Lomalla tuli aina romahdus. Joensuulainen Inkeri Tiitinen, 33, ei kestänyt sitä, että kalenterissa ei ollut yhtään merkintää. Kun äärimmilleen ohjelmoitu arki hellitti, ahdistus vyöryi hyökyaaltona päälle.
Se heitti Tiitisen vuosien takaisiin tapahtumiin, tiputti mustaan aukkoon, josta ei ollut ulospääsyä. Menneisyys oli Tiitisen sisällä tiukassa paketissa sinetöitynä. Se tikitti kuin aikapommi. Aina, kun loma koitti, pommi räjähti.
Kotimetsään tuli tuntematon mies
Yhdeksänvuotias Inkeri oli leikkimässä kesäpäivänä ystävänsä kanssa kodin lähimetsässä. Kaveri lähti käymään muualla, ja Inkeri jäi yksin. Paikalle tuli tuntematon mies, joka alkoi jutella Inkerille: “Nyt leikitään leikkiä, joka täytyy pitää salassa.”
Metsässä tapahtui asioita, jotka saivat nimen vasta vuosia myöhemmin. Pienen tytön sisälle jäi möykky ja varmuus siitä, että hän on tehnyt jotakin todella väärää ja kiellettyä. Inkeri ei kertonut asiasta kenellekään, mutta kirjoitti tapahtumat paperille ja survoi paperin huoneensa avaimenreikään.
Sieltä äiti löysi paperin. Hän säikähti kovin. Voisivatko tapahtumat olla totta? Tytöllä oli niin vilkas mielikuvitus. Vanhemmat hakivat Inkerille apua, mutta tyttö itse kehitti oman selviytymiskeinon.
Möykky sisältä ei hävinnyt, mutta pikkuhiljaa Inkeri oppi. Ahdistavia asioita ei ehdi ajatella, kun tekee mahdollisimman paljon kaikkea mukavaa: harrastaa teatteria ja järjestää tapahtumia pikkupaikkakunnalle.
Portugalista tuli painajainen
Tuli nuoruus, ja vastaan käveli pyörryttävän ihana Teemu. 17-vuotias Inkeri Tiitinen oli vastarakastunut, mutta lähti silti vaihto-oppilaaksi Portugaliin, kuten oli suunnitellut.
Siellä pimeällä bussipysäkillä hän joutui uudelleen väkivallan uhriksi. Hauskan illan päätteeksi ystävä hyppäsi ensin linja-autoon, ja Tiitinen jäi odottamaan omaansa. Hän kertoo, että mies ja nainen pakottivat hänet aseella uhaten mukaansa ja vaativat rahaa. Lopulta mies raiskasi hänet.
Tiitinen ei voinut laittaa hanttiin. Hän katsoi aseen piippuun, lamaantui kauhusta ja oli varma, että kuolisi. Tapahtumista jäi tunne, että henki säilyi, koska Tiitinen suostui kaikkeen ja lopulta onnistui puhumaan itsensä ulos tilanteesta.
Tällä kertaa Tiitinen ei salaillut tapahtunutta. Hän teki rikosilmoituksen ja palasi kesken vuoden Suomeen. Traumaa hän pui terapiassa sekä yksin että yhdessä poikaystävän kanssa. Suunta oli eteenpäin, ja elämässä tapahtui paljon nopeaan tahtiin. Terapia jäi, kun Tiitinen alkoi odottaa esikoistaan. Hänestä tuli äiti 18-vuotiaana, ja muutaman vuoden välein perheeseen syntyi kaikkiaan kolme lasta.
Pikkulapsiperheen elämä oli ihanaa, mutta täyttä. Aikapommi sisällä ehkä tikitti, mutta Inkeri Tiitisellä ei ollut aikaa kuunnella sitä.
– Kun lapset olivat pieniä, traumat eivät vaivanneet. He pitivät minut niin tiukasti kiinni nykyhetkessä, Tiitinen sanoo.
Kohtaus tiputti toiseen maailmaan
Kun Tiitisen nuorinkin lapsi oli jo parivuotias, menneisyys kolkutti oveen. Ensimmäinen kohtaus oli raju. Eräänä yönä kotonaan Inkeri Tiitinen joutui kauhun valtaan. Hän oli varma, että joku on tunkeutumassa taloon ja haluaa satuttaa.
Tärisevä ja hysteerisesti itkevä Tiitinen lukitsi itsensä autoon. Kun kohtaus viimein meni ohi, Tiitinen nukahti, eikä muistanut jälkikäteen tapahtumista mitään.
Kokemus oli pelottava. Läheiset epäilivät, että Tiitinen oli sairastunut psykoosiin.
– Ajattelin itsekin, että olen tullut hulluksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Kyse oli kuitenkin jostain muusta. Tiitisen keho ja mieli alkoivat elää menneitä traumoja uudelleen. Kohtauksen tullessa hän tipahti toiseen maailmaan, jossa hätääntynyt lapsi ja lamaantunut teini pelkäsivät suunniltaan.
Mieli yritti suojautua liian voimakkailta tunnetiloilta, kun ahdistus läikkyi yli. Tiitinen ei muistanut kohtauksista mitään jälkikäteen. Psykiatriassa tilaa kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Sen oireita voivat olla esimerkiksi muistinmenetys, ajan ja paikan tajun katoaminen tai kokemus itsestä vieraantumisesta.
Dissosiaatio tarkoittaa mielen eriytymistä. Lievänä se on normaali psyyken reaktiotapa. Esimerkiksi hypnoosi perustuu suggestiolla aikaan saatuun tilaan, jossa ajatukset, tunteet, muisti ja käytös eriytyvät toisistaan.
Mielenterveyden ongelmasta on kyse silloin, kun dissosiaatiotilat ovat rajuja ja haittaavat potilaan elämää. Häiriö on yleisin toistuvan kaltoinkohtelun, väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla.
Kodista tuli lomalle pelottava paikka
Dissosiaatiohäiriölle voi olla tyypillistä, että se ilmenee vain joillakin elämän osa-alueilla. Inkeri Tiitinen ei ole esimerkiksi koskaan kärsinyt kohtauksista töissä ollessaan.
Oikeastaan traumaattiset kokemukset tekivät hänestä kenen tahansa piiskuripomon unelmatyöntekijän. Pahinta, mitä Tiitinen tiesi, oli saada huonoa palautetta tai joutua konfliktiin. Tiitinen sanoi aina “kyllä” sekä työssä että vapaa-ajalla.
Silti koskaan ei tuntunut siltä, että olisi tehnyt tarpeeksi.
Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään pakonomaisesta suorittamisesta. Tiitinen kertoo olevansa luonteeltaan utelias, menevä ja tekevä ihminen. Ongelmaksi suorittaminen muodostui sen vuoksi, ettei tekemistä ohjannut oma halu vaan pelko.
Mieli pysyi kasassa niin pitkään, kun ei ollut aikaa rauhoittua.
– Usein lomalla vointi romahti, ja kohtauksia tuli jatkuvasti. Kun tilanne oli pahimmillaan, päädyin sairaalaan psykiatriselle osastolle. Siellä hoitajat eivät uskoneet kalenteriani todeksi. Ei yksi ihminen voi tehdä näin paljoa, he sanoivat.
Vapaapäivät saattoivat kulua niin, että Tiitinen makasi täristen sängyssä, eikä häneen saanut kontaktia. Kohtauksen aikana hän itki tai hyperventiloi niin paljon, että lopulta pyörtyi tai nukahti. Mieli luuppasi traumaattisia tapahtumia. Kohtauksen jälkeen olo oli hetken normaali, kunnes mikä tahansa pieni ärsyke saattoi laukaista uuden kohtauksen.
Esimerkiksi kerran dissosiaatiokohtaus alkoi täysin yllättäen, kun jonkun kännykkä soi. Puhelimessa oli sama soittoääni, joka oli ollut Tiitisellä käytössä Portugalissa raiskauksen aikaan. Joskus läheiset saivat puhuteltua Tiitistä kohtauksen aikana vain englanniksi, kielellä, jota hän Portugalissa asuessaan käytti eniten.
Ajat olivat synkkiä ja huumori mustaa: Jaha, loma on tulossa. Lähtisikö reissuun vai kirjautuisiko osastolle? Jos Tiitinen päätyi sairaalaan, kohtaukset loppuivat saman tien, sillä ympäristö ja ihmiset olivat vieraita.
Myöskään lomareissuilla kohtauksia ei tullut koskaan. Eikä silloin, kun Tiitinen puuhasi perheensä kanssa jotakin uutta ja innostavaa.
– Meidän perhe on kokeillut kaikki mahdolliset elämykset ja uudet urheilulajit. Siinä on positiivinenkin puolensa, Tiitinen sanoo.
Lomilla kodista tuli pelottava paikka. Joskus Tiitinen seisoi kyynelsilmin eteisessä ja hoputti perhettään: lähdetään pian mökille – tai ihan mihin tahansa – ettei kohtaus ehdi alkaa.
Puoliso auttoi lenkkivaatteet päälle
Apua oli vaikea saada, sillä oikean diagnoosin löytymisessä meni pitkään. Tiitisellä epäiltiin milloin ahdistuneisuushäiriötä ja milloin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Viimein yksi lääkäri osasi tunnistaa traumataustan ja oireilun dissosiaatiohäiriöksi. Mutta varsinainen paraneminen alkoi siitä hetkestä, kun Tiitinen päätti lähteä juoksulenkille.
Hän oli kyllä käynyt terapiassa ja pukenut ongelmiaan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Se tuntui kuitenkin siltä kuin olisi selostanut elokuvan käsikirjoitusta, jossa asiat tapahtuivat jollekin toiselle.
Aikapommi oli kehossa ja vain kehon kautta siihen pääsi oikeasti käsiksi.
Tiitinen ajatteli kohottaa kuntoaan aloittamalla säännöllisen lenkkeilyn, mutta metsäpoluilla tapahtui jotakin tärkeämpää. Juostessa voima virtasi jalkoihin. Keho oli vahva eikä lamaantunut, kuten väkivaltatilanteissa.
– Lenkillä avautui joku uusi yhteys. Se tuntui valtavan parantavalta.
Hankalimpina aikoina puoliso puki Tiitiselle juoksutrikoot, jos hän ei itse kyennyt, sillä liikunnalla oli niin suuri vaikutus vointiin. Joka kerta olo parani lenkillä.
Huimia harppauksia paranemisessa tapahtui myös sen jälkeen, kun Tiitinen vaihtoi puhumiseen perustuvan psykoterapian keholliseen traumaterapiaan. Siellä tuskallisia muistoja kohti mentiin turvallisessa ympäristössä ja kehon tuntemusten kautta. Dissosiaatiokohtauksia tuli edelleen, mutta nyt Tiitinen oli niissä itse läsnä ja muisti ne jälkeenpäin. Mielen traumatisoitunut ja terve puoli alkoivat lähestyä toisiaan.
– Tällä hetkellä minusta tuntuu, että ne ovat jo melkein yhtä. Traumat ovat osa elämäntarinaani ja pystyn tulemaan toimeen niiden kanssa, Tiitinen sanoo.
Rajat löytyvät harjoittelemalla
Tiitinen kokee, että liikunta pelasti hänet. Myöhemmin siitä tuli myös ammatti. Tiitinen opiskeli personal traineriksi ja lasten liikunnanohjaajaksi. Hän perusti yrityksen, joka tarjoaa erityisesti perheille tukea muutoksiin kohti terveellisempiä elämäntapoja.
Liike on Tiitisen mielestä lääke moneen vaivaan, mutta hän on vakuuttunut, ettei pysyviin tuloksiin päästä ulkoapäin sanellun ruokavalion tai treeniohjelman avulla.
– Entä jos ihminen on vaikka niin ahdistunut, ettei uskalla poistua kotoaan? Ei silloin voi lähteä salille. Pienten muutoksen askelien täytyy sopia omaan arkeen, Tiitinen sanoo.
Sen jälkeen alkaa vaihe, jossa elämän kaikissa muutoksissa Tiitisen mielestä oikeastaan on kyse: uuden opetteleminen. Harjoitellaan ja kokeillaan, onnistutaan ja välillä epäonnistutaan.
Samaa metodia Tiitinen soveltaa myös omaan elämäänsä. Viime aikoina hän on opetellut erityisesti rajojen vetämistä: nykyisin Tiitinen ei tee töitä kellon ympäri, uskaltaa välillä sanoa “ei” ja kertoo mielipiteensä, vaikka joku saattaa olla eri mieltä.
Kun Joensuussa järjestettiin Pride-tapahtuma toukokuussa, Tiitinen postasi Instagramiin kuvan ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavan tekstin. “Jos sinulla on jotain sitä vastaan, että ihminen rakastaa toista ihmistä, niin tämä ei ole sinun tilisi”, postaus päättyi.
Aikaisemmin vastaavan kirjoituksen julkaiseminen ei olisi ollut mahdollista, koska Tiitistä olisi ahdistanut liikaa se, että joku saattaa suuttua hänelle. Nyt Instagram-päivityksen tekeminen oli tietoinen harjoitus: Tiitinen haluaa tuoda entistä enemmän esiin omia arvojaan, vaikka ne eivät kaikkia miellyttäisi.
Turvassa hammaslääkärissä
Harjoittelun tulosta on myös se, että nykyisin dissosiaatiokohtauksia ei juuri enää tule. Kun Tiitinen tunnistaa ennakoivat merkit ja tuntee kehossaan tutun uhkaavan olon, hän purkaa tilanteen auki jollekin toiselle ihmiselle. Useimmiten pelko väistyy.
– Identiteettini on pitkään perustunut siihen, että menen karkuun tiettyjä tunnetiloja. Nyt yritän mennä niitä kohti.
Se tarkoittaa pelkojen kohtaamista arkisissa tilanteissa. Tiitinen vältteli vuosia hammaslääkärillä käyntiä. Ajatus makaamisesta vastaanotolla liikkumatta ja muiden armoilla tuntui mahdottomalta, sillä tilanne muistutti traumakokemuksista.
Viime keväänä Tiitinen varasi ajan hammashoitoon. Hammaslääkärin tuolissa traumamuistot aktivoituivat, mutta nyt Tiitisellä oli keinoja käsitellä pelkojaan.
Hän kiersi kätensä ympärilleen ja halasi itseään lempeästi. Pienellä tytöllä sylissä ei ollutkaan mitään hätää.
