, ja seurasi nuoria keikkapaikkojen reunamille, parkkipaikkojen autobileisiin ja rantanuotioille.

Sen tuloksena syntyi Lehtolan mahdollisesti tunnetuin sarja, Nuoret sankarit (1996), joka rönsyilee nyt pitkin jyväskyläläisen Galleria Ratamon seinää.

Edellisen kerran Lehtolan teoksia oli esillä Jyväskylässä vuonna 1992. Alvar Aalto -museossa olleen Portrait of Finnish Rock -näyttelyn aikaan Lehtola ei ollut edes vielä valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta.

Suomen arvostetuimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva Lehtola kuoli 47-vuotiaana syöpään kahdeksan vuotta sitten. Hänen taiteellista perintöään vaalii vuonna 2011 perustetun Jouko Lehtolan säätiön asiamies, leski Jaana Novitskij.

– Nämä kuvat olivat Joukon lapsia. Kun olen kaitsenut näitä isättömäksi jääneitä seitsemän vuoden ajan, niistä on tullut myös omia lapsiani. Vaikka onhan Jouko tässä mukana aina.

Lehtola halusi aina ripustaa sankarinsa tavalla, joka tekee kohteelle oikeutta. Novitskijn mukaan hän kokosi aina näyttelyn yhdelle seinälle ison, vähän anarkistisen ryppään.

– Potpurriin hän sekoitti eri tekniikalla otettuja kuvia, ja kuvia myöhemmästä sarjasta Stadin nuoret. Jouko tykkäsi, että kun nuoret ovat villejä ja vapaita, niin kuvienkin pitää olla villissä järjestyksessä.

Lehtolan nuorisokuvat ovat aina olleet arvostettuja taidepiireissä, mutta erityisen suuri merkitys niillä on ollut monelle kuvatuksi tulleelle.

Nähdyksi tulemisen taikavoima

Oi nuoruus.

Moni aikuisena itsensä Lehtolan kuvista löytänyt on jakanut tarinan kuvan ottamisen hetkestä Jaana Novitskijlle. Suhtautuminen muutaman vuosikymmenen takaiseen itseen on yleensä huvittunutta ja lämmintä, muistot hyviä.

Neljä vuotta sitten Jouko Lehtolan myyntinäyttelyn yhteydessä perikunta lähti varta vasten etsimään muutaman kuvan nuoria. Viesti alkoi levitä kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa, ja etsittyjen nuorten lisäksi löytyi liuta muita.

Suuri osa yksinkertaisesti käveli sisään näyttelyyn, ja kertoi, että minä olen tuo tuossa, Novitskij muistelee.

Yksi paikalle pelmahtaneista oli Björk-tytöksi nimetty, Lepakon takapihalla kukkia tukassaan kuvattu karkulainen. Hän oli lähtenyt vanhemmilta salaa keikalle Helsinkiin – ja jäi nolosti kiinni, kun kuva ilmestyi aikakauslehdessä.

Siitä tytöstä tuli isona kirjailija Saara Turunen.

Nähdyksi tuleminen vaikutti vahvasti joidenkin kuvattujen nuorten elämään. Se on ollut voimaannuttavaa aikana, jolloin voimauttava valokuva ei ollut vielä mikään varsinainen juttu.

Erityisen koskettava Novitskijin mielestä on kahden peppilettisen tytön tarina sellaisen kuvan takaa, joka ei tällä kertaa mahtunut näyttelyyn. Kuvassa tytöistä toinen itkee kasvot ystävänsä olkaa vasten painettuina.

Itkevä tyttö oli menettänyt vanhempansa varhain, ja kuvauspäivänä murhe oli noussut taas mieleen.

– Hän kertoi, että nyt hän muistaa kuvaamisen hienona hetkenä, ei niinkään surullisena päivänä. Toinen tytöistä taas kertoi, että hänestä tuntui kuvaa otettaessa ensimmäistä kertaa siltä, että joku huomaa hänet. Se oli hänelle niin merkittävä kokemus, että hän opiskeli myöhemmin käyttämään valokuvaa terapian keinona.

Novitskij ei haluaisi nimetä kuvista omaa rakkaintaan – se tuntuu vähän samalta, kuin valitsisi suosikkilapsen. Yksi on kuitenkin sellainen, joka hänen mielestään summaa Lehtolan koko sarjan. Kyseisen kuvan tarina on myös tallennettu Lilyn blogiin.

– Tämä märkäpaitainen tyttö symboloi jonkinlaista modernia ikonimaalausta. Siinä tiivistyy todella paljon, on viattomuutta, mutta fritsu kaulassa kertoo, että jotain on jo koettu. Siinä on hiljaisuus ja läsnäolo.

Aina ja kaikkialla Jouko Lehtolan nuorisokuvat eivät kuitenkaan ole herättäneet silkkaa ihastusta. Oli niitäkin, joiden mielestä tämä ei ole se Suomi-kuva, jota maailmalle pitäisi esittää.

Koivu ja kesäyö

Lehtolan kuvissa on paljon perinteiseen Suomi-kuvastoon kuuluvia aineksia: on koivu, on vesiaihe, rakkaus ja kesäyö.

Ne vain ovat huomattavasti rosoisemmassa paketissa, kuin mihin designia, modernia teknologiaa ja puhdasta luontoa korostavat maabrändin varjelijat olivat vuosituhannen vaihteessa tottuneet.

Pariisin Suomi-instituutissa vuonna 2001 hieman nikoteltiin Lehtolan nuorisokuvien näyttelystä, muistelee Lehtolan säätiön hallituksen puheenjohtaja, valokuvaaja Jorma Puranen.

– Se ei ehkä ollut sitä imagonrakentamista, mitä heillä oli ollut mielessä, Puranen nauraa.

Yleisö kuitenkin otti kuvat omakseen, kuten usein maailmalla kävi. Vaikka niissä on jotain kovin suomalaista, vielä enemmän niissä on jotain universaalia.

– Jokainen löytää niistä hetkiä omasta nuoruudestaan, kommelluksista, rakastumisista ja juhlavammoista, summaa Jaana Novitskij.

Ainoa kerta, jolloin Novitskij muistaa Lehtolan kuvien aiheuttaneen yleisössä paheksuntaa, liittyy tosin kulttuurieroihin.

– Muutama pariisilaisrouva oli kauhuissaan siitä, miten ne Suomessa päästävät noin nuoret vapaasti menemään, ja vielä käyttämään alkoholia. Heille teini-ikäiset ovat vielä ihan lapsia.

Novitskij arvelee, että kuvien taian takana on se, miten paljaina, haavoittuvina, läsnä ja tosina nuoret ovat kameran edessä. Niissä on viattomuutta, jota voi olla mahdotonta saavuttaa enää nyt, kun kaikki ottavat hyvin itsetietoisina kuvia koko ajan. Etenkin itsestään.

– Joukolla – tai Jönssillä, kuten me häntä kutsumme – oli itsellään hyvin välitön asenne. Hän pääsi kuvattavien lähelle olemalla itse avoin ja läsnä. Luottamus piti välillä saada aikaan hetkissä, tilanteet olivat usein nopeasti ohi. Usein hän kuitenkin jäi viettämään aikaa nuorten kanssa.

Viattomuuden loppu

Novitskijin mukaan Lehtola lakkasi kuvaamasta nuoria 1990-luvun lopulla, kun alkoholi alkoi nuorten bileissä vaihtua koviin huumeisiin

– Kun hän palasi kotiin kuvauskeikoilta vaikka jostain teknobileistä, hän kertoi voivansa pahoin siitä, että niin monet nuoret ovat niin sekaisin.

Kovia huumeita käyttäneiden nuorten lähikuvissa mikään ei enää ollut enää hauskaa tai elämännälkäistä, sanoo Novitskij.

– Hän itse sanoi, että viattomuuden aika päättyi. Sen jälkeen hän teki sellaisia sarjoja, kuten _OD Helsinkija Viattomuuden loppu._

Lehtolan myöhemmissä sarjoissa esiintyi perheväkivallassa käytettyjä veitsiä, onnettomuuksissa tuhoutuneita autoja ja paikkoja, joissa joku oli kuollut huumeisiin. Taiteellisen työnsä ohella hän teki paljon toimeksiantoja lehdille, jatkoi rock-kuvausta ja teki mainoksia.

– Hän kuvasi suomalaisen kulttuurin muutosta iholta, toteaa Novitskij.

Kun Kiasma osti viisi vuotta sitten kokoelmiinsa 19 Lehtolan työtä, muistaa Novitskij museon tuolloisen johtajan Pirkko Siitarin todenneen, että Lehtolan teokset ovat dokumentti murroksesta ja se on siksi tärkeä säilyttää.

– Näen kokonaisuuden itse samoin kuin Siitari. Kun ajattelee Joukon teosten kaarta iloisista kuvista monen surullisen teoksen kautta takaisin muotokuvaan, on kaari astetta rankempaan todellisuuteen.

Asenne oli punk

Dokumentaarinen valokuvaus oli 1990-luvun alun Suomessa ajanut täysin karille, arvelee Taideteollisessa korkeakoulussa tuolloin opettanut Jorma Puranen.

Vaikka valokuvataide oli kovassa nousussa, ja suomalaiset tekijät vauhdilla kansainvälistymässä, oli ilmiön kääntöpuolena elitismi. Purasen mukaan dokumentaarinen valokuvaus teoretisoitiin liian pitkälle, ja siitä oli tullut turhan kompleksista.

Jouko Lehtolalla oli jo kouluun tullessaan varma, oma tyyli, jossa mennään suoraan kohdetta päin. Se tuntui raikkaalta ja tuoreelta.

– Monella opiskelijalla menee pitkään, ennen kuin heillä on hajuakaan omasta valokuvaajaidentiteetistään. Jouko taas oli heti selvillä siitä, mitä hän ammatillisesti tässä elämässä tahtoo. Hän oli monin tavoin jo valmis tehtyään pitkään rockkuvausta.

Opettaja ja oppilas ystävystyivät pimiössä vietettyinä vuosina. Sinne oli nimittäin mentävä, jos Lehtolaa mieli tavata.

– Hän oli äärimmäisen ahkera, kehitti koko ajan filmiä ja teki printtejä. Kemikaalien läträämisen lomassa tutustuimme toisiimme. Siellä ehdittiin käydä pitkiä keskusteluja.

Lehtola oli Purasen mielestä jo opintojen alussa monella mittapuulla jo täysin valmis valokuvataiteilja. Hänellä oli teknistä taituruutta ja vaistonvaraista kuvan tajua.

– Silloinkin, kun tilanteet olivat nopeita, pysyivät kuvat kasassa. Aika lahjomattomat kuvan kieleen, estetiikkaan ja rakenteeseen liittyvät asiat tulivat hänen selkärangastaan. Hänellä oli synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei voi saavuttaa opiskelemalla.

Jorma Purasen mukaan Lehtola osasi ammentaa siitä, mitä näki. Musiikissa genrerajat alkoivat liudentua, taiteen ja populaarikulttuurin välinen muuri murtui ja muotikuvaus ujuttautui taiteen kentälle. Tuli uusia, visuaalisuuden varaan rakentuvia aikauslehtiä.

Lehtola kiinnostui erityisesti Isossa-Britanniassa kuvataiteen piirissä nousseesta uudesta estetiikasta. YBA-kollektiivin nuoret, vielä tuntemattomat taiteilijat – kuten Damien Hirst - käyttivät materiaaleja uudella tavalla, shokeerasivat ja esiintyivät räväkästi julkisuudessa. He tekivät nykytaiteesta trendikästä.

Valokuvataiteen puolella alkoi nousta uudenlainen dokumentaarinen lähestymistapa, jossa mentiin suoraan päin. Kuvat olivat värillisiä, ja niitä käytettiin paljon lehdissä. Tyylin pioneeri oli Richard Billingham, jonka filosofia on Purasen mukaan pitkälti sama kuin Lehtolalla.

– Billingham kuvasi omia alkoholistivanhempiaan tavalla, jossa mennään todella säälimättä päin pläsiä. Kuvissa on kuitenkin aina empatia mukana.

Sittemmin Lehtolan omia teoksia on käytetty seuraavien kuvaajapolvien opetuksessa, ja hän opetti itsekin. Lehtola on saanut lukuisia jäljittelijöitä, joista osa myös tunnustaa velkansa. Puranen on kuullut monen valokuvaajan suusta, miten Nuoret sankarit –sarjan näkeminen on vaikuttanut omaan ammatinvalintaan.

– Joukolla on valtava merkitys tiennäyttäjänä. Erityisen tärkeä oli se punk-asenne, että voin tehdä itse itseni, enkä tarvitse isoja rakenteita. Filmirulla riittää, ja se, että menee ja kuvaa. Siitä voi aloittaa.

Toisaalta moni on myös vähätellyt Lehtolan taidetta, ja väittänyt, että kuka tahansa voi ottaa samanlaisia kuvia.

– Illuusio syntyy konstailemattomasta, vilpittömästä tyylistä. Voi sen toimintatavan omaksua, tai ainakin voi yrittää, Puranen toteaa.

Ja alkuperäinen on aina alkuperäinen, huomauttaa Jaana Novitskij.

– Se on vähän kuin kirjallisuudessa Mary Shelleyn Frankenstein. Se on edelleen avainteos, johon palataan, vaikka sitä on seurannut miljoonia uusia kauhutarinoita.

Marginaaliin painetuille paikka valossa

Some Girls, jotain tyttöjä. Some Girls, melkoisia tyttöjä.

Jouko Lehtolan viimeiseksi jäänyt sarja vuodelta 2008 kuvaa transnaisia ja muunsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa. Sarjan ytimessä on jotain samaa kuin Nuorissa sankareissa, dokumentin ja muotokuvan yhdistämistä, näkymättömien ihmisten kohtaamista ja nähdyksi tekemistä.

Lehtola, joka teki paljon kuvauksia muun muassa Nokialle, oli toimeksiantajan keikalla Barcelonassa ison työryhmän kanssa. Siellä hän kuuli paikalliselta ystävältään Camp Nou -stadionin liepeillä öisin elävästä alakulttuurista.

Koska Lehtolaa kiinnostivat marginaaliin painetut ihmiset ja yhteiskunnan laidoilla tapahtuvat todellisuus, hän lähti tutustumaan asiaan. Espanjaa puhuvan ystävän, ja tämän paikallisen toimittajatutun kautta Lehtola sai kontaktin Camp Noun ihmisiin.

Nokian-keikan jälkeen Lehtola palasi kuvaamaan transnaisia, joihin oli tutustunut. Lehtola kuvasi kohteitaan siten kun he itse halusivat itseään kuvattavan. Ihmiset näyttivät Lehtolalle, mitä itse halusivat näyttää, ja missä itse halusivat. Osa kutsui Lehtolan kotiinsa, osaa kuvattiin puistossa tai kadulla.

Jouko Lehtolalle oli äärimmäisen olennaista jokaisen kuvattavan kunnioittaminen ja aito kiinnostus tätä kohtaan, painottaa Jaana Novitskij.

– Muistan, miten Joukoa kosketti se, että ihminen joutuu työskentelemään prostituoituna voidakseen tulla siksi, joka kokee olevansa. Korjausleikkaukset ovat kalliita, ja moni Joukon kohtaama transnainen keräsi sellaista varten rahaa. Jouko kuvasi nämä ihmiset arvostaen, ja naiseuttaan juhlien.

Suuri osa kuvista on räväköitä, katsokaa minua -vaatimuksen esittäviä, osa taas herkkiä, haavoittuvuuden paljastavia kasvokuvia.

– Näistä kuvista näkyy ylpeys omasta ruumiista ja itsestä, tässä ei ole kyse mistään riistosta tai pornosta, vaan halusta tulla kuvatuiksi. Luottamus näkyy. Luulen, että ihmisessä on syvälle rakennettu tarve tulla nähdyksi ja ikuistetuiksi.

Lehtola jatkoi teeman käsittelyä Bangkokissa, jonne hän jäi Nokian keikan jälkeen kuvaamaan katoi-ihmisiä, joita usein länsimaissa kutsutaan sanalla ladyboy.

– Häntä vaivasi Bangkokissa yhteisen kielen puute, koska hän oli aina todella kiinnostunut ihmisistä. Thaimaalaisten naisten tarinoita hän ei kuullut, vaan kuvaustilanteet hoidettiin lähinnä elekielellä, kuvailee Novitskij.

Taiteilija itse ei ehtinyt tuottaa kuvistaan kokonaisuutta. Sairaus tuli väliin. Samana vuonna, kun Lehtola kuvasi sarjan, hän sai syöpädiagnoosin.

Some Girls on ollut ennen Galleria Ratamon näyttelyä esillä vain kerran, puolitoista vuotta sitten Galleria Hippolytessa.

– Sairaus vei kaiken energian ja voimat. Emme edes ehtineet puhua näistä kuvista kovin paljon, koska suhteessamme puheenaiheet vaihtuivat. Ne liikkuivat sairauden ympärillä.

Jyrki Lehtola kuoli vuonna 2010 vain 47-vuotiaana, mutta teokset elävät.

Jouko Lehtola Some Girls Meet Young Heroes Galleria Ratamossa 18.10.-11.11.2018.

Saudi-Arabia on vahvistanut, että sauditoimittaja Jamal Khashoggi tapettiin lokakuun alussa maan konsulaatissa Istanbulissa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että konsulaatissa alkoi nyrkkitappelu, jonka yhteydessä toimittaja kuoli. Toistakymmentä ihmistä on vangittu. Khashoggi kirjoitti kriittisesti saudien valtaapitävistä. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sanoo pitävänsä Saudi-Arabian selitystä Khashoggin kuolemalle uskottavana.

Deittailubisnes kukoistaa ulkomailla, ja nyt suomalaisiakin valmennetaan paremmiksi rakastajiksi

Deittailukurssit ja -oppaat ovat yleistyneet myös Suomessa. Asiantuntijoiden mukaan Suomessa on koittanut otollinen aika ryhtyä puhumaan deittailusta avoimemmin. Ulkomaisten deittikurssien tapaan suomalaiskursseilla ei kuitenkaan opetella iskurepliikkejä tai harjoitella varsinaista viettelyä, vaan keskitytään lähinnä itsetuntoon ja onnekkaaseen deittailuun.

Trump ja Putin tapaavat pian Pariisissa tai Buenos Airesissa?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin saattavat tavata Pariisissa tai Buenos Airesissa marraskuussa. Venäläisen uutistoimisto Tassin mukaan asiasta on kertonut "Yhdysvaltain hallinnon korkea-arvoinen edustaja". Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton vierailee tänään Moskovassa ja tapaa muun muassa maan ulkoministeri Sergei Lavrovin.

Utøya-elokuva herättää keskustelua

Norjalaisohjaaja Erik Poppen elokuva Utøyan terrori-iskusta herättää keskustelua. Tartuttiinko arkaan aiheeseen liian aikaisin? Kuinka iskuista selviytyneet ovat suhtautuneet elokuvaan? Yle haastatteli norjalaisohjaajaa ja suomalaista kriisipsykologia.

Ilmastonmuutosta vastaan marssitaan Helsingissä

Vähintään parin tuhannen ihmisen odotetaan marssivan tänään Helsingissä, jotta poliitikot tekisivät jotain ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Yle seuraa aihetta päivän mittaan. Marssin alku striimataan Ylen nettisivuilla kello 14.45-15.00.

Pilvistä lähes koko maahan

Sää on tänään pilvinen lähes koko maassa, kertoo Ylen meteorologi Kerttu Kotakorpi. Etelässä ja pohjoisessa voi tulla myös heikkoja sateita. Päivälämpötila on etelässä 10 astetta, Lapissa päivälämpötila pysyttelee 1–5 asteessa.

Lue lisää Ylen sääsivuilta.

Maailmamme on ongelmissa. Ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia. Siksi ratkaisutkin ovat suuria ja monimutkaisia. Mitä voi yksi ihminen tehdä, kun eivät valtiotkaan näytä kykenevän tekoihin?

Haluan valaa vähän uskoa siihen, etteivät ratkaisut aina ole monimutkaisia. On olemassa monta monituista ongelmaa, jotka ratkeaisivat yksinkertaisella tavalla.

Moni asia, joka nyt on ongelma, on pieninä määrinä hyvää, usein tarpeellista ja joskus jopa välttämätöntä. Ongelma tulee vasta, kun sitä on liikaa.

Ajatus on naurettavan yksinkertainen ja sellainen, jonka jokainen äiti ja isä koettavat opettaa lapselleen: arvostakaamme kohtuutta.

Otetaanpa tähän alkuun yksinkertainen esimerkki: liha. Liha on periaatteessa terveellistä ravintoa. Mutta kuka, missä ja milloin keksi, että lihaa on oltava joka päivä ja lähes joka aterialla? Se, että joidenkin mielestä tämä on itsestäänselvyys, on ennenkuulumatonta. Meidän ei tarvitse mennä historiassamme kuin 1950-1960-luvuille, kun lihaa syötiin viikonloppuna ja juhlapäivinä.

Kuvitelkaamme, että lihan kulutus palaisi edes näihin lukemiin. Kuvitelkaamme, että tämä tapahtuisi globaalisti. Lihantuotantoon liittyvät ekologiset ongelmat hellittäisivät kuin nostaisi painekattilasta kannen pois ja koko globaali ruokaturva paranisi.

Viedäänpä kohtuuden ajatus askel kiistanalaisempaan suuntaan. Torjunta-aineet herättävät valtavasti keskustelua. Niitä syytetään – uskon, että perustellustikin – lintupopulaatioiden romahduksesta Euroopassa ja monista muistakin ongelmista. Mutta ovatko torjunta-aineet sinänsä ongelma? Eivätkö ne ole paikallaan kun ne tekevät sen, mihin ne on tarkoitettu: pelastavat sadon silloin kun mikään muu ei sitä voi pelastaa?

Ongelma on siinä, että torjunta-aineita käytetään liikaa: niiden käyttö on rutiininomaista ja niitä levitetään viljelmille teollisessa mittakaavassa. Vähälle huomiolle jääneessä ranskalaistutkimuksessa havaittiin, että monia torjunta-aineita voitaisiin vähentää nykyisestä noin puolella ilman, että se vaikuttaisi merkittävällä tavalla tuottavuuteen.

Jos torjunta-aineita käytettäisiin harkitummin, vain kun se on ehdottoman välttämätöntä, ja osana laajaa valikoimaa ekologisempia käytäntöjä, luonto kiittäisi. Maanviljelijöille tämä olisi työläämpää, mutta jos haluamme kuulla linnunlaulua, kerrotaan se heille. Että maksamme ruoasta enemmän, jos he ruokaa tuottaessaan suojelevat biodiversiteettiä omalla tilallaan.

Jatketaan sitten kuumottavampiin aiheisiin: valtion ja markkinoiden suhteeseen. Kuinka paljon tarvitaan valtiota? Kuinka paljon tarvitaan markkinoita? Nämä kaksi voimaa taistelevat koko ajan elintilasta siten, että kun yksi voittaa sitä lisää, toiselta se hupenee. Viime vuosien neoliberalistinen kehitys on ollut se, että markkinat voittavat tilaa valtiolta, ja valtio tekee tässä prosessissa iloista itsemurhaa, kun se halukkaasti pilkkoo itsestään yhä uusia paloja markkinoille.

Liian paljon valtiota tarkoittaa, että valtio voi ulottaa sääntelynsä ihmisten arkielämään sietämättömällä tavalla.

Teoksessa The Strange Non-death of Neoliberalism, sosiologi Colin Crouch kertoo, että toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa kysymys valtion ja markkinoiden suhteesta oli keskeinen. Jos tämä keskustelu pitäisi summata yhteen virkkeeseen, niin summataan se näin: valtioiden ja markkinoiden oli löydettävä tasapaino keskenään. Liian paljon valtiota tarkoittaa, että valtio voi ulottaa sääntelynsä ihmisten arkielämään sietämättömällä tavalla. Liian paljon markkinoita taas tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa millään ei ole arvoa, vaan kaikella on hinta.

Tuolloin siis keskusteltiin, mikä oli valtion ja markkinoiden kohtuullinen tasapaino, ja kun siitä päästiin jonkinlaiseen konsensukseen, saatiin aikaiseksi pohja hyvinvointivaltion kaltaiselle projektille. Uskaltaisiko siis tulkita niin, että hyvinvointivaltio oli eräänlainen kohtuullisuuden projekti? Valtio ja markkinat paiskasivat kättä siitä, ettei kumpikaan koettaisi ahnehtia itselleen kohtuutonta osaa piirakasta.

Puhutaanpa vielä rahasta. Joskus tulee mieleen, että länsimainen historia on vain sen historiaa, miten rahaa ei voi koskaan olla liikaa.

Kun joku onnistuu kahmimaan itselleen paljon enemmän rahaa kuin muut, sillä on monenlaisia seurauksia. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on jollakin tavalla parempi kuin muut. Että hänen tarinansa on jotakin enemmän kuin muiden. Ja lopuksi hän alkaa ajatella, että elämä, jota muut elävät, ei kuulu hänelle, eivät myöskään sen velvollisuudet ja huolenaiheet.

Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Kun Kreikan säästökuuri oli pahimmillaan ja monet tavalliset ihmiset joutuivat etsimään nukkumapaikkaa puiston penkiltä, lehdet julkaisivat juttuja myös Kreikan superrikkaista. Mitä nämä superrikkaat ajattelivat tavallisten ihmisten kohtalosta velkakriisin kourissa? Eivät mitään. Heitä ei voinut vähempää kiinnostaa. Se ei ollut heidän asiansa. Tänä päivänä tilanne on sama Venezuelassa. Kansa kulkee nälästä kaksinkerroin, mutta rikkaat varastoivat samppanjaa pahan päivän varalle.

Jos olette ihmetelleet, miksi ilmastonmuutoksen kieltäjissä on niin paljon vaikutusvaltaisia konservatiivisia superrikkaita, niin älkää ihmetelkö enää. Miksi he välittäisivät? Heillä on ilmastoidut kodit, toimistot ja autot. Jos merenpinta nousee Floridassa, he ostavat kiinteistönsä toisaalta. Bangladeshilaiset voivat itkeä ahdinkoaan, mutta rikkaat ovat turvassa – viimeistään Jeff Bezosin avaruusraketissa. Sitä paitsi ilmastonmuutos avaa lisää mahdollisuuksia saada lisää liikaa rahaa.

Aina kun mediassa on ollut uutisia ekologisesta tuhosta, valloilleen päässeestä ilmastonmuutoksesta ja etenkin valtioiden ja yritysten kyvyttömyydestä taistella niitä vastaan, olen kuullut jonkun sanovan. ”Ihminen tuhoaa kaiken.” Tämä ei ole koko totuus.

Järjestelmä on viritetty tuottamaan maksimaalisesti kaikkea – ja kaiken sen kohtuuttomuuden käärepaperit voimme nähdä kellumassa Tyynenmeren roskapyörteessä.

Kysykääpä ystäviltänne mitä he ajattelisivat talousjärjestelmästä, joka ei johtaisi ekologiseen tuhoon ja maapallon saastumiseen, jossa ihmistä ei arvoteta sen perusteella paljonko hänellä on rahaa, jossa ihmisen elämän ei tarvitse tuhoutua tai oleellisesti huonontua, koska hänellä ei ole rahaa. Kysykää vaihtaisivatko he nykyisen järjestelmän sellaiseen.

En ole vielä tavannut ketään, joka ei nostaisi kättään ja huutaisi: ”Hep! Olen mukana!”

Ongelmamme ei ole ihminen, vaan talousjärjestelmä, joka on ottanut koko maailman panttivangikseen. Maidontuottajalle ei riitä, että juomme lasin maitoa päivässä: pitää juoda vähintään tonkallinen, että tuottaja saa kulut katettua. Lihantuottajalle ei riitä, että kinkkua syödään jouluna: kinkun on kuuluttava päivään jokaiseen, että lihantuottaja saa investoinnilleen katetta. Torjunta-aineiden tuottajan on ruiskutettava koko maapallo tuottaakseen osakkeenomistajille arvonnousua.

Miten tahansa kohtuullinen minä olen tai sinä olet, ei auta, sillä järjestelmä on viritetty tuottamaan maksimaalisesti kaikkea – ja kaiken sen kohtuuttomuuden käärepaperit voimme nähdä kellumassa Tyynenmeren roskapyörteessä.

Kun valtioiden pitäisi vähentää päästöjään, ne levittelevät käsiään: Emme voi.

Neoliberalismin ongelma on nähdäkseni siinä, että se murentaa tehokkaasti mielikuvituksemme kuvitella mitään toisenlaista maailmaa. Kun valtioiden pitäisi vähentää päästöjään, ne levittelevät käsiään: Emme voi. Jos vähennämme päästöjä talous kutistuu ja kun talous kutistuu velka nappaa kiinni ja kohta olemme lamassa.

Kuka keksii tien ulos tästä häkistä? Missä on se Goldman Sachsin salkkumies, joka pitää pyssyä koko maapallon ohimolla? Eikö hän voisi vain mennä kotiin ja heittää salkun ja aseensa kotimatkalla jokeen. Kyllä tämä maapallo kompostoi velkakirjasi, aseesi ja sinutkin, salkkumies, kun sen aika tulee.

Mutta onhan meillä toivoa. Aloitin kohtuullisuudesta ja päätän siihen. Jos jollain on jotakin liikaa, eikö silloin ole kohtuullista, että se jaetaan hieman tasaisemmin. Otetaan esimerkiksi raha.

Se, jakavatko ihmiset omastaan, ei riipu siitä, onko ihminen antelias vai itsekäs.

Mikä saa ihmiset jakamaan? Jos rikkaat eivät halua jakaa omastaan, onko sattunut sellainen onnettomuus, että raha on kertynyt luonnostaan kitsaille henkilöille. Enpä usko. Tuore tutkimus tansanialaisilla metsästäjä-keräilijöillä, hadzoilla, osoittaa, että jakaminen, tai anteliaisuus ylipäänsä, ei ole yksilön ominaisuus. Se on yhteisön ominaisuus.

Tutkimuksessa hyödynnettiin hunajatikkuja, jotka ovat himoittua ”valuuttaa” hadzain parissa. Tutkijat jakoivat hunajatikkuja kaikille hadzoille monissa eri ryhmissä ja antoivat heille kaksi vaihtoehtoa. He saattoivat pitää hunajatikun itsellään tai laittaa sen yhteiseen pottiin, josta jaettiin hunajatikku kaikille. Yhteinen potti tehtiin houkuttelevaksi siten, että jokaista yhteiseen pottiin laitettua hunajatikkua kohden tutkijat laittoivat kolme hunajatikkua lisää.

Kun tutkijat seurasivat miten hunajatikkuja jaettiin eri ryhmissä usean vuoden ajan, pelin henki alkoi selvitä. Se, jakavatko ihmiset omastaan, ei riipu siitä, onko ihminen antelias vai itsekäs. Se riippui siitä, minkälainen yhteisö oli kokonaisuudessaan. Jos yhtenä vuonna kitsastellut henkilö siirrettiin anteliaaseen ympäristöön, hänestä itsestäänkin tuli antelias – ja päinvastoin.

Mitenkä se meni, mitä äiti aina sanoi…jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on vain puolikas suru. Siinä kohtuullisuuden opetusta ihmiskunnalle, joka koettaa ymmärtää, mitä sille on tapahtumassa.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Kolme vuotta sitten Jere Pohjankoski erosi pitkästä suhteesta. Eron jälkeen iski pettymys, mutta myös tunne siitä, että parisuhteissa ja naisissa on nyt jotakin sellaista, jota Pohjankoski ei täysin ymmärrä.

– Olen mukava mies, ihan hyvä puhumaan. Ajattelin, että tässä täytyy olla jotakin, mitä minä en tajua.

Näin jälkikäteen 35-vuotias mies arvioi, että ongelma on ollut siinä, että naiset ajattelevat hänen mukaansa eri tavalla.

– Käsitykset esimerkiksi samoista sanoista saattavat olla erilaisia. Esimerkkinä vaikka sana auto; nainen saattaa ajatella turvallista kulkuvälinettä ja minä miehenä ajattelen hevosvoimia. Tällaista en ollut aiemmin osannut ajatella.

Viime kesänä Pohjankoski osallistui viikonlopun kestävälle 'deittiretriitille'. Muualla maailmassa järjestetään deittailukursseja, joilla opetetaan lähestymään toista sukupuolta ja välttämään deittailun sudenkuopat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa palveluita on ryhdytty tarjoamaan myös verkossa. Kun muualla kursseja on järjestetty jo kymmenisen vuotta, Suomeen ilmiö on rantautunut myöhemmin.

Osin ilmiö liittyy siihen, että suomalaiset haluavat parisuhteiltaan enemmän, sanoo psykologi ja tietokirjailija Tony Dunderfelt, joka järjestää yhdessä Väestöliiton kanssa Mieskursseja, joilla miehiä opastetaan ymmärtämään naisystäviään paremmin.

Suomessa koulutus keskittyy Dunderfeltin mukaan lähinnä miesten itsetuntoon ja itsensä kehittämiseen.

– Joku on joskus sanonut, että naiset käyvät meikkikursseilla. Tämä on kuin miesten meikkauskurssi: miten he ottavat yhteyden naiseen ja millä tavalla tekevät niin sanotusti vaikutuksen, sanoo Dunderfelt.

– Suomalaisia ei tyypillisesti yhdistetä herrasmies- tai ladylike -käytökseen. Ei näitä koulussa opetettu ja sitten ollaan vähän sen armoilla, millainen suhde isällä ja äidillä oli. Ollaan ammennettu niitä käyttäytymismalleja epätietoisesti ja tehdään, mitä vanhemmatkin ovat tehneet, sanoo Kirkkonummella jo toista retriittiä pitävä deittailuasiantuntija Mikko Kemppe.

Viikonloppukurssilla deittailuoppilaat oppivat maskuliini- ja feminiinienergioiden lisäksi 'onnekkaasta deittailusta' ja itsestään.

– Yksi retriitin suosioista on juuri se, että ihmiset haluavat ymmärtää itsestään ja suhteista enemmän ja löytää onnellisemman elämän, sanoo deittailuasiantuntija Kemppe.

Kemppe uskoo, että Suomessakin on koittanut otollinen aika ruveta puhumaan deittailusta avoimemmin. Nuoremmat sukupolvet ovat valmiita oppimaan uutta, osin esimerkiksi teknologian kehityksen myötä, hän sanoo.

– Tinderin ja muiden sovelluksien myötä koko skene on vapautunut. Ihmiset ovat vapaampia tapaamaan uusia ihmisiä.

Teknologia on mahdollistanut parinetsinnän jopa kotisohvalta, mutta Dunderfeltin mukaan se ei ole ratkaissut kaikkia parinvalintaan liittyviä ongelmia.

– Nuoret ovat niin paniikissa sen parisuhteen kanssa, että suostuvat jopa asiantuntijavalintaan. Kaikkea on kokeiltu. Parisuhde-elämä on enemmän myllerryksessä kuin koskaan, sanoo psykologi Dunderfelt, joka toimii myös asiantuntijana Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Ulkomaisten deittikurssien tapaan suomalaiskursseilla ei kuitenkaan opetella iskurepliikkejä tai harjoitella varsinaista viettelyä.

– Maailmalla se on muodostunut bisnekseksi. Minun lähestymistapani ei ole samanlainen, vaan yritän selittää, miksi jotkin tekniikat toimivat ja mikä siellä on se syvällisempi juttu. Onhan se hyvä asia, jos miehillä tai naisilla on enemmän itseluottamusta ja he uskaltavat kohdata ihmisiä, sanoo Mikko Kemppe.

Nuoret ovat niin paniikissa sen parisuhteen kanssa, että suostuvat jopa asiantuntijavalintaan. Tony Dunderfelt

Jere Pohjankoski puhuu naisista jumalattarina.

Kesäisten oppien jälkeen Pohjankoski kertoo hoksanneensa olevansa ratkaisukeskeinen. Hän on pyrkinyt siitä tietoisesti eroon ja yrittää nyt keskustella naistenkin kanssa tunne edellä.

On Pohjankoski käynyt muutamilla deiteilläkin.

– Otan vähän paremmin huomioon hänet, kenen kanssa olen deiteillä. Aiemmin olen purkanut jännitystäni puhumalla, jolloin olen vienyt tilaa naisen kommunikaatiolta. Olen huomannut, että kaikki elämäni naiset – mummo, äiti, kaverit – ovat onnellisempia, kun annan heille tilaa puhua, enkä yritä ratkaista heidän ongelmiaan.

1. Miksi elokuva on tehty, ohjaaja Erik Poppe?

– Terrori-iskun jälkeen suurin huomio keskittyi hyökkääjään. Uhreistakin tiedämme jotain, mutta emme koskaan pysty kunnolla samastumaan heidän kokemuksiinsa. Emme voi ymmärtää, mitä he ovat käyneet läpi.

– Myös Utøyan iskusta selviytyneille alettiin ajan myötä toistella, että eikö asian voisi jo jättää taakse ja jatkaa elämää. Se johtuu siitä, että ihmiset eivät ymmärrä, mitä he ovat joutuneet kokemaan.

– Utøyan kohdalla kirjat tai sanat eivät ole riittäneet. Ajattelin kokeilla kuvan voimaa.

2. Jotkut ovat sitä mieltä, että elokuva on tehty liian aikaisin. Mitä ajattelet siitä?

– Olin valmistautunut siihen, että jos elokuva olisi selviytyjien mielestä väärin, niin en tekisi sitä. He kuitenkin tukivat projektia ja olivat samaa mieltä, että sen tekeminen oli tärkeää.

– Joukossa oli myös epäilijöitä, mutta suurin osa tuki projektia. Kun elokuva sai ensi-iltansa Norjassa (9.3.2018), keskustelu sen tarpeellisuudesta loppui. Ihmiset tunsivat, että aika oli oikea.

3. Valkokankaalla nähdään näyttelijöitä, mutta projektissa on ollut mukana myös saarelta selviytyneitä. Miltä tuntui työskennellä heidän kanssaan? Elokuvaa varten on muun muassa haastateltu 20 saarella ollutta nuorta.

– Kunnioitan heitä suuresti siitä, mitä he ovat joutuneet käymään läpi ja ovat silti saaneet elämästä uudestaan kiinni.

– On hämmästyttävää, että he halusivat osallistua tähän projektiin, käydä uudestaan läpi sen helvetin, jotta saisimme näytettyä tapahtumat oikein elokuvassa. Tämän parissa on tehty kaksi ja puoli vuotta töitä.

4. Mitä ajatuksia kesän 2011 tapahtumat sinussa herättävät?

– Kysymys on massiivisimmasta iskusta Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Isku tapahtui hiljaisessa ja rauhaisassa Norjassa.

– Yksi tärkeimmistä hetkistä iskun jälkeen oli se, kun olimme kokoontuneet kaupungintalolle Oslossa, meitä oli noin noin 300 000 – 400 000 ihmistä. Meillä oli ruusut, jotka nostimme taivasta kohti. Sillä hetkellä olimme enemmän yhtä kuin koskaan aiemmin – riippumatta poliittisista mielipiteistä tai kulttuurisesta tai etnisestä taustasta.

5. Millä tavoin julkinen keskustelu iskusta on edennyt vuosien aikana Norjassa?

– Keskityimme tekijään, oikeudenkäyntiin, rakennusten korjaamiseen ja muistomerkkeihin. Siihen, kuinka vastaavat iskut voisi tulevaisuudessa estää, ei olla paneuduttu, vaikka alun perin niin oli tarkoitus tehdä.

– Monet toivovat, että elokuva vihastuttaisi ja provosoisi niin, että ongelmaan vihdoin puututtaisiin. Ja jonkinlainen liike onkin syntynyt Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Etenkin nuoret ovat pitäneet yllä keskustelua aiheesta.

6. Tekijä oli äärioikeistolainen. Mitä ajatuksia äärioikeiston nousu Euroopassa herättää sinussa?

– Kun iskuista selviytyneet ovat myöhemmin avanneet julkisesti suunsa, he ovat saaneet äärioikeistolta tappouhkauksia. Sosiaalisessa mediassa on julkisesti harmiteltu sitä, että osa selvisi iskusta hengissä. Tällä elokuvalla haluan herätellä kaikkia toimimaan moista julmuutta vastaan.

– Äärioikeiston noususta olen tietysti hyvin huolissani. Se on uhka demokratiallemme.

Ihminen on selviytyjä, sanoo kriisipsykologi, mutta mikä lasketaan selviytymiseksi?

1. Millaisia ajatuksia asiantuntijassa herättää se, että Utøyan iskuista on tehty elokuva seitsemän vuotta tapahtumien jälkeen, kriisipsykologi Salli Saari?

– Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Ajoituksen suhteen en näe, että elokuva olisi aivan liian lähellä. Tietysti se nostaa ajatuksia pinnalle varsinkin niille, joita tapahtumat erityisesti koskevat. Toisaalta he voivat ajatella, että tapahtumia on hyvä pitää esillä, ettei niitä unohdeta. Elokuva voi siis vaikuttaa myös positiivisella tavalla.

– Ajatus siitä, että iskun kokeneet olisivat jo unohtaneet tapahtumat, ja elokuva nostaisi ne haitallisesti esille, ei pidä paikkaansa. Tapahtumat ovat joka tapauksessa usein mielessä.

2. Tapahtumat kuvataan Poppen elokuvassa uhrien näkökulmasta. Miten tuollaisesta kokemuksesta voi ylipäänsä selviytyä?

– Ihmisellä on sisäänrakennettuja selviytymismekanismeja vaikeidenkin traumaattisten kokemusten varalle. Tietysti Utøyan tapaus on yksi kamalimmista mahdollisista kokemuksista.

– Esille nousee, mitä ylipäänsä pidetään selviytymisenä. Minä pitäisin selviytymisenä sitä, että pystyy esimerkiksi jollain tavalla jatkamaan opiskeluja, ja pystyy elämään suhteellisen normaalia elämää oireista huolimatta. Tältä kannalta katsottuna ihminen on selviytyjä.

– Jos taas katsotaan selviytymiseksi se, ettei tapauksesta jää mitään jälkiä, niin sellaista ei tällaisissa kokemuksissa ole. Tapahtumat palaavat muistoihin ja käyvät mielessä. Asiaa käsitellään vielä vuosienkin päästä.

Netflixissä on vastikään julkaistu Utøyan iskusta kertova elokuva 22 July. Sen on ohjannut brittiläinen Paul Greengrass. 22 July keskittyy Poppen elokuvasta poiketen myös Utøyan iskun jälkeisiin tapahtumiin.

Saudi-Arabian konsulaatissa lokakuun alussa vierailemaan tullut toimittaja Jamal Khashoggi kuoli ollessaan rakennuksessa., Saudi-Arabia myöntää

Lauantaina varhain aamuyöllä annettujen lausuntojen mukaan Khashoggin ja muiden välille puhkesi tappelu, jonka seurauksena hän kuoli.

– Keskustelut [Khashoggin] ja hänet tavanneiden henkilöiden välillä johtivat riitaan ja nyrkkitappeluun Istanbulin konsulaatissa, mikä johti kansalaisemme Khashoggin kuolemaan. Levätköön hän rauhassa, Saudi-Arabian syyttäjänviraston tiedotteessa todettiin.

Saudi-Arabian yleisen syyttäjän mukaan 18 maan kansalaista on otettu kiinni kuolemaan liittyen.

Khashoggi katosi mentyään Saudi-Arabian Istanbulin konsulaattiin 2. lokakuuta.

Turkin viranomaiset ilmoittivat pian katoamisen jälkeen, että heillä on todisteita, joiden mukaan Khashoggi tapettiin saudikonsulaatissa.

Saudi-Arabia on tähän asti kiistänyt, että sillä olisi mitään tekemistä Khashoggin katoamisen kanssa. Se sanoi toimittajan lähteneen konsulaatista.

Se ei ole toistaiseksi esittänyt todisteita nyrkkitappeluselityksen tueksi.

Kruununprinssin lähimmät neuvonantajat erotettu

Khashoggi toimi Washington Postin kolumnistina ja käsitteli kriittisesti muun muassa kruununprinssi Mohammed bin Salmanin valtaannousua.

Saudi-Arabian uutistoimiston mukaan maan tiedustelujohtaja Ahmed Asir on erotettu, ja maan tiedustelupalvelut järjestetään uudelleen. Myös hovin neuvonantaja Saud al-Qahtani on erotettu kuningas Salmanin määräyksestä.

Molemmat potkut saaneet johtajat kuuluivat kruununprinssi Mohammed bin Salmanin lähipiiriin.

Kruununprinssin on määrä johtaa tiedustelupalvelun uudelleenjärjestelyä. Eilen uutisoitiin kruununprinssin lähipiiriin kuuluneen henkilön olleen konsulaatissa Khashoggin kuoleman aikaan.

Trump: Tärkeä ensiaskel

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sanoo pitävänsä Saudi-Arabian selitystä uskottavana.

– On aikaista sanoa. Emme vielä ole viimeistelleet arviotamme [Saudi-Arabian] tutkinnasta. Mutta tämä on tärkeä ensiaskel, Trump sanoi uutistoimisto Reutersin mukaan.

Hän sanoi myös toivovansa, että jos Yhdysvallat päätyy käyttämään painostuskeinoja Saudi-Arabiaa vastaan, se tapahtuisi muuten kuin perumalla maan kanssa sovitut asekaupat.

– Puhutaan 600 000 työpaikasta, hän sanoi.

Trump on aiemmin varoittanut hyvin vakavilla seurauksilla, jos Saudi-Arabian todetaan tappaneen Khashoggin. Tosin hän on myös sanonut haluavansa säilyttää suhteet maiden välillä.

Yhdysvaltain kongressi on suhtautunut Saudi-Arabian selityksiin Trumpia varautuneemmin.

Muun muassa Trumpin vahvana liittolaisena tunnettu republikaanisenaattori Lindsey Graham totesi Twitterissä, että Saudi-Arabian antamaan selitykseen on vaikea uskoa.

– On vähättelyä sanoa, että pidän Saudi-Arabian tarinaa epäilyttävä.

Tapaus Khashoggi on ajanut Saudi-Arabian ahtaalle kansainvälisen yhteisön silmissä ja synkistänyt kruununprinssin julkisuuskuvaa.

New York Times kertoi jo torstaina lähteisiinsä vedoten, että Saudi-Arabian johto suunnittelee sälyttävänsä syyn Khashoggin surmasta Asirin harteille.

Päivitetty klo 6.37. Lisätty tarkennuksia sekä Trumpin ja kongressin reaktiot

Lisää aiheesta:

Sauditoimittajan katoamistutkinta: Kruununprinssin lähipiiriin kuulunut henkilö oli konsulaatissa katoamisen aikana, jäänteitä etsitään metsästä – Trump uskoo toimittajan kuolleen

Ulkoministeri Mike Pompeo: Yhdysvallat antaa Saudi-Arabialle muutaman päivän aikaa toimittajatutkinnassa

Kadonneen sauditoimittajan Jamal Khashoggin viimeinen viesti: "Arabimaailma on luonut itselleen rautaesiripun"

Journalistin katoaminen nosti valokeilaan Trumpin saudibisnekset jahtikaupoista luksusasuntoihin – Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian erityissuhteella on pitkä tausta

Yhdysvallat on pyytänyt Turkilta todisteita toimittajan surmasta

Ulkoministeri Pompeo keskusteli Turkin johdon kanssa sauditoimittajan katoamisesta: Ketään ei rajata epäiltyjen ulkopuolelle

Trump: Saudi-Arabian kruununprinssi kieltää tietävänsä, mitä Istanbulin lähetystössä tapahtui

– Tervetuloa Kashgariin, sanoo poliisi täydellisellä englannilla, katsoo silmiin ja hymyilee leveästi.

Hän ja kolme muuta kiinalaisviranomaista ovat saapuneet hotellin aulaan kertomaan, miten Kashgarista kuuluu raportoida. On paras pysyä turistialueilla, eikä poliiseista saa missään nimessä ottaa kuvia, he muistuttavat.

Minulle esitellään mies kommunistisen puolueen propagandavirastosta. Hänen kerrotaan tekevän kaikkensa, jotta matkamme sujuisi ongelmitta. Puhelinnumeroa hänelle ei ole.

Mutta sitä emme tarvitsekaan. Seuraavat kolme päivää hänen kollegansa ovat aina tavoitettavissa: osa näköetäisyydellä, osa piilossa puiden takana, jotkut selaamassa kioskin lehtiä tai perässämme autossa, jossa ei ole rekisterikilpiä.

He eivät puhu meille mutta näkevät kaiken. Ja se on vasta pieni maistiainen siitä, mikä on täällä asuville arkipäivää.

Puolen miljoonan asukkaan Kashgar ei nimittäin ole mikä tahansa kiinalainen kaupunki. Se kuuluu Xinjiangin autonomiseen alueeseen, jossa asuu yksi Kiinan suurimmista vähemmistöistä, arviolta 12 miljoonaa uiguurimuslimia.

Nykyisin Kiina valvoo maakuntaa kuin jokainen heistä olisi mahdollinen terroristi. Poliisi pidättää ihmisiä ilman pätevää syytä ja on YK:n paneelin arvion mukaan passittanut jopa miljoona uiguuria suljetuille leireille. Niillä uiguurit pakotetaan laulamaan ylistystä Kiinalle ja kieltämään uskontonsa.

Puhutaan jo etnisestä puhdistuksesta.

Kiina kiistää väitteen puhdistuksesta, mutta on myöntänyt uudelleenkouluttavansa uiguureja. Siitä Kiina ei kuitenkaan pidä, että asiasta tullaan Xinjiangiin kyselemään.

– Hyvää illanjatkoa. Adios! hymyilevä poliisi sanoo.

Taksikuskin puhelin soi, kun hän jättää meidät Kashgarin kuuluisimman turistikohteen eteen.

– Toin heidät vanhaankaupunkiin, hän raportoi luuriin.

Tämä osa Kashgaria ei tunnu Kiinalta vaan Tuhannen ja yhden yön sadulta. Arkkitehtuuri muistuttaa, että kyseessä on ikivanha keidaskaupunki, josta on vain parisataa kilometriä matkaa Kiinan länsirajalle. Afganistanin pääkaupunki Kabul on neljä kertaa lähempänä kuin Peking.

Kiina on kuitenkin tehnyt selväksi, kenen alueella ollaan.

Kaikki julkisivut ovat punaisenaan Kiinan lipuista. Yhdestä kaksikerroksisesta talosta voi laskea 17 punalippua, seuraavasta ja taas seuraavasta vähintään saman verran. Katu jatkuu punaisena kuiluna.

Pääteiden varsilla, siltojen alla ja talojen yllä roikkuu valtavia julisteita, jotka kehottavat kunnioittamaan kommunistisen puolueen aatetta ja vaalimaan presidentti Xi Jinpingin ajatuksia.

Osa vanhastakaupungista on purettu lähes maan tasalle, mutta osa on kunnostettu turisteja varten kuin outo teemapuisto, jossa matkailijat saavat katsella ja maistella eksoottista silkkitien Kashgaria.

Täällä uiguurikulttuuri on esillä sellaisena kuin Kiina sen haluaa: grilleissä sihisevänä mausteisena ruokana, rusinakauppiaina ja hedelmäkojuina. Miehinä, jotka takovat kuparikattiloita päässään uiguurien perinteinen, pientä tyynyä muistuttava doppa-hattu.

Keskiaasialaisen näköiset uiguurit erottaa varsin helposti ulkonäöltään han-kiinalaisista. Suurin osa Kashgarin asukkaista on yhä uiguureja, vaikka Kiina on asuttanut Xinjiangiin koko ajan enemmän valtaväestöä.

Nykyisin jo 40 prosenttia maakunnan asukkaista on han-kiinalaisia.

Valvontakamerat tuijottavat kiinalaisturisteja ja uiguurivanhuksia, jotka istuvat ravintoloiden edessä. Poliisit vartioivat suljettuja ovia, joiden taakse ei näe.

Kaduilla on päivällä hiljaista. Monet kaupoista näyttävät olleen kiinni jo kauan.

Lähempänä kuvauksellista kaupunginmuuria shanghailainen eläkeläismies Chen koluaa kortteleita kamerakerhon kanssa.

– Tulimme, koska tämä on Kiinan etnisesti rikkaimpia kaupunkeja. Täällä on niin kaunista, Chen sanoo.

Hän kertoo tuoneensa myös kuvauslennokin ja harmittelee, kun sitä ei voi käyttää.

– Jostain syystä täällä ei saa kuvata lennokeilla, Chen ihmettelee.

Puhumme hetken Suomesta ja lasikattoisista revontulimajoista, sitten hyvästelemme.

Heti, kun Chen jatkaa matkaansa, hotellilla tapaamani propagandatoimiston mies ilmestyy hänen viereensä.

Uskottavia haastatteluja on mahdoton tehdä, eikä haastateltavia voi suojella kuulusteluilta.

Opimme pian, että valvojamme puhuttavat jokaisen kohtaamamme ihmisen. Myyjät, ravintoloitsijat ja kauppiaan, jolta kysymme kulkuohjeita.

Miehet odottavat meitä aamuisin hotellin aulassa, seisovat julkisen vessan ovella ja ajavat kanssamme bussilla. Iltatorin ruuhkassa he ovat selässä kiinni. He kuvaavat meitä, kun ohitamme tarkastuspisteen ja näkevät, jos kamerani osuu poliisiin. Silloin poliisipartio tulee vaatimaan ruutujen poistamista.

Uskottavia haastatteluja on mahdoton tehdä, eikä haastateltavia voi suojella kuulusteluilta.

Kiina toivottaa teoriassa ulkomaiset toimittajat tervetulleeksi, mutta Xinjiangissa työn vapaus on toista kuin Pekingissä. On keskityttävä tarkkailemaan ja kuuntelemaan.

Kiina perustelee Xinjiangin valvontaa terrorismin torjunnalla. Paine oli alkanut kasvaa jo vuonna 2001, kun Kiina liittyi osaltaan terrorismin vastaiseen sotaan.

Vuonna 2014 Kiinassa nähtiin terrori-iskujen aalto, josta viranomaiset syyttivät uiguureja. Parhaiten maailman mieliin on painunut veitsi-isku Etelä-Kiinassa sijaitsevan Kunmingin juna-asemalla.

Tapahtumat antoivat Kiinalle syyn kiristää Xinjiangin uiguurien kontrollia. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan joukkopidätysleirejä ryhdyttiin rakentamaan juuri tuolloin.

Kiina suhtautuu epäilevästi vähemmistöihin ja pelkää separatistisia ajatuksia, jotka voisivat levitä. Sen vuoksi se pitää niin Tiibetiä kuin Xinjiangiakin tiukassa otteessa. Separatismi on Kiinan mukaan yksi kolmesta "pahuuden voimasta", kaksi muuta ovat terrorismi ja ääriajattelu. Kiinan mukaan kaikki sen toimet Xinjiangissa pyrkivät estämään näiden aatteiden leviämistä.

Xinjiang on Kiinalle tärkeä alue myös taloudellisesti. Sen maaperässä on öljyä ja kaasua, ja se on tärkeä kauppareitti, uuden silkkitien portti Keski-Aasiaan. Siksi puolue käyttää kovia keinoja estääkseen maakuntaa ajautumasta liian etäälle keskushallinnosta.

Vanhankaupungin aukiolla turistiopas selostaa kiinalaisille matkailijoille, kuinka paikalla järjestetään joka maanantai isänmaallista ohjelmaa.

– Täällä on lipunnosto, johon kaikkien paikalle pääsevien on osallistuttava, opas kertoo särisevään kovaääniseen.

Hän selittää ryhmälle, että jokainen asukas tuo tilaisuuteen kotoaan pienen tuolin. Lipunnoston jälkeen kaikki istuvat kuuntelemaan, kun viranomaiset tiedottavat heille Kiinan politiikan hyödyistä ja maan johdon hyvistä teoista.

– Täällä korostetaan isänmaallista koulutusta, hän sanoo.

Samanlaisia lipunnostohetkiä on kuvailtu ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin raportissa, joka käsittelee Xinjiangin tilannetta. Syyskuussa julkaistuun laajaan raporttiin on haastateltu kymmeniä uiguureja.

Erään miehen kertomuksen mukaan lipunnostoissa läsnäolijat kirjataan ja poissaolosta rangaistaan. Istunnoissa saattaa myös joutua kieltämään perheenjäseniään, jos he ovat jääneet kiinni rukoilusta tai Koraanin lukemisesta.

Jos ei tottele, voi joutua pidätetyksi ja leirille.

Elokuussa YK:n alainen komitea arvioi, että Xinjiangin suljetuille poliittisille koulutusleireille on viety jopa miljoona ihmistä. Se tarkoittaa lähes joka kymmenettä maakunnassa asuvaa uiguuria.

YK:n rotusyrjinnän poistamista käsittelevä komitea kuvaili Xinjiangin muistuttavan nykyisin "jättimäistä piilossa pidettyä internointileiriä". Lisäksi komitean varapuheenjohtaja sanoi, että jopa kaksi miljoonaa ihmistä on pakotettu koulutukseen, joissa heitä käännytetään.

Se oli paikka, joka synnyttää kostonhalua ja pyyhkii pois uiguuri-identiteetin. Abdusalam Muhemet

Human Rights Watchin ja Amnestyn haastattelemien uiguurien mukaan leireillä on opeteltava puoluepropagandaa, laulettava kommunistisia ylistyslauluja ja tankattava kiinan kirjoitusmerkkejä. Uiguurikielen puhumisesta rangaistaan ja islaminusko pitää kieltää.

– Meidän piti opetella laulu seitsemässä päivässä. Jos ei oppinut, ei saanut ruokaa seitsemään päivään. Mietin, että selviäisin kyllä, sillä olin ollut jo kahleissa samat seitsemän päivää, eräs leiriltä päässyt kertoo Human Rights Watchin raportissa.

Harva järjestöjen haastattelemista tiesi, miksi oli leireille joutunut. Leirillä he eivät myöskään tienneet, koska pääsisivät pois.

Pois päässeet ovat kertoneet fyysisestä ja henkisestä väkivallasta. Sairaat eivät saaneet hoitoa ja ihmisiä hakattiin. Moni haastatelluista kertoo yrittäneensä itsemurhaa. Toiset kertovat kiduttamisesta pidätyskeskuksissa, valveilla pitämisestä ja rautaisesta, jäseniä puristavasta tuolista, jonka nimi on "tiikeri".

– Se ei ollut paikka, jossa häädettäisiin ääriajattelua. Se oli paikka, joka synnyttää kostonhalua ja pyyhkii pois uiguuri-identiteetin, kertoo leiriltä päässyt Abdusalam Muhemet sanomalehti New York Timesin haastattelussa.

Muhemetin tavoin suurin osa niistä, jotka ovat uskaltaneet kertoa kokemuksistaan leireillä, asuu nykyisin ulkomailla. Silti moni välttää omalla nimellään puhumista suojellakseen yhä Kiinassa olevia sukulaisiaan.

Ihmisoikeusraporteissa ja mediassa puhuneiden uiguurien mukaan ihmisiä viedään koulutusleireille mielivaltaisesti ja ilman oikeudenkäyntiä. Rikokseksi voi riittää Koraanin siteeraaminen tai asuminen ulkomailla.

Juuri täällä Xinjiangin eteläosissa on Human Rights Watchin mukaan paljon perheitä, joiden jäsenistä yli puolet on koulutusleirillä, pidätettynä tai vankilassa. Kun vanhemmat ovat joutuneet leirille, lapset on lähetetty orpokotiin.

Tärkeimmät todisteet leirien olemassaolosta ovat pitkään olleet Kiinan hallituksen omat raportit ja Xinjiangista otetut satelliittikuvat. Jotkut kiinalaisdokumentit kertovat jopa yksityiskohtaisesti, miten leirit toimivat, sanoo Xinjiangin tilanteeseen perehtynyt saksalaistutkija Adrian Zenz Saksan radion haastattelussa.

Dokumentteja on julkaistu, koska paikallisviranomaisilla on ollut tarve osoittaa alueen asukkaille, että se tekee työtä terrorismin ehkäisemiseksi, Zenz selittää.

Zenz on verrannut Xinjiangin tilannetta 1960-luvun kulttuurivallankumouksen, jolloin Mao Zedong halusi puhdistaa Kiinan porvarillisesta ajattelusta. Arviot kulttuurivallankumouksen poliittisten vainojen uhreista liikkuvat sadoista tuhansista yli 1,5 miljoonaan.

Todisteista huolimatta Kiina kiisti kaikki ulkomaalaisten tutkijoiden ja median väitteet suljetuista koulutusleireistä viime kesään saakka. Sitten se muutti taktiikkaansa ja ryhtyi näennäiseen avoimuuteen.

Ruokalassa jaetaan maksutta ravitsevaa ruokaa, asuntola on hyvin varusteltu ja ulkona voi pelata koripalloa ja pingistä. Xinjiangin kuvernööri Shohrat Zakir

Syyskuussa Kiina kertoi, että Xinjiangissa on "uudelleenkoulutuskeskuksia", joissa pikkurikollisille opetetaan ammatillisia taitoja ja lain kirjainta. Lokakuussa Kiina virallisti keskukset ja kertoi, mitä niissä sen mielestä tapahtuu:

– Keskuksissa opetetaan maan yhteistä kieltä, lakitietoa ja ammatillisia taitoja. Ruokalassa jaetaan maksutta ravitsevaa ruokaa, asuntola on hyvin varusteltu ja ulkona voi pelata koripalloa ja pingistä, Xinjiangin kuvernööri Shohrat Zakir kuvailee pitkässä, Kiinan valtiollisen uutistoimiston Xinhuan julkaisemassa haastattelussa.

Zakir ei kertonut, kuinka paljon ihmisiä "keskuksissa" on tai kuvannut tarkalleen, miten niille voi päätyä. Haastattelussa hän keskittyi ylistämään, kuinka rauhallinen Xinjiangista on viranomaisten toimien vuoksi tullut.

– Koulutusohjelman tarkoitus on puhdistaa maaperä aineksesta, joka ruokkii terrorismia ja uskonnollista ääriajattelua sekä estää väkivallanteot, Zakir sanoi.

Kuskin puhelimen WeChat-sovelluksesta raikaa uiguurinkielisiä viestejä. Pyydämme häntä jättämään meidät Maon patsaalle Kashgarin keskustaan.

Kivinen jätti-Mao tuijottaa käsi ilmassa jalustaltaan etelään kohti puistoa, jossa uiguurimiehet istuvat iltaisin pelaamassa shakkia ja korttia.

Tunnistamme saattajistamme jo ainakin seitsemät kasvot. Pari-, kolme-, nelikymppiset miehet voisivat verkkareissaan, farkuissaan ja lenkkareissaan olla keitä tahansa kadunkulkijoita, jos he eivät aina olisi siellä, missä mekin.

Suurin osa miehistä on uiguureita. Yksi tykkää käyttää aurinkolaseja, toinen ei voi välttää hymynkaretta, kun katseemme kohtaavat.

– Mitä kuuluu tänään, kysyn. Hän ei vastaa.

Miehet seuraavat meitä, kun kävelemme länteen. Olemme pyrkimässä kohti paikkaa, jossa satelliittikuvien mukaan saattaisi sijaita uiguurien suljettu koulutuskeskus. Kartan mukaan sen pitäisi olla vain parin kilometrin päässä vanhastakaupungista.

Tietoja keskusten mahdollisista sijainneista on koonnut Kanadassa asuva kiinalainen oikeustieteen opiskelija Shawn Zhang. Hän on käyttänyt hyväkseen paikallisviranomaisten dokumenteista keräämiään tietoja ja verrannut niitä satelliittikuviin. Zhangin kartan tietoja ei ole voitu vahvistaa paikan päällä, mutta sanomalehti Wall Street Journal löysi viime vuonna yhden keskuksista satelliittikuvien perusteella.

Kuvista myös näkyy, kuinka keskukset ovat viime vuosina laajentuneet.

Muutaman kymmenen kilometrin säteellä Kashgarin keskustasta kartalla näkyy 18 mahdollista sijaintia. Kaikkiaan leirejä uskotaan olevan yli tuhat.

Ohitamme tyhjiä taloja, joiden asukkaiden olinpaikkaa voi vain arvailla. He voivat olla muuttaneet tai heidät on viety vastoin tahtoaan. New York Timesin löytämän viranomaisraportin mukaan uiguureja on lähetetty leireille myös täysin umpimähkään, koska viranomaisten on pitänyt täyttää heille asetetut määrälliset tavoitteet.

Siellä, missä näkyy elämää, oven päällä on kyltti: "turvallinen perhe". Emme halua kysyä keneltäkään sen merkityksestä, sillä poliisit pysäyttävät meidät ja vaativat henkilötietojamme.

Ensimmäinen partio tarkistaa kameran, toinen tahtoo nähdä puhelimet.

Kierrämme korttelin ja törmäämme taas poliiseihin. Ensimmäinen partio tarkistaa kameran, toinen tahtoo nähdä puhelimet. Poliisit seisovat kolmiomuodostelmassa selät toisiaan vasten. Heillä on mellakkavarusteet kilpineen ja konetuliaseineen.

Lopulta sivuutamme pätkiä piikkilangalla kuorrutettua betoniaitaa, jonka takana kohoaa sottaisia kerrostaloja. Taas uudet poliisit tarkastavat edessämme uiguurimiehen papereita.

Nyt partio ei enää viito meitä luokseen, vaan huitoo menemään pois. Leiritietojen vahvistaminen osoittautuu täällä mahdottomaksi.

Kashgarin kadut näyttävät siltä kuin minä hetkenä hyvänsä odotettaisiin mellakan puhkeamista. Autosta voi hahmottaa, että kaupunkia peittää poliisin valvontapisteiden tiheä ruudukko.

Pelkästään matkalla lentokentältä keskustaan olen laskenut 32 erilaista poliisiasemaa. Niitä täydentävät poliisiautot ja raskaasti aseistetut katupartiot. Poliisin lisäksi kaduilla ja kauppojen edessä liikkuu huomioliiveihin pukeutuneita siviilipartioita kädessään keppejä, jotka muistuttavat ylisuuria pesäpallomailoja.

Taivaalla lentää kyyhkysiksi naamioituja ja kameralla varustettuja lennokkeja, jotka tarkkailevat ihmisiä.

Xinjiangin maakunta on ollut Kiinan silmätikku jo vuosikymmeniä, mutta valvonta alkoi kiristyä selvästi toissa vuonna. Presidentti Xi Jinping nimitti tuolloin Xinjiangin alueelliseksi puoluejohtajaksi Chen Quanguon. Aiemmin Chen on johtanut Tiibetiä, toista vähemmistön asuttamaa itsehallintoaluetta.

Saksalaistutkija Adrian Zenzin laskelmista näkyy, että Chenin kaudella turvallisuusalaan liittyvien työpaikkojen määrä Xinjiangissa on ampaissut nousuun. Valvonta näkyy myös Kiinan omissa tilastoissa: 21 prosenttia Kiinassa viime vuonna tehdyistä pidätyksistä tehtiin Xinjiangissa, vaikka siellä asuu 1,5 prosenttia maan väestöstä.

Virkavallan apuna ovat kamerat. Niitä on Kashgarissa ja koko Xinjiangissa kaikkialla.

Xinjiangista on tullut valvontatekniikan laboratorio ja koko Kiinan tulevaisuuden dystopia. Täällä testataan sitä, mikä voi olla tulevaisuutta myös muualla maassa.

Taivaalla lentää vakoojalintuja eli kyyhkysiksi naamioituja ja kameralla varustettuja lennokkeja, jotka tarkkailevat ihmisiä.

Ovilla on vartijoita ja laitteita, joilla kulkijan henkilöllisyys tarkastetaan kasvojentunnistusteknogian avulla. Jos kulkijassa on jotain epäilyttävää, kone piippaa. Mustalle listalle voi joutua esimerkiksi, jos sukulainen on joskus pidätetty.

Kukaan ei pääse täällä minnekään ilman, että se tiedetään.

Teiden yllä kulkee pylväikköjä, joihin on viritetty kaikkialle näkeviä kameroita. Aidoilla, piikkilangalla ja poliisivartioilla ympäröidyt huoltoasemat ovat kuin sotilaskohteita, ja jokainen tankattu bensalitra merkitään kirjoihin. Viranomaiset pelkäävät, että polttoainetta voitaisiin käyttää pommiin.

Etninen profilointi on täällä arkipäivää. Kuljemme ohi useiden tarkastuspisteiden, joilla uiguurit pysäytetään mutta han-kiinalaiset päästetään läpi ilman henkilöpapereita. Uiguurit on myös usutettu valvomaan toisiaan samalla tavalla kuin Pohjois-Koreassa.

– Ihmiset ovat lakanneet käymästä toistensa luona. Jos joku tuli vastaan kadulla, juoksin karkuun, kuvaa Human Rights Watchin haastattelema uiguuri viime vuosia Xinjiangissa.

Kukaan ei pääse täällä minnekään ilman, että se tiedetään.

Xinjiangissa asuvat uiguurit joutuvat myös alistumaan puhelinten tarkastukseen. Poliisit skannaavat puhelimet ja etsivät niistä uskonnollista sisältöä. Amnestyn mukaan leirille on voinut joutua, jos puhelimessa on WhatsApp-viestisovellus.

Uutistoimisto Reutersin mukaan laitteita on hankittu jo muuallekin Kiinaan. Skannerilla pystyy imemään ja analysoimaan puhelimeen tallennetut yhteystiedot, kuvat, videot ja sosiaalisen median sisällön.

Palamme vanhaankaupunkiin, jonka keskellä kohoaa kellertävä moskeija, Kiinan suurin, nimeltään Id Kah. Senkin katolla liehuu Kiinan punainen lippu. Aulassa roikkuu lakana, jossa kehotetaan rakastamaan puoluetta ja Kiinaa.

On perjantai-iltapäivä, jolloin muslimit ympäri maailman kokoontuvat rukoilemaan yhdessä. Täällä rukouskutsua ei ole kuulunut. Sen sijaan aukiolla moskeijan ulkopuolella jättimäisellä näytöllä pauhaa pitsamainos.

Toisella puolella kerrostalon kokoinen kuvaruutu pyörittää valokuvia: yhdessä on iso Xi Jinping, toisessa Xi lasten kanssa, kolmannessa Xi uiguurinaisten kanssa, neljännessä Xi poliitikkojen edessä johtamassa.

Kyltti moskeijan edessä kertoo, että perjantaisin täällä käy jopa viidestä kuuteen tuhatta ihmistä. Mutta ei enää, sanovat paikalliset. Kukaan ei uskalla, sillä se voitaisiin tulkita merkiksi ääriajattelusta.

Kiina on kieltänyt hiljalleen lähes kaiken, mikä liittyy islamiin. Uskonto ei saa näkyä pukeutumisessa, halal-merkinnän käyttöä on rajoitettu, rukousmattoja ja Koraaneja on takavarikoitu. Rukoilemista ja ramadanin viettoa tarkkaillaan.

Vastaantulijalle pitää sanoa ni hao, ei as-salaam-alaikum.

Kolmen vuoden takaisissa valokuvissa moskeijan portaat ovat täyttyneet miehistä mattojensa kanssa. Tuolloin toimittajatkin saivat kulkea Xinjiangissa suhteellisen rauhassa.

Xinjiangiin saa yhä matkustaa, mutta täällä asuvien liikkumista rajoitetaan. Pari vuotta sitten asukkailta alettiin vaatia dna-näytteitä passihakemuksen oheen. Lopulta kaikki alueen passit vaadittiin takavarikoitavaksi. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan myös ihmisten liikkumista maakunnan sisällä on rajoitettu.

Maantiellä tarkastuspisteita voi olla parin sadan metrin välein. The Economist -lehden toimittajat näkivät muutama sata kilometriä Kashgarista kaakkoon sijaitsevan Hotanin kaupungin ulkopuolella, miten ihmiset käskettiin bussista ja heidän henkilöllisyytensä tarkastettiin iirisskannerien avulla.

Kotimaisia matkailijoita Xinjiangiin silti halutaan. Katsomme yhdessä varjostajiemme kanssa, kun keski-ikäinen pariskunta kiipeää tikkaita pitkin kamelin selkään valokuvaa varten. Kamelipotretti maksaa 20 juania eli noin kolme euroa.

Rukousaika loppuu, ja ovella odottavat turistit pääsevät sisään moskeijaan. Ulos on tullut vain muutama vanha uiguurimies.

Aukion yllä lentoon lehahtaa puluparvi. Jokin puluista saattaa olla kamera.

Jäämme bussista lähellä majapaikkaamme. Ulkomaalaiset saavat asua Kashgarissa vain tietyissä hotelleissa. Pimeässä illassa on helppo erottaa, kun kuusi miestä kävelee perässämme muutoin tyhjällä sillalla.

Löydämme pienen auki olevan ravintolan, ja kiinalaispariskunta näkee vaivaa kyselläkseen ulkomaalaisen vieraan makutottumuksia. Mies katselee hymyillen, kun syömme.

Sitten hänet kutsutaan ulos.

– Se ulkomaalainen, kuulen jonkun sanovan kiinaksi.

Mies palaa kasvoillaan tutkimaton ilme. Hän näyttää helpottuvan, kun lähdemme.

Kashgarista löytyy se arkinen Kiina, jossa käydään töissä ja koulussa, myydään ruokaa, kanniskellaan ostoksia pienissä muovipusseissa. Samalla läsnä on kokonaan toinen todellisuus.

Myös kellot käyvät täällä kahta aikaa: ihmisten ja valtion. Se johtuu siitä, että Kashgar sijaitsee 3 500 kilometriä Pekingistä länteen, ja aurinko nousee aamulla pari tuntia myöhemmin kuin maan itäosissa.

Ainakin yhden uiguurin raportoidaan joutuneen leirille siksi, että hänen kellonsa kävi Xinjiangin tahtiin.

Virallisesti Kiinassa on käytössä vain yksi aika: Pekingin aika.

Lue myös:

Linnuiksi naamioidut dronekamerat vakoilevat taivaalta ihmisten liikkeitä – Kiinan muslimivähemmistön kontrolli on kuin Orwellin painajaisesta

Kiina virallistaa "uudelleenkoulutusleirit" – jopa miljoona ihmistä määrätty saamaan ideologista oppia ja käyttäytymisen ohjausta

Yle Länsi-Kiinassa: Näin Kiina simputtaa Xinjiangin uiguureita (julkaistu 1.7.2016)

Nuori nainen kuoli henkilöauton ja säiliörekan kolarissa. Kolme nuorta miestä, kaksi heistä veljeksiä, kuolivat henkilöauton ulosajossa.

Lokakuinen viikko 2018 oli mustaakin mustempi Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoella.

Kruunupyyläinen Anna-Maria Bexar tietää, minkälaisia hetkiä uhrien kodeissa eletään. Hän kertoo oman perheensä kohtalosta, koska toivoo muiden saavan tukea ja lohtua siitä tiedosta, että kaikesta kauheasta huolimatta elämä jatkuu.

Yhtäkkiä Idaa ei enää ollut

Mediaan ilmestyi maaliskuussa 2016 uutinen, joka pysäytti Bexarin perheen elämän. 19-vuotias suomalainen nainen oli kuollut Phuketissa Thaimaassa.

Hän oli Ida Bexar. Iloinen, kaunis, hauska. Täynnä energiaa.

Suruviestiä ei tuonut viranomainen. Äiti kuuli sen hotellin vastaanotosta.

Kun Thaimaassa lomaillut tytär ei vastannut puhelimeensa, Anna-Maria Bexar soitti hotellin vastaanottoon ja sai kuulla, että Ida oli kuollut. Pudonnut yöllä hotellin katolta. Siinä kaikki.

Bexar muistaa sännänneensä etsimään netistä tietoa ja löytäneensä uutisia ja kuvia ruumiista.

– Lähetin ystävälleni artikkelista kuvan ja pyynnön: tarvitsen sinua.

Ystävä tuli välittömästi auttamaan syvästi järkyttyneitä vanhempia. Perheen sukulaiset, ystävät ja Idan kaverit olivat jo kuulleet uutisen radiosta ja sosiaalisen median kautta.

Koti täyttyi ihmisistä.

– Väkeä kävi ensimmäisinä päivinä valtavasti. En muista ketkä kaikki tulivat. Osa toi ruokaa, että söisimme edes jotakin.

Bexar muistelee, että vasta viikon kuluttua tuli sairaalasta kirje, jossa neuvottiin kääntymään keskustelun tarpeessa kriisityöntekijöiden puoleen. Sen sijaan lääkärin vastaanotto, sairausloma ja rauhoittava lääkitys onnistuivat nopeasti.

Päässä pyörivät kuvitelmat, miten kuolema tapahtui

Kriisissä ensimmäinen reaktio on shokki. Asiaa ei usko todeksi. Mieli haluaa kieltää tapahtuneen, koska ei pysty ottamaan kerralla kaikkea vastaan. Moni lamaantuu. Tässä vaiheessa paras apu on kuunnella ja huolehtia siitä, että ihminen nukkuu, syö ja peseytyy. (Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Bexareille tyttären kuolema tuntui täysin epätodelliselta.

– Ehkä ajattelimme, että asia on totta vasta sitten, kun näemme Idan arkussa, ja saamme koskettaa häntä.

Kuolema tuhansien kilometrien päässä kotoa teki hirveästä asiasta vielä astetta pahemman. Thaimaasta ei ollut kukaan yhteydessä vanhempiin. Kuitenkin Bexareilla oli valtava tiedon tarve.

– Jouduimme itse ottamaan yhteyttä Thaimaan suurlähetystöön ja poliisiin, mutta oikeastaan ainoa tieto, jonka saimme, oli se, että älkää lentäkö tänne.

Tunnemme, että hän on kanssamme. Aivan kuin saisimme pieniä merkkejä, että kaikki on hyvin. Anna-Maria Bexar

Ihminen haluaa kerrata tapahtunutta yhä uudelleen ja uudelleen. Se on mielen tapa ymmärtää asia todeksi. Moni oireilee fyysisesti: sydän tykyttää, ahdistaa, vatsa kipuilee. Surulle on annettava aikaa, vaikka ympärillä oleva yhteisö antaisi jo ymmärtää, että nyt katse eteenpäin. Jos muut eivät enää jaksa tai pysty kuunnella, kannattaa hakeutua ammattiavun pariin ja esimerkiksi vertaistukiryhmään (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar kertoo olleensa ensimmäiset viikot ja kuukaudet jatkuvasti väsynyt. Uupumukseen ei auttanut lepo.

Hän ei nähnyt painajaisia, mutta mielessä pyöri omat kuvitelmat ja kuvat siitä, kuinka Idan putoaminen ja kuolema olivat ehkä tapahtuneet.

Bexareiden selviytymiskeino on ollut puhuminen. He ovat puhuneet Idasta, kuolemasta ja tunteistaan yhä uudelleen ja uudelleen läheisilleen, tutuilleen ja psykologeille.

– Toisaalta välillä on vaan halunnut vältellä ihmisiä, jotka joka paikassa ovat tulleet ottamaan osaa suruumme.

Anna-Maria Bexar kertoo myös kirjoittaneensa tunteitaan ja jakaneensa niitä ystävilleen sosiaalisessa mediassa.

Sureva käy läpi menetystään. Ikävään ja kaipaukseen voi sekoittua vihan, katkeruuden, pelon tai huonon omantunnon tunteita. Nekin on uskallettava kohdata. Ammattilaisten apu auttaa peilaamaan omia ajatuksia ja tunteita (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar sanoo, ettei pystynyt ensin edes suremaan. Hän oli vihainen ja ajatteli vain, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Vähitellen viha alkoi väistyä.

Hän oli kokonaan sairauslomalla puolisen vuotta ja sen jälkeen osa-aikaisesti töissä ja sairauslomalla. Töihinpaluu tuntui vaikealta.

– Asiakkaiden tapaaminen pelotti. Pelkäsin myös, että teen virheitä, koska oli vaikea keskittyä. Ajatukset harhailivat.

Ida Bexarin kuolemasta on kulunut reilut 2,5 vuotta. Anna-Maria Bexar kertoo, että vaikeita hetkiä tulee harvemmin kuin ennen. Vanhemmat käyvät edelleen säännöllisesti psykologin vastaanotolla.

Tyttären lempilaulun kuuleminen radiosta herkistää. Myös sudenkorennon lento voi nostaa kyyneleet silmiin.

– Ajattelen, että Ida tuo siinä terveisiä. Yhä useammin voin hymyillä ja lähettää mielessäni terveisiä takaisin.

Bexar kokee, ettei suru vie enää kokonaan mennessään. Se pyyhkäisee mielessä, mutta hän pystyy muuttamaan ajatuksensa positiivisiksi. Nyt voi jo muistella nauraen yhteisiä hetkiä.

Äiti käyttää joitakin tyttärensä vaatteita ja koruja. Sekin on keino pitää Ida lähellä. Kaapissa on myös vaatteita, joita ei kukaan saa käyttää. Niissä on vielä Idan tuoksu.

Lapsen menetys on niin massiivinen isku, että sitä pitää olla lupa surra koko elämän ajan. Suru on olemassa, mutta se muuttaa muotoaan. Se hellittää otettaan ja muuttuu osaksi elämänkokemusta. Lapsen menetys jättää suuren, ikuisen jäljen, mutta ihminen voi kuitenkin toipua hyvään omannäköiseensä elämään. Se ei ole enää sama kuin ennen, mutta siinäkin elämässä on tilaa taas myös elämänilolle (SOS-kriisikeskuksen päällikkö Reija Tuomisalo).

Anna-Maria Bexar sanoo kaiken kokemansa jälkeen olevansa rauhallisempi ja stressaavansa vähemmän. Hän kertoo oppineensa, että voi ajatella myös itseään ja jakaa elämänsä vai niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa itse haluaa olla.

– Ida kysyi usein, miksi teen niin paljon töitä. Olen myös oppinut ankarimman kautta, että työ ei saa viedä kaikkea aikaa ja energiaa.

Vanhemmat keskustelevat tyttärestään monta kertaa päivässä.

– Tunnemme, että hän on kanssamme. Aivan kuin saisimme pieniä merkkejä, että kaikki on hyvin. Hän on usein unissamme, ja siitä tulee hyvä tunne.

He myös kokevat, että ystävät, sukulaiset ja Idan kaverit ovat olleet ja ovat edelleen suurin apu toipumisessa. Anna-Maria Bexar on löytänyt myös elämäniloa auttamalla toisia niin aineellisesti kuin vain olemalla toiselle läsnä.

– Meillä on Idan tietokone, kamera ja puhelin. Niissä on paljon kuvia ja videoita. Meillä on myös paljon hänen kirjoittamiaan tekstejä. Ne tekevät minut onnelliseksi.

Bexar kertoo hämmästyneensä niistä voimavaroista, joita ihmiseltä voi elämän pahimpina hetkinä löytyä. Kun ainoan lapsen kuoleman jälkeen voi joskus vielä tuntea iloa, tietää, että on vahva.

– Niin uskomattomalta ja vaikealta kuin se kuulostaakin, voit selvitä lapsen menetyksestä tavalla tai toisella. Tällä hetkellä tuntuu, että voin ilman huonoa omaatuntoa ajatella elämää eteenpäin ja olla onnellinenkin.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemestä olisi voinut tulla pingiksen ammattilainen. Hän ehti SM-tasolle, mutta tutkijan ura tempaisi miehen yliopistoon.

Entinen yliopistokollega kuvailee Kuusiniemeä tieteellisesti lahjakkaaksi, ylistää jopa suomalaisen ympäristöoikeuden pioneeriksi.

Kari Kuusiniemi kättelee toimittajan korkeimman hallinto-oikeuden suuressa salissa. Hän on juuri pessyt kätensä, ettei orastava flunssa tartu. Kuusiniemi muistaa aina toimittajan etunimeltä.

Neljän edellisen presidentin kaudet nähnyt talon vahtimestari kehaisee Kuusiniemen mukavaksi ja mediamyönteiseksi.

Kuusiniemi aloitti Helsingin Fabianinkadun kivilinnassa KHO:n presidenttinä syyskuun alussa. Hän on kuitenkin työskennellyt KHO:ssa jo 18 vuotta.

Hän itse sanoo, että KHO on lukuisten tarinoiden talo. Haastatteluja antamalla Kuusiniemi haluaa tehdä taloa kansalaisille tutuksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden satavuotisen taipaleen aikana mikään inhimillinen ei ole jäänyt vieraaksi: aiheiden kirjo on kulkenut vaivaistaloista vanhustenhuoltoon, lehmien vaatimasta laiduntilasta elokuvasensuuriin.

Työtaakka on hirmuinen ja osa jutuista menee ihon alle

Muutaman vuoden korkeinta hallinto-oikeutta on työllistänyt ruuhkaksi asti turvapaikka-asioiden tulva. Nyt taakka on alkanut hivenen hellittää, mutta se voi olla vain väliaikaista. Esimerkiksi globaalit ympäristöongelmat saattavat heijastua meilläkin maahanmuuttoasioihin.

– Ilmastonmuutokseen voi liittyä myös ilmastopakolaisuutta. Se, missä määrin meille tulee turvapaikanhakijoita tulevaisuudessa, riippuu maailmanlaajuisista asioista, joihin Suomi ei yksinään voi kovin paljon vaikuttaa, Kuusiniemi sanoo.

Juuri nyt korkein hallinto-oikeus varautuu siihen, että kohta ovella kolkuttelevat Kelan toimeentulotukipäätösten epäselvyydet. Työtä tuvan täydeltä aiheuttavat myös omaishoidon tuki ja lastensuojeluasiat.

Joskus työ käy vain muuten raskaaksi. Lastensuojelutapaukset herkistävät yhä talossa vuosikausia töitä tehneen.

– Kun niitä käsitellään, näkee ja lukee erittäin surullisia kertomuksia suomalaisten perheiden arjesta.

Uudenlaisten valitusten vyöry odottaa maakunnissa

KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi ounastelee myös sitä, että jos ja kun maakuntien sote joskus valmistuu, korkeimmalla hallinto-oikeudella on edessään uudenlainen jutturuuhka.

– Voi olla, että jättiuudistuksesta sikiää oikeudellisia ongelmia ja oikeusjuttuja, joita joudumme setvimään.

Uudistuksen mukana syntyy satoja pykäliä, joita ei ole milloinkaan sovellettu.

– Jos sote- ja maakuntauudistus toteutuu, se tuo mukanaan uuden valitustyypin: maakuntavalituksen. Se muistuttaa kunnallisvalitusta ja voidaan tehdä maakunnan päättäjän ratkaisuista.

Kuusiniemi sanoo, että maakunta- ja sote-uudistuksessa huolta herättävät myös niin sanotut asiakassuunnitelmat. Ihmisten on tarkoitus saada tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut asiakassuunnitelmien perusteella.

– Miten paljon asiakassuunnitelmissa on sellaisia ratkaisuja, joista ihminen voi valittaa tuomioistuimeen? Lainsäädännössä pitää selkeästi osoittaa, millaisista päätöksistä saa valittaa ja millaisista ei.

Lakiesitykset liian usein keskeneräisiä ja luonnosmaisia

Lainvalmistelua on viime vuosina syytetty hätiköidyksi. Arvostelijoiden mukaan yhä useammin lakiesitykset ovat puolivalmiita ja hätäpäissään tehtyjä poliittisia kyhäelmiä.

Hallituksen lausuntopyynnöt lakiesityksistä KHO:lle ovat jatkuvasti lisääntyneet. Vuonna 2017 Korkein hallinto-oikeus antoi 35 lausuntoa valmisteilla olevista laeista. Tyypillisesti KHO:n lausuntoa pyydetään jo ennen lain jatkovalmistelua.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi sanoo, että esitykset tulevat KHO:hon yhä useammin luonnosmaisina ja aiheuttavat paljon työtä.

– Lausuntoja pyyydetään keskeneräisistä luonnospapereista. Meille aiheutuu siitä valtavasti lisätyötä. Meno ei voi jatkua tällä tavoin näillä voimavaroilla.

KHO ei ole hallituksen laintarkastuksen pikkuapulainen

Kun Korkein hallinto-oikeus antoi lausunnon soten yhteensopivuudesta EU-sääntelyyn (niin sanottu notifikaatio), asiasta nousi valtava äläkkä. KHO:n lausuntoa soten valinnanvapaudesta ja valtion tukien suhteesta soimattiin kovaan ääneen poliittiseksi.

KHO tarjosi hallitukselle lausunnossaan vaihtoehtoa, jossa hallitus varmistaisi etukäteen EU-komissiolta, että hallituksen esitys noudattaa EU:n kilpailusääntöjä. Tulipalokiireellä tehtävään soteen tämä ei istunut.

Kuusiniemi sanoutuu jyrkästi irti arvostelusta, että KHO:n lausunto on poliittinen. Hän penää enemmän rauhaa lakien valmisteluun.

– Pohdinnalle ja hitaalle valmistelutavalle ei ole enää oikein tilaa. Hinta maksetaan siinä, että osa ehdotuksista voi olla perustuslain kannalta ongelmallisia. Tai esitykset eivät ole muutoin järkeviä. Joskus on voitu osoittaa, että ehdotus ei johda tavoiteltuihin hyötyihin tai etuihin.

Perustuslakituomioistuin olisi turhake

Viime vuosina on kuultu yhä useammmin napinaa siitä, että perustuslaki ja useat valtiosääntöasiantuntijat ovat hallituksen ripeiden uudistusten tiellä. Apuun on huudettu esimerkiksi perustuslakituomioistunta.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa vajaa puolet suomalaisista kannattaa perustuslakituomioistuinta. Enemmistö kansalaisista pitää kuitenkin nykyistä järjestelmää parempana. Nykyäänhän kansanedustajista koostuva perustuslakivaliokunta valvoo ennakolta perustuslain toteutumista.

Myös Kari Kuusiniemi kannattaa nykyjärjestelmää. Hän sanoo, ettei perustuslakituomioistuimesta olisi minkäänlaista hyötyä suomalaiselle yhteiskunnalle. Lakihankkeen hyväksyttävyys on varmistettava mieluummin ennalta kuin jälkikäteen.

– Perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittisten ristiriitojen taistelutanner. Enkä pidä hyvänä ratkaisuna, että tuomioistuinmenettelyssä tehtäisiin poliittisia valintoja.

Kuusiniemi puhuu lämpimästi nykymallin puolesta.

– Nykyinen perustuslakivaliokunta takaa ennakkokontrollin. Se kunnioittaa perustuslakia eikä ole riippuvainen puoluepolitiikasta. Tämä yhdistettynä korkeimpien oikeuksien toimivaltaan on minusta toimiva järjestelmä.

”Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä puoluetta työtoverini äänestävät”

Yhdysvalloissa on viime aikoina käyty lähes villin lännen malliin poliittisia otteluita tuomarinimityksistä. Touhua katsellessa moni maallikko saattaa miettiä, miten paljon Suomen järjestelmässä politiikka vaikuttaa tuomarivalintoihin. Kuusiniemen vastaus kuuluu: Ei mitenkään.

– Yhdysvalloissa korkein oikeus on luonteeltaan osittain juuri eräänlainen perustuslakituomioistuin.

Korkeimman oikeuden ratkaisut siellä saattavat sisältää kannanottoja vahvasti poliittisiin kysymyksiin: abortti-, vähemmistö- sekä aseenkanto-oikeuteen. Eliniäksi nimitetyt tuomarit käyttävät Yhdysvalloissa poliittista valtaa.

Kun laki on kerran aina lopulta poliittisten ja moraalisten tahtotilojen kiteytymä, on kysyttävä Kuusiniemeltä, tekevätkö Suomen korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet politiikkaa, kun he parsivat reikäisiä lakeja?

– KHO ratkaisee ylimpänä asteena oikeudellisia muutoksenhakuja. On ihan selvää, että se vaikuttaa myös poliittisiin kysymyksiin. Olen ollut kuitenkin tässä talossa 18 vuotta, eikä vastaani ole tullut sellaista asiaa, jossa puoluepolitiikka olisi ollut missään roolissa. Ei minulla ole aavistustakaan, mitä puoluetta työtoverini äänestävät.

Omatoimikirjastojen aukioloajat ovat lisääntyneet viime vuosina merkittävästi. Vuonna 2014 niiden osuus kirjastojen kaikista aukiolotunneista oli neljä prosenttia, kun viime vuonna lukema oli jo 15 prosenttia.

Omatoimikirjastolla tarkoitetaan aukioloaikaa, jolloin asiakkaat pääsevät kirjaston tiloihin kirjastokortilla tai henkilökohtaisella koodilla, eikä asiakaspalveluhenkilökuntaa ole paikalla.

Vuonna 2017 Suomen kirjastot olivat auki vajaat 1 650 000 tuntia, ja tästä omatoimikirjastojen osuus oli reilut 360 000 tuntia.

Lontoon keskustassa on meneillään suurmielenosoitus, jossa vaaditaan kansanäänestystä Britannian brexit-sopimuksesta. Järjestäjien mukaan mielenosoitus on tähänastisista suurin ja tärkein.

Järjestäjät sanovat, että parlamenttiaukiolle marssii yli 500 000 EU:ssa pysymisen kannattajaa. Toisten arvioiden mukaan protestoijia on kymmeniä tuhansia. Scotland Yardin mukaan mielenosoittajien määrää ei pystytä arvioimaan tarkasti.

Pääministeri Theresa May on ilmoittanut, ettei brexit-sopimuksesta järjestetä kansanäänestystä.

Britit äänestivät EU-eron puolesta kesäkuussa 2016. Brexitin kannattajat voittivat niukasti ääniosuuksien ollessa 51,89–48,11.

Britannian on määrä erota unionista maaliskuun lopussa.

Lisää aiheesta:

Analyysi: Brexit-neuvottelut takertelevat – Totuuden hetki siirtyy aina vain eteenpäin

Sipilä: Britannian erosopimuksen kaatuminen "ei ole vielä lähelläkään"

Merkel huippukokouksen edellä: Saksa varautuu brexitiin myös ilman sopimusta

#food, #foodstagram... ja tietenkin #foodporn.

Helsinkiläisen Anna Alppisen Instagram-tilillä ruoka-hashtagit vilisevät kuvateksteissä. @superalppi-nimellä instaileva Alppinen on omien sanojensa mukaan ruokaturisti, ja sen huomaa. Instagram-virtaan on kertynyt kuvia viineistä, tapaksista, pitsoista ja kalaherkuista eri puolilta maailmaa.

Alppinen yleensä valitsee ensin matkakohteen ja lähtee sen jälkeen selvittelemään ravintolatarjontaa.

– Luen usein paikallisesta ravintolatarjonnasta sekä kyselen vinkkejä netistä, somesta ja kavereilta. Varaan usein pöydän illalliselle etukäteen. Kahvilat ja lounaspaikat katson fiiliksen mukaan paikan päällä.

Yhä useampi matkustaa ruuan ja juoman perässä

Sosiaalinen media pursuaa nykyään päivityksiä aihetunnisteilla foodtourism tai foodtourist. Ruoka kiinnostaa ihmisiä kaikkialla ja saa monet kulkemaan pitkiäkin matkoja.

Ruokamatkailu on kasvussa myös Suomessa. Esimerkiksi Turussa ruokaturistien lisääntynyt määrä huomattiin jo vuosia sitten. Vuonna 2015 Turussa vieraili yli 150 ruoka- ja matkailutoimittajaa. Heidän lisäkseen iso ja kasvava liuta bloggaajia on sittemmin pitänyt matkailu- ja kongressitoimisto Visit Turun väen kiireisenä.

– Emme pystyisi ikipäivänä ostamaan tällaisia mainoksia, mitä nämä artikkelit ovat arvoltaan. Yhden arvo voi olla satojatuhansia euroja. Vuositasolla puhutaan erittäin suurista summista, kertoi Visit Turun kansainvälisen markkinoinnin päällikkö Lotta Bäck Ylelle jo vuonna 2015.

Vuosien pitkäjännitteinen markkinointityö on tuottanut tulosta: Turusta on jo pitkään puhuttu ruokakulttuurin mekkana. Kaupunkiin on nimitetty kaksi ruokalähettilästä, paikallisia ja turisteja hemmotellaan lukuisilla ruokatapahtumilla, Food Walk -kortteja myydään vuodessa useita tuhansia ja suosituimpiin ravintoloihin on lähes mahdotonta saada pöytää viikonloppuisin.

Harrastus, johon voi aikuisena panostaa enemmän

Anna Alppinen on 27-vuotias rekrytointiammattilainen. Ruoka on kiinnostanut häntä aina, mutta valmistumisen ja töihin siirtymisen myötä hyvään ruokaan on voinut panostaa enemmän. Hän muistaa oman ruokaturisminsa alun.

Varaan usein pöydän illalliselle etukäteen. Kahvilat ja lounaspaikat katson fiiliksen mukaan paikan päällä. Anna Alppinen

– Opintojen loppupuolella olin lähdössä Prahaan ja halusin varmistaa, että reissussa saadaan hyvää ruokaa. Tein esitutkimusta ja varasin illallisravintolat etukäteen, lounaspaikat katsottiin fiiliksen mukaan paikan päältä. Olin tosi tyytyväinen löytämiini ravintoloihin, ja jäi tavaksi tutkia aina etukäteen, missä kannattaisi syödä, Alppinen kertoo.

Mieleen ovat painuneet esimerkiksi Herr Rossi Berliinissä ja 108 Kööpenhaminassa.

– Viininharrastajana oli aivan ihana päästä kiertämään viinitiloja Ranskan Reimsissä ja Kalifornian Napassa. Molemmat reissut olivat tosi mieleenpainuvia, Alppinen lisää.

Ulkomaankokemuksia on monta, mutta vielä useammin Alppinen ruokamatkailee lähempänä kotia, koska ulkomaanmatkat tulevat kalliiksi.

– Tykkään syödä ulkona myös kotimaassa. Helsingissä on paljon hyviä ravintoloita, Turunkin ravintolatarjonta on tosi hyvä. Tallinnassa käyn yleensä kerran vuodessa. On ollut tosi kiva huomata, miten laadukkaan ruoan tarjonta on kasvanut myös siellä.

Monta ravintolakeittiötä – yksi yhteinen "hiili"

Takaisin Alppisenkin mainitsemaan Turkuun ja kaupungin kasvaneeseen ruokaturismiin. Turun ruokalähettiläs Tanja Raunio kertoo, että erityisesti kansainväliset turistit näkyvät ja kuuluvat ravintoloissa selvästi.

– Tavallisena arki-iltana voi mennä tovi, ettei kuule lainkaan suomen kieltä.

Jokainen täällä ymmärtää, ettei naapuriravintolan menestys ole itseltä pois. Kun kakku kasvaa, niin siivut suurenevat. Tanja Raunio

Hän on pannut merkille erityisesti aasialaisten turistien yleistymisen. Mikä sitten tuo vaikkapa hongkongilaisen pariskunnan ruokamatkalle Turkuun? Raunion mielestä suomalaisen ruuan vahvuus on yksinkertaisesti sen maku.

– Puhdas ruoka maistuu puhtaalta ruualta. Esimerkiksi aasialainen ruoka on usein vahvasti maustettua ja uppopaistettua. Meillä raaka-aineiden maku ei peity, kun mausteina on usein vain suolaa ja pippuria, Raunio sanoo.

Kotimaiselle ruokaturistille Turku on kokemus jo itsessään. Asiakas huomaa, että ravintolat puhaltavat yhteen hiileen.

– Henkilökunta on avainasemassa kertomaan ruokaturisteille vaihtoehdoista ja suosittelemaan toisia ravintoloita. Jokainen täällä ymmärtää, ettei naapuriravintolan menestys ole itseltä pois. Kun kakku kasvaa, niin siivut suurenevat. Kaikki tuntuvat toimivan yhteisen hyvän nimissä ja Turun hyväksi, Raunio hehkuttaa.

Ruokaturisti Anna Alppinen käy Turussa useamman kerran vuodessa. Hän hehkuttaa estottomasti kaupungin ravintolatarjontaa.

– Kaskis on ehdottomasti yksi Suomen parhaista ravintoloista, jota suosittelen kaikille. Myös jokilaivat ovat kesällä must. Tänä kesänä kävimme ensimmäistä kertaa syömässä Kustavin Kipinässä, joka oli myös tosi positiivinen kokemus.

Tarinat ovat se juttu

Ruokaturisteja on monenlaisia, mutta Tanja Raunion mielestä heitä kaikkia yhdistää uteliaisuus. Uteliaisuutta myös osataan nykyään ruokkia ravintoloissa. Lautasella ei esimerkiksi ole vain sieniä, vaan siinä on vaikkapa Pekan poimimia sieniä.

Myös Raunio mainitsee Kaskiksen.

– Se on erinomainen esimerkki ravintolasta, jossa asiakkaille kerrotaan aina myös ihmisistä tuotteiden takana. Tarinat ovat ilman muuta nykyään se juttu. Ruoka tai juoma saa ihan uuden ulottuvuuden, kun sillä on tarinansa.

Tarinat ja niiden kertominen asiakkaille tuo Raunion mielestä myös hyvän lisämausteen ravintolahenkilökunnan työhön.

Turistit saattavat saapua tiettyyn ravintolaan vain saadakseen lautaselle tietyn tähtikokin annoksen.

– Maine nousee, kun suomalainen kokki menestyy kilpailuissa tai käy vierailulla ulkomailla. Nostetta syntyy, kun suomalainen baarimestari voittaa maailmanmestaruuden, luettelee Raunio.

– Oma unelmani on ehdottomasti päästä joskus syömään Nomaan Kööpenhaminassa. En ole päässyt vielä Ultimaan (Helsingissä), jota odotan, koska sen edeltäjä Finnjävel oli loistava paikka, haaveilee Anna Alppinen.

Hän keräilee ruokaturistina monenlaisia kokemuksia monenlaisista paikoista.

– Hyvän ruoan ei tarvitse todellakaan olla aina fine diningia. Olen jäänyt ikävöimään esimerkiksi Vaasassa sijaitsevan Marco Polon ihanaa pizzaa.

Tullaan kaukaa, nähdään lähelle

Ruokalähettiläs Tanja Raunio luettelee hetkessä useita syitä, miksi juuri Turusta on kasvanut vahva ruokaturismin kohde.

– Turun vahvuus on sen pienuus: kaikkialle pääsee kävellen. Meillä on upea jokiranta ja pieniä, yrittäjävetoisia ravintoloita historiallisissa ja uniikeissa kiinteistöissä, hän sanoo.

Pelkät hyvät puitteet eivät tietenkään riitä. Menestymistä tukee lähiruoka, jota varsinkin ulkomaalaiset jaksavat hämmästellä.

– Jo saksalainen turisti on ihmeissään Suomen jokamiehenoikeuksista. Muistan, kun kaksi hongkongilaista matkakirjailijaa hämmästeli turkulaisbaarissa heille tarjottuja kuusenkerkkiä ja mustikoita. Ihmetys vain lisääntyi, kun tarjoilija kertoi niiden olevan peräisin lähimetsästä, muutaman minuutin kävelymatkan päästä, Raunio sanoo.

Visit Turun myynti- ja markkinointijohtaja Satu Hirvenoja sanoo, että ruoka on noussut tasavertaiseksi Turun turismin vetovoimatekijäksi kulttuurin, merellisyyden ja urheilun rinnalle.

– Lähiaikoina nostamme entistä paremmin esiin alueen ruokateollisuutta ja perheitä, jotka ovat tuottaneet ruokaa monen sukupolven ajan, Hirvenoja kertoo.

Tanja Raunio muistaa muistuttaa, että ulkomaalaiset voivat hakea Suomesta yllättäviäkin asioita. Niin teki esimerkiksi marraskuussa Turkuun saapunut brasilialaispariskunta.

– He kysyivät, miksi sää on niin aurinkoinen. He olivat tulleet varta vasten Suomeen katsomaan pimeyttä ja harmautta! Yritin vakuuttaa, että todennäköisesti jo seuraava päivä on heidän toiveidensa mukainen eli paljon synkempi, Raunio nauraa.