Pro Pakuri Finland ry etsii tällä hetkellä pääkaupunkiseudulta metsänomistajia, jotka olisivat kiinnostuneita kasvattamaan metsissään pakurikääpää.

– Helsingissä asuu runsaasti metsäomistajia, joilla on palstoja ympäri Suomen. Heille pakurinviljely mahdollistaisi huomattavan lisätulon omasta metsästä, sanoo Pro Pakuri Finlandin puheenjohtaja Hannu Piispanen.

Yksi puu voi tuottaa kolmesta viiteen kiloa pakuria. Kasvuaika on vähintään viisi vuotta.

– Ja kun kuivatun pakurin kilohinta on tällä hetkellä 30–50 euron välillä, niin lisätienesti omasta metsästä on huomattava, Piispanen huomauttaa.

Helppoa viljelyä

Tutkimuksen tuloksena on syntynyt helppo pakurikäävän viljelymenetelmä, jolla on saatu lupaavia tuloksia. Yksinkertaisuudessaan laboratoriossa kasvatetaan ymppejä eli huonekalupuutapin näköisiä osia, johon on kasvatettu sisälle sienirihmastoa. Metsässä omistaja poraa palstansa lehtipuihin reikiä, joihin ymppi laitetaan ja lopuksi reiät tulpataan umpeen.

Luonnonvarakeskus Luken tutkija Henri Vanhanen kertoo, että helppoja viljelymenetelmiä tarvitaan, jos suomalaiset aikovat olla mukana hurjasti kasvavassa erikoissienten viljely- ja myyntimarkkinassa.

– Meillä on jo yrityksiä, jotka tekevät jo kauppaa Kaakkois-Aasiaan. Pelkästään niin kutsuttujen lääkinnällisten sienten maailmamarkkinakoko on noin 18-24 miljardia dollaria, joten potentiaali on valtava, kertoo tutkija Henri Vanhanen.

Tavoitteena teollinen pakurituotanto

Tällä hetkellä Pro Pakuri Finlandin mukaan, Suomesta saadaan myyntiin vain tuhansia kiloja pakuria. Tulevaisuudessa tavoite on asetettu 200-300 tonniin vuodessa.

– Suomea varten pakuria ei kannata viljellä, mutta kaukoidän kysyntä on valtavaa. Tarvitsemme teollista pakurinviljelyä ja jalostusta, koska menekkiä olisi paljon enemmän kuin voidaan tarjota, kertoo Hannu Piispanen.

– Nyt on oikea aika toimia ja valloittaa esimerkiksi Japanin pakurimarkkinat. Jos me emme sitä tee, niin venäläiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset sen tekevät. Tämän takia paikallisten metsänomistajien olisi nyt hyvä herätä ja tarttua toimeen, toteaa Henri Vanhanen.

Joka vuosi 1 200 suomalaista kuolee suolistosyöpään. Siihen sairastuneiden ihmisten määrä on kaksinkertaistunut 50 viime vuoden aikana ja se on tätä nykyä kolmanneksi yleisin syöpä sekä naisilla että miehillä. Vaikka hoitotulokset ovat parantuneet, edelleen 40 prosenttia sairastuneista kuolee tautiin.

Kuolleisuutta voitaisiin selvästi vähentää koko kansan kattavilla seulonnoilla, sanoo HUS:in gastroenterologian klinikan ylilääkäri Martti Färkkilä.

– Paksusuolen syövän esiasteet, polyypit, voidaan selvästi todeta suolesta paksusuolen tähystyksessä. Tähystyksellä voidaan vähentää suolistosyöpäkuolleisuutta jopa 90 prosenttia.

Färkkilä istuu mukana työryhmässä, joka suunnittelee paksusuolen syövän seulontojen käyttöönottoa. Hänen mukaansa paksusuolen syövän hoidon resurssit pitäisi ohjata syövän varhaiseen toteamiseen sen sijaan, että nyt niitä käytetään eniten jo levinneen paksusuolisyövän hoitoon ja taudin terminaalivaiheeseen.

– Potilaalle saatetaan tehdä etäpesäkkeiden vuoksi maksaleikkauksia tai antaa sytostaatteja. Elinkuukausia on siinä vaiheessa yleensä jäljellä vain muutamia.

Yli satatuhatta ihmistä pääsee seulontaan jo ensi vuonna

Yksi askel kohti valtakunnallisia seulontoja alkaa ensi vuonna, kun ainakin kahdeksan kuntaa on mukana uudessa kokeilussa. Niissä on seulontaikäistä väestöä reilut satatuhatta henkeä. Kokeiluhankkeessa kutsun saavat kaikki 60–74-vuotiaat kuntalaiset. Testeissä otetaan huomioon ikä, sukupuoli, sukuhistoria ja tupakointi.

– Riskiryhmät ohjattaisiin suoraan kolonoskopiaan eli tähystykseen, muut seulottaisiin kahden vuoden välein ulosteen veritestillä, sanoo ylilääkäri Färkkilä.

Miehillä paksu- ja peräsuolisyövän riski on selvästi korkeampi kuin naisilla.

Uusi tapa seuloa paksusuolen syöpää

Paksusuolen syövän seulontaan on kehitetty uusi, helpompi menetelmä. Entisen kolmen peräkkäisen päivän ulostenäytteen sijaan tarvitaan vain yksi näyte. Lisäksi testi analysoidaan koneellisesti, joten laboratoriohenkilökuntaa tarvitaan nykyistä vähemmän.

– Seulontaan on helpompi osallistua, kun tarvitaan vain yksi näyte, sanoo Suomen Syöpärekisterin seulontajohtaja Tytti Sarkeala.

– Toisaalta jo aiemmin tehdyssä kokeilussa osallistumisprosentti oli jopa 70, vaikka näytteitä otettiin kolme.

Sote saattaa sotkea suunnitelmia

Kokeilun jälkeen seulonnat on tarkoitus laajentaa valtakunnallisiksi.

– Valtakunnallista ohjelmaa joudutaan kuitenkin vielä odottamaan, sillä ensin pitää saada esimerkiksi kaikki laboratorioasiat kuntoon. Myös Postin pitää olla näytteiden kuljettamisessa mukana, sanoo Sarkeala.

Suurimpana jarruna saattaa kuitenkin olla sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen sote. Vielä ei tiedetä, kuuluvatko Euroopan unioninkin suosittamat seulonnat maakunnille vai suurille sairaanhoitopiireille.

Kun vastuu terveydenhoidon järjestämisestä siirtyy maakunnille vuonna 2020, linjauksen pitää olla valmis. Sen jälkeen seulonta-asetusta muutetaan ja siihen sisällytetään aiempien rintasyövän ja kohdunkaulasyövän seulonnan lisäksi suolistosyövät.

Purevassa tammikuun pakkasessa kiemurteli pitkä jono miehiä. Yksi miehistä oli parikymppinen Pekka Kauppinen, jota jonon alkupäässä oleva teltta veti oudosti puoleensa.

Se oli strippariteltta, jonka suulla käytettiin välillä näytillä bikineihin puettua nuorta naista. Se hämmästytti nuorta Pekkaa.

– Tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että miten ne pystyi, että tyttö ei paleltunut! hän muistelee.

Se 1970-luvun alun päivä on painunut Kauppisen mieleen iäksi. Hän oli vasta nuori “mualaispoika” ja Kuopion Tammimarkkinat tapahtuma, jonka tarjontaa on vaikea kuvata nykylukijalle. Ehkä voisi sanoa, että perinteiset talvimarkkinat olivat hulluimpina päivinään kuin supermarketti, tivoli, eläintarha ja televisio yhdessä.

Juuri markkinoiden striptease-esitykset olivat niitä, jotka jättivät lähtemättömät muistot Kauppiseen ja moneen muuhun. Arvot olivat silloin toiset kuin nyt, eivätkä tanssijan omat oikeudet vaivanneet nuorukaisen päätä. Hänelle kolmenkymmenen asteen pakkasessa riisunut strippari oli lähinnä tuulahdus suuresta maailmasta.

Se oli sen ajan kaksinaismoralismia. Tapio Sariola

Tanssija kuoriutui vähä vähältä vaatteistaan karvalakkeihin ja koirannahkarukkasiin sonnustautuneiden ukkojen katseiden alla. Moni katsojista oli humalassa – se oli tavallista esityksille, joita ei muka kukaan katsonut, mutta joihin kuitenkin aina riitti katsojia.

– Maatalousnäyttelyissä strippariteltta pystytettiin usein vähän sivummalle, ettei nähnyt, kuka meni ostamaan lippuja. Se oli sen ajan kaksinaismoralismia, kuittaa lapsesta asti Tivoli Sariolan mukana kiertänyt Tapio Sariola.

Yksi kerrallaan vaatteet vähenivät. Kun strippari riisui housunsa, hän kävi heittämässä ne eturivissä istuneen karvahattupään päälle. Silloin puhkesi naurunrähäkkä ja Kauppisenkin jännitys laukesi. Siitä tuli tapaus, josta äidille ei kerrottu, mutta kavereille sitäkin elävämmin.

– Se oli nuorelle miehenalulle jotakin fantastista, hän muistelee.

Ne, jotka striptease-tanssijoita talvipakkaseen kuljettivat, tiesivät, että työstä oli monesti fantastisuus kaukana.

Torilla painiva karhu ja "metsäpaviaani"

Ennen kuin televisio ja verokarhu veivät markkinaesitykset, toreilla nähtiin kaupungin värikkäintä viihdettä. Tivoliyrittäjille markkinat ja maatalousmessut olivat kannattavia esiintymispaikkoja. Jonglööri Björn "Henrico" Gammals muistaa tehneensä parhaimpina päivinä toistakymmentä esitystä, ja katsojia riitti.

– Aikamoisessa umpiossa oltiin. Kun markkinoilla sitten oli jotain sensaatiomaista, sillä saatiin väkeä, kertoo puolestaan Tapio Sariola.

Toki markkinaviihde oli monesti myös sellaista, että se olisi nykyajan mittapuilla vähintään loukkaavaa ja joskus myös laitonta.

Eksoottisen näköiset ihmiset olivat tivoleissakin pitkään niin suosittuja, että varsinaisia tivolilaitteita ei juuri tarvittu. Ihmiset maksoivat nähdäkseen erivärisiä kanssaihmisiään.

Kun ihmisiä houkuteltiin esimerkiksi vuonna 1882 Kuopion Tammimarkkinoille, lehdessä mainostettiin karhua, jonka kanssa sai halutessaan painia, “metsäpaviaania” ja kesyä hyeenaa. Ja sitten olivat tietenkin “neekerinaiset”.

Savo-lehdessä tammikuussa 1882 julkaistu ilmoitus kertoi “Ketti Jansonin” ja “Alice Rossenin” olleen kotoisin Alabaman Mobilesta. Omituisessa lehti-ilmoituksessa Ketti huomauttaa hänen ja sisarentyttärensä olevan siististi puettuja, “joten herrasnaiset ja herrat voivat käydä meitä katsomaan”. Puoli tuntia kestäneen näytännön hinta oli markka herrasväeltä, lapsilta ja palvelusväeltä 50 penniä.

Sinä vuonna esitystä ei nähty. Seuraavasta Savo-lehden numerosta selvisi, miten viranomaiset olivat sulkeneet esitystilan jo markkinoiden aattoiltana, “esiintulleista syistä”. “Elämä muutoin on ollut tavallista markkinaelämää; kiljumista ja reuhaamista. Humalaisia oikein kosolta”, toimittaja jatkoi.

Vähän ajan kuluttua tuli vihainen isä, että mikä juttu tämä oikein on, kun on joku eläin purrut poikaa. Peter Lindfors

Taikuri Timo Puonti muistaa, miten vielä 1950-luvullakin markkinateltassa kierrätettiin näytillä lyhytkasvuista miestä. Esityksen jälkeen häntä manageroinut kahlekuningas pani esiintyjän säkkiin ja työnsi tämän käsikärryillä matkoihinsa. Kukapa olisi pääsylippua maksanut, jos olisi nähnyt esiintyjän ilmaiseksi kylillä, Puonti järkeilee.

– Joskus [manageri] meni kapakkaan ryyppäämään ja Arvo jäi kapakan eteen itkemään kärryissä. Aika julmaa touhua se on ollut.

"Siihen tuli reipas nuorimies, joka löi sutta kepillä kuonolle"

Eräänä tammikuun päivänä vuonna 1962 Kuopion tori oli jälleen täynnä nähtävää. Sen vuoden Tammimarkkinoiden vetonaula oli suuri eläinnäyttely. Sika soitti pianoa, karhu joi pullosta vettä – eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Peter Lindfors muistaa, miten Kuopion talvipakkasten keskelle oli tuotu jopa virtahepo. Hän on kirjannut näkemänsä esitykset tarkkaan muistiin.

Eläinnäyttelyn pitäjä seisoi korokkeella houkuttelemassa ihmisiä tulemaan “marmoriportaita ylös ja sitten alas eläinparatiisiin”. Välillä hän kaivoi puseronsa sisältä pythonkäärmeen, joka oli luikerrellut sinne lämmittelemään.

– Esityksen huippukohta oli, kun hän laittoi käärmeen pään kokonaan suuhunsa.

Se ei kuitenkaan ollut eläin, joka jäi parhaiten nuoren kuopiolaispojan mieleen.

Toinen markkinapäivä oli perinteisesti kouluissa vapaapäivä. Niinpä tori oli täynnä parveilevia koululaisia, joille esityksiin ilmaiseksi livahtaminen oli Lindforsin mukaan kuin urheilumuoto.

Yksi tällainen seikkailu päättyi ikävästi, kun toinen koulupoika kiersi eläinhäkin vierustaa tirkistelypaikkaa etsien. Häkki oli toiselta puolelta suljettu kokonaan, mutta toisella puolella siinä olivat vain kalterit. Poika kuljetti kättään häkin seinää vasten kävellessään. Kun hän tuli kalterin kohdalle, hän tarttui siihen kädellään. Se oli suden häkki.

– Samalla susi iski käteen kiinni eikä päästänyt irti ennen kuin siihen tuli reipas nuorimies, joka löi sutta kepillä kuonolle. Sitten se irrotti ja poika hävisi johonkin.

Eläinnäyttelyn pitäjä yritti vielä löytää pojan, jotta hänet olisi viety sairaalaan. Poika oli kuitenkin mennyt menojaan.

– Vähän ajan kuluttua tuli vihainen isä, että mikä juttu tämä oikein on, kun on joku eläin purrut poikaa, Lindfors muistaa.

"Julkisella paikalla ei nähnyt naisia bikineissä"

Nyky-yhteiskuntaa haukutaan usein sääntö-Suomeksi, mutta kiertävien esiintyjien kulta-aikana kontrolli oli monesti paljon tiukempaa. Yksi esimerkki tästä on huvivero, jota kannettiin huvitilaisuuksissa vuoteen 1981 asti.

Sen kiertäminen oli lähes taidetta, tunnustaa tivoliyrittäjä Tapio Sariola. Esimerkiksi sirkusesityksen lipun hinnasta maksettiin huviverona huikeat 30 prosenttia. Jos esitys katsottiin voimisteluksi tai varieteeksi, järjestäjät saattoivat päästä 10 prosentilla.

– Ei strippariesityskään ollut strippariesitys, vaan huntuesitys: taidetta, josta ei mennyt huviveroa, Sariola sanoo.

Verokarhu, televisio ja villieläinten käytön kieltävä laki panivat kiertävät tivoliesiintyjät tiukoille. Peter Lindfors muistaa Unto Sariolan ennustaneen 1960-luvun lopussa, että esitykset eivät jatkuisi pitkään.

Sitten tulivat stripparit.

K18-ohjelmisto saapui Suomeen tuulahduksena lännestä. Ruotsissa markkinahuvit olivat muuttuneet 1970-luvun vaihteessa täysin. Pohjanlahden yli tuotiin kiertueelle Colorado Show- ja Paper Moon -nimiset esitykset. Fakiiri Ali Ben Hassan työnsi piikkejä poskesta läpi ja vähäpukeiset naiset tanssivat.

– Se oli sitä aikaa, että julkisella paikalla ei nähnyt naisia, jotka olisivat olleet bikineissä. Se oli tavatonta! puuskahtaa Tuomo Seiterä, joka kiersi tuolloin lapsena perheensä pitämän Tivoli Seiterän mukana.

Varmasti hyvä show, kun poliisitkin puuttuivat

Yhtäkkiä kaikilla tivoleilla piti olla striptease-esitys. Seiterällä oli Colorado Show’nsa, Sariolalla Striptease aus Reperbahn. Lyhytaikaiseksi jäänyt Pellikan tivoli oli suorastaan erikoistunut strippitelttoihin. Toisille yrittäjille esityksen taiteellisuus oli tärkeämpää, toisille riitti, että vaatteet lähtevät.

– Voi voi… kyllä siellä oli vähemmänkin hohdokkaita esityksiä, Tapio Sariola miettii nyt.

Markkinoiden stripparit eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. He olivat suoraa jatkumoa vähissä hepeneissä jo ennen sotia esiintyneille käärmetanssijoille.

Elämä muutoin on ollut tavallista markkinaelämää; kiljumista ja reuhaamista. Kuopio-lehti, 1882

Rohkeat esitykset eivät silti olleet tervetulleita joka paikkaan. Taikuri Timo Puonti muistaa, miten monissa paikoissa nimismies lähetti strippiteltan yrittäjät matkoihinsa. Uskovaiset asukkaat olisivat kuulemma tulleet niin yrittäjän kuin nimismiehen silmille, jos lupa olisi hellinnyt.

– Tammisaaren markkinoilla joku soitti poliisit paikalle, kun homma meni hänestä niin härskiksi, mainitsee puolestaan Tuomo Seiterä.

Ilmiantaja ei arvannut, että rikosilmoitus oli strippiteltalle parasta mahdollista mainosta. Kun tivoliperheen isä Lauri Seiterä palasi poliisin kuulustelusta, hän kiinnitti saamansa kuulustelupöytäkirjan ikkunaan.

– Kun ihmiset näkivät sen, he ajattelivat, että varmasti on hyvä show, kun poliisitkin on siihen puuttuneet.

Niin Tuomo Seiterä kuin Tapio Sariola olivat tuolloin vasta lapsia tai teinejä, jotka kiersivät perheyrityksensä mukana. Itse he eivät esitysten moraalisia ulottuvuuksia problematisoineet: ne toivat leivän siinä missä mikä tahansa muu työ.

Maailman suurinta humpuukia

K18-esitykset olivat sulassa sovussa koko perheen ohjelman kanssa markkinoilla. Kouluista vapaalla olleet lapset yrittivät kurkistella teltan reunan alta, kuinka aikuiset katsoivat vähäpukeisia naisia tai pelasivat kahvipakettipanoksilla rulettia.

Taikuriteltassa Markku Purho viihdytti tempuillaan lapsia sillä välin, kun kahlekuningas Aimo Leikas teki enemmän aikuiseen makuun sopivia numeroitaan. Ne olivat esityksiä, joissa hän muka hirttäytyi tai pani päänsä giljotiiniin.

Myöhemmin Leikkaan ura päättyi traagisesti nimenomaan markkinaesitykseen. Taikuriteltan yleisö katsoi läheltä, miten hengenvaarallisista tempuistaan tunnettu fakiiri ampui itsensä kesken venäläisen ruletin esitystä. Leikas ei ollut vielä edes kolmeakymmentä.

Leikkaan kuolema tapahtui Hartolan markkinoilla vuonna 1976. Purho jaksoi markkinoilla vielä kaksi vuotta. Silloin toreja kiertävät tivoliesitykset vetivät kuitenkin jo viimeisiään. Purho kertoo, miten markkinakansalta narrattiin viimeisiä markkoja.

– Oli näkymätön mies tynnyrissä -esitys, jossa pääsi markalla kurkistamaan tynnyriin. Rahat sai takaisin jos näki miehen, hän muistelee.

Fata Morganaa esitti kuka milloinkin. Viimeinen oli Olli-niminen mies, jolla oli naisen peruukki päässä. Tuomo Seiterä

Samaa sarjaa edusti Tivoli Seiterän “Maailman suurinta humpuukia” -esitys. Siinä marssitettiin pitkän teltan toisesta päästä sisään ne asiakkaat, jotka ostivat viiden markan pääsylipun. Toisesta päästä tuotiin sisään ne, jotka ostivat kolmen markan pääsylipun. Kun asiakkaat olivat paikoillaan, teltan keskellä ollut esirippu vedettiin sivuun. Hölmistyneet katsojat saivat töllistellä toisiaan.

Sitten oli kuuluisa Fata Morgana, eli nainen ilman alaruumista. Hän ahtautui sametilla vuorattuun koppiin, johon asennettujen peilien avulla synnytettiin katsojalle illuusio, että esiintyjällä oli pään alapuolella pelkkää tyhjää.

– Fata Morganaa esitti kuka milloinkin. Viimeinen oli Olli-niminen mies, jolla oli naisen peruukki päässä. Vaikka ei kai näitä saisi paljastaa, Tuomo Seiterä hekottelee.

Tuomo Seiterä ei tiedä, onko tämä tositarina vai urbaani legenda, mutta hänen isänsä Lauri kertoi eräästä esityksestä, jota markkinoitiin 1970-luvulla nimellä “Tähtiä Haminan yössä”. Mainoksessa annettiin ymmärtää, että esiintymiseen kuuluisi ehkä vähäpukeisia naisia.

Kun asiakkaat saapuivat telttaan, sen katto vedettiin pois. Paljastui näkymä Haminan iltataivaalle.

Kun kilpailu maksavasta markkinakansasta kävi yhä epätoivoisemmaksi, perinteiset tivolisuvut eivät enää palanneet toreille. Juuri strippariesitykset jatkoivat pisimpään.

Niitä pyörittämään tuli uusia yrittäjiä, joita sariolat ja seiterät ja muut eivät välttämättä tunteneet. Taikuri Timo Puonti muistelee, miten yksi uusi yrittäjä ilmoitti Hymy-lehden haastattelussa nimekseen entisen kansakoulun opettajansa nimen, tämä kun oli ollut "v-mäinen mies". Suuren maailman meininki alkoi muuttua entistä vähemmän hohdokkaaksi.

Aika julmaa touhua se on ollut. Timo Puonti

Markkinoilla kiertäneet tivoliesiintyjät ovat pitäneet yhtä senkin jälkeen, kun esitykset loppuivat. Kukaan heistä ei kuitenkaan tunnu tietävän mitään siitä, mitä striptease-esitysten naisille tapahtui. Esiintyjät olivat yleensä suomalaisia rahan ja työn tarpeessa olleita seikkailunhaluisia nuoria naisia, jotka hävisivät kuka minnekin. Osan vei luultavasti alkoholi, joka oli monen kiertävän esiintyjän heikkous.

– Siellä oli muutamia, jotka kiersivät useamman vuoden, mutta vaihtuvuus saattoi olla aika nopeaa. Ura saattoi jäädä lyhyeksikin. Ainakin osa on kuollut pois, miettii vuosina 1974–1978 markkinoilla taikonut Markku Purho.

Kun markkinoiden strippariperinne kuoli pois, kuoli myös perinne markkinoilla kiertäneistä esityksistä. Taikurit ja stripparit ovat nyt netissä meidän kaikkien taskuissa ja villieläimet eläintarhoissa.

Kansalaisaloite työttömyyskorvauksia supistavan aktivointilain kumoamiseksi keräsi ennätysajassa yli 130 000 allekirjoitusta.

Poliitikot joutuivat yllättäen haukutuiksi asiasta, jonka takana piti olla parlamentaarisen enemmistön vankka kannatus. Eduskuntaan tulvi hakemuksia avustajantehtäviin, joita tosin ei ollut ilmoitettu haettaviksi mutta joita parodisesti hakemalla Kainuun työttömät miehet osoittivat olevansa työmarkkinoiden käytettävissä.

Presidenttiehdokkaatkin halusivat ottaa etäisyyttä epäsuosittuun asiaan. Jopa pääkirjoitukset kääntyivät arvostelemaan työttömien kyykyttämistä ja todistelemaan työvoimatoimistojen henkilöstön riittämättömyyttä räätälöityyn työnvälitykseen.

Mielipidekäänne tuntuu yllättävältä siihen nähden, että työn tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuutta on jo pitkään tahdottu hoitaa pakottamalla työntekijät ottamaan vastaan mitä töitä tahansa, entistä huonommalla palkalla ja entistä heikommin ehdoin.

Työttömät on myös nähty vastuullisina riittämättömästä tai sopimattomasta koulutuksesta, jolloin on voitu vaatia osallistumista työvoimakoulutukseen. Koulutus ei ole määritelmällisesti saanut olla oikeaa opiskelua vaan konsulttivetoista hakemuksentäyttämis- ja itsensäbrändäämisvalmennusta.

Köyhät kieltävät toisia köyhiä valittamasta, jos he itse samastuvat tarinoihin, joissa ahkeruus kyllä lopulta palkitaan.

Niihin osallistuneet kertovat, kuinka on leikelty kuvia lehdistä pahville tai opeteltu ohjatusti sanomaan käsipäivää. Aikaansa valmennuksissa päivärahan menettämisen uhalla viettäneet ovat mieltäneet ne lähinnä rangaistukseksi päivärahan nauttimisesta.

Blogisti Saku Timonen arveli samaan tavoitteeseen päästävän kustannustehokkaammin, jos kunnan työttömät koottaisiin joka viikko neljäksi tunniksi torille seisomaan julkisesti häväistävinä.

Työnhakijoiden sulkeisharjoitukset eivät ole ratkaisseet nykytalouden suurta ongelmaa, tuottavuuskasvun irtoamista työstä. Ilmeisesti aktivointitoimia on motivoinut enemmänkin moraalitaloudellinen tasapainopyrkimys kuin taloudellinen kannattavuus.

Moraalitaloudessa hyveen pitäisi saada palkinto ja paheen rangaistuksensa. Ahkeran pitäisi voittaa ja laiskan hävitä. Talousliberalismin keskeinen oppi-isä Friedrich von Hayek pohti, oliko oikein uskotella nuorille, “että kun he vain riittävästi yrittävät, he onnistuvat”, vaikka palkinnot markkinakilpailussa “perustuvat vain osaksi suorituksiin ja osin puhtaasti sattumaan". Tällöin von Hayekin mukaan "vääjäämättä jotkut arvottomat menestyvät, kun taas jotkut arvolliset epäonnistuvat”.

Ihmiset eivät kuitenkaan hänen mielestään motivoitusi kilpailuun, elleivät uskoisi kaiken olevan kiinni omista suorituksista. Sattuman vaikutuksen tunnustaminen romahduttaisi moraalin.

USA:ssa ja Britanniassa “valkoiseen roskaväkeen” tiivistyy se, mihin kelpo toimihenkilö pelkää suistuvansa.

Sosiaalitukien saajat saavat kuulla kunniansa köyhyyden olemassaolosta ja syistä käydyissä nettikeskusteluissa.

Kun nettikeskustelija haluaa lyhentää työttömän päivärahakautta, hän samastuu mielessään ahkeraan työntekijään, joka sillä hetkellä rahoittaa työttömyyskorvaukset.

Työmarkkinatuen tai toimeentulotuen saajia nuhdellaan näissä keskusteluissa tuhlailusta, jos näillä on koira ruokittavanaan. Köyhät kieltävät toisia köyhiä valittamasta, jos he itse samastuvat tarinoihin, joissa ahkeruus kyllä lopulta palkitaan.

Viimekätinen sosiaaliturva herättää kitsaudestaan huolimatta eniten väärinkäyttöepäilyjä, sillä sen tarvitsijaksi keskiluokkaan mielessään samastuva enemmistö ei yleensä kuvittele itseään.

Länsimaissa keskiluokkaan samastutaan paljon enemmän kuin kuulutaan ja omien lasten kouluttautuminen siihen yritetään turvata hinnalla millä hyvänsä.

Keskiluokkaista kunnollisuutta todistellaan myös erottautumalla häviäjistä. USA:ssa ja Britanniassa “valkoiseen roskaväkeen” tiivistyy se, mihin kelpo toimihenkilö pelkää suistuvansa: työn ja omaisuuden menetys, elämän karkaaminen hallinnasta, ylipaino, ja päihdeongelmat.

Määrittelemättä jää, kuinka sitten pitäisi elää toimiakseen oikein. Oikein toimii yleensä se, joka ehtii tuomita ensin.

Kastirajan alaspäin piirtää fyysinen inho: nuo ovat heikompaa ainesta ja sen vuoksi ansainneet alhonsa – minä en voi tulla samanlaiseksi...

Toisaalta keskiluokkaisuutta häpeillään silloin, kun kerrotaan omasta taustasta – siinä ja vain siinä köyhyys ohittaa arvostuksissa keskiluokkaisuuden.

Silloin muistetaan korostaa taustan vaatimattomuutta ja kunnollisuuden palkitsemisesta sosiaalisella nousulla. Keskiluokan on syytä todistella moraalista ylemmyyttään, jotta sen etuja ei esitettäisi toisten kustannuksella saaduiksi.

Työnantajien edustajat voivat syyllistää vakinaisia työntekijöitä nuorten ja silpputyöntekijöiden kurjuudesta: jos vakinaiset tinkisivät vakinaisuudestaan ja yleissitovista tariffeistaan, työtä riittäisi tasaisemmin kaikille. Omistusasujat selitetään vastuullisiksi kasvukeskusten asuntopulasta, sillä heidän voi selittää hyötyvän kaavoituksen ja rakentamisen vajeesta.

Yrittäessään kasvattaa etujaan keskiluokan kustannuksella kapitalistit vetoavat köyhien tasa-arvoon: jaetaan kurjuus tasan.

Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.

Myös työnantajia yritetään joskus saada moraaliseen pinteeseen siitä, että he eivät työllistä vaikka tekevät voittoja, mutta he puolestaan voivat kuitata syyllistämisen sillä, ettei työllistäminen ole kenenkään velvoite. Osakeyhtiön tarkoitushan on jo osakeyhtiölain mukaan tuottaa voittoa omistajille.

Markkinoita ei tästä näkökulmasta katsoen voi moralisoida, sillä ne ovat realiteetti ja realiteettejahan uhmaavat vain lapset tai hullut.

Sitä vastoin yksilöt voivat velkoa toisiaan moraalisesti väittämällä, että toisen hyvä on saatu jotenkin toisen kustannuksella.

Yksilötasoinen moralisointi sosiaalisessa mediassa seurailee kahta keskenään ristiriitaista sääntöä: köyhyys ja avustusten saaminen on tuomittavaa, mutta niin voi olla myös omalla työllä toimeen tuleminen.

Määrittelemättä jää, kuinka sitten pitäisi elää toimiakseen oikein. Oikein toimii yleensä se, joka ehtii tuomita ensin.

Yli 130 000 allekirjoitusta aktivoinnin vastaiseen kansalaisadressiin kertoo keskinäisen syyllistämisen heltiämisestä niin, etteivät työttömät ja työlliset enää miellä toisiaan vastapuoliksi, vaan työlliset pystyvät näkemään itsensä aktivoitavien asemassa.

Normaalista itsesuojauksesta poiketen samastutaankin menettäjään eikä voittajaan. Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.

Töitä on tarjolla, mutta raha tulee niissä entistä nihkeämmin työntekijän luo.

Suomessa vakinaisten irtisanomispelko oli Tilastokeskuksen toteuttaman työolotutkimuksen aineistoissa vuonna 2013 korkeammalla tasolla kuin koskaan välillä 1984-2013. “Työmarkkinariskin” toteutumista pelkäsi vastaajista 35 prosenttia.

Helsingin sanomien kyselyssä joulukuussa 2017 potkujen pelko oli pysynyt samalla tasolla kuin lehden vastaavassa kyselyssä vuonna 2014: joka neljäs pelkäsi potkuja.

Työmarkkinat ovat kuitenkin tällä välin alkaneet vetää. Lukumäärien osalta kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta onko kaikki sittenkään sitä mitä se tilastollisesti näyttäisi olevan?

Uudet työt eivät ole enää välttämättä oikeita työsuhteita eläke- ja lomaeduin. Töitä on tarjolla, mutta raha tulee niissä entistä nihkeämmin työntekijän luo.

Projektityön epävarmuus, alustatalouden keikat ja työn odottelu omalla kustannuksella nollasopimuksella selitetään nykyajaksi: siihen on vain sopeuduttava lisäämällä omakohtaista joustavuutta. Vakinaisia töitä on kaksi työsuhdetta kolmesta, mutta ne kai katsotaan vanhan maailman jäänteeksi.

Ylityökorvauksia kysyvä ylempi toimihenkilö herättää lähinnä ihmetystä – mitä ne sellaiset ovat? Ei täällä sellaisia tunneta!

Osa-aikaisuus on kiistatta lisääntynyt. Nuoret saavuttavat entistä iäkkäämpinä sen tulo- ja varallisuustason, johon heidän vanhempansa ylsivät jo nuorempina.

Heitä lohdutetaan sillä, että elämänkaaren lopuksi sukupolvien osat tasataan, kun he saavat periä vanhempiensa omistusasunnon. Keskiluokan nousuaikana palkkatyöllä voitiin ansaita omistusasunto. Keskiluokan laskukaudella omistusasunto pitää siis periä tai jäädä ilman.

It-managerin työpaikkaa hakeva huippuammattilainen esittää normaalin palkkavaatimuksen ja saa haastattelijalta hämmästyneen vastauksen, että “sehän on jo kova ammattimiehen palkka”. Ammattilaisten siis odotetaan huolivan työtä muulla palkalla kuin ammattilaisen palkalla.

Ylityökorvauksia kysyvä ylempi toimihenkilö herättää lähinnä ihmetystä – mitä ne sellaiset ovat? Ei täällä sellaisia tunneta! Harjoittelija saa jatkaa työpaikassa mutta vain harjoittelijana, pätevöitymättä koskaan palkoille. Taitelijaa pyydetään esiintymään maksulliseen tilaisuuteen ja palkaksi luvataan näkyvyyttä, jolla pääsee esiintymään toiseen tilaisuuteen ja saa taas lisää näkyvyyttä.

Markkinaperiaatteet menettävät oudosti merkityksensä, kun elinkeinon harjoittajan edellytetään harjoittavan elinkeinoaan lähinnä hyvästä sydämestä. Työpaikkoja on henkilöstöpalveluyhtiön toimitusjohtajan mukaan avoinna vailla hakijoita, mutta työn tarjonnan puuttumiseen voi tällöin olla muitakin syitä kuin hakijoiden laiskuus.

Kaikilla töillä ei elä, mutta ne voivat silti vaatia paljon aikaa ja voimia antiinsa nähden, esimerkiksi monituntisina työmatkoina.

Työsuhteet olivat toisen maailmansodan jälkeisissä hyvinvointivaltioissa myös väylä, jolla tuottavuuskasvun hedelmät jaettiin kysynnäksi, hyvinvoinniksi ja yhteiskuntarauhaksi.

Aktivointimallin tunnevoimainen torjunta saattaa johtua siitä, että se avaa konkreettisina faktoina sosiaalisen putoamisen näköalan.

On työskenneltävä yrittäjänä, vaikka se tuomitsee kantajansa ja mahdollisesti hänen perheensäkin työttömyysturvan ulkopuolelle. Työ- ja keikkatulojen yhdistäminen työttömyyspäivärahoihin on itsessään erittäin työllistävää ja vaatisikin omat laskenta-ammattilaisensa.

Kun kansalaiset lukevat tällaisia kokemuksia, he eivät osaa nähdä aktivointimallia lievemmäksi kuin ekonomistien ehdottamaa työttömyyskorvauksen vähittäistä pienenemistä.

Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus 500:ksi tai edes 400 päiväksi antoi lupauksen statuksen säilyttämisestä ja vapauden varustautua suunnitelmaan B, mikä piti yllä toivoa.

Nopeasti hiipuva korvaus ja korvatunkin ajan kuormittaminen sellaisella, mitä ei itse pysty näkemään oikeana työllistymisenä kertovat, että putoaminen on tapahtunut tosiasia ja nousu siitä etääntyy etääntymistään.

Palkka ilman työtä nostaa aina esiin moraalitalouden tasapainopyrkimyksen: kukaan ei saa päästä vähemmällä.

Kun työllistyy alityölliseksi alihintaan työllisyystilastot ja työvoimaosuus kohenevat, mutta ei palkansaajien ostovoima eikä työltä perinteisesti toivottu turva.

Työllisyysasteen kasvattavaminen on Martti Hetemäen mukaan keskeinen tavoite väestön vanhetessa, mutta kestävyysvajeen rahoittamista on vaikea kuvitella niillä verotuloilla, joista tilastollisesta työllistyneisyydestä eli yhdestä maksetusta tunnista viikossa voidaan kantaa.

Työsuhteet eivät toisen maailmansodan jälkeisissä hyvinvointivaltioissa olleet vain työn myymistä maailmanmarkkinoiden hintaan ja yksilöiden palkitsemista marginaalituottavuutensa mukaan. Ne olivat väylä, jolla tuottavuuskasvun hedelmät jaettiin kysynnäksi, hyvinvoinniksi ja yhteiskuntarauhaksi.

Kun työtä halvennetaan tai kokonaan syrjäytetään globaalilla halpatyöllä ja automaatiolla, tuottavuus jatkaa kasvuaan, mutta kysyntä ei riitä talouden pyörittämiseen. Yhteiskunnat uhkaavat polarisoitua, vaikka tuo polarisoituminen tapahtuu enää harvoin luokkatunnusten alla.

Työyhteiskunnan kriisi on pitänyt pinnalla ajatuksia kansalalaispalkasta tai –osingosta. Rutger Bregman, hollantilainen kansalaistulon tutkija, on koonnut tutkimusnäyttöjä vastikeettoman rahan työllistämisvaikutuksista, mutta nuo näytöt on pystytty aina ennenkin jättämään huomiotta.

Aktivointi passivoi, jos työttömät kokevat aktivoinnin tekevän heistä paarialuokkaa.

Palkka ilman työtä nostaa aina esiin moraalitalouden tasapainopyrkimyksen: kukaan ei saa päästä vähemmällä.

Kansalaistuloa vaikeuttavaa moraalitaloudellista jakoa yksilöiden kesken helpottaisi, jos veroparatiisit voitaisin avata ja transnationaalisten yhtiöiden voitot verottaa maksuksi näiden yhtiöiden nauttimista järjestyneiden yhteiskuntien eduista. Mutta norminpurkutalkoot tehdään juuri näiden hyväksi samalla, kun omalla työllään eläjiä normitetaan ankarammin.

Aktivointi itsemääräämisoikeuden rajoituksena toimii paljon paremmin pelotuksena työssä vielä oleville kuin kannusteena työttömille.

Aktivointi passivoi, jos työttömät kokevat aktivoinnin tekevän heistä paarialuokkaa. Ei kannata innostua pelistä, jos peli jo asemoi osallistujan pysymään häviäjänä. Häväisty vetäytyy ihmisten parista ja voi masentua uskomaan, ettei ainakaan hänen kannata yrittää enää mitään.

Työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohde kokee menettäneensä kontrollin elämäänsä nähden. Voimaantuminen taas edellyttää uskoa siihen, että voi omilla toimillaan parantaa asemaansa. Jos saa ansaita lisätuloja lyhyillä keikoilla, harjoittaa yrittäjätoimintaa tai opiskella mielekkäästi, työttömyyskorvauksen yhdistäminen toimintaan toki kannattaa.

Työntekijöiden myönteiset kokemukset hallituksen perustulokokeilusta perustuvatkin siihen, että työntekijä saa pitää perustulon ja keikkatulot.

Osmo Soininvaara muistuttaa kuitenkin, että tosipaikan tullen perustulo verotettaisiin pois sitä mukaa kuin työtuloa kertyy.

Innostumisen ja lannistumisen psykologia siis tunnetaan. Kannusteiden käyttöä kepin asemasta on jo pitkään kokeiltukin motivoitaessa suuryritysten johtajia.

Juha Siltala

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen historian professori

Linkkien takaa löytyvien verkkolähteiden lisäksi kirjoituksen lähteinä toimivat mm.: Asta Leppä (2017) Voittajien varjot; Owen Jones (2017) Chaws. The Demonization of the Working Class; Nancy Icenberg (2016) White Trash. The 400-Year Untold History of Class in America; Rutger Bregman (2017) Utopia for Realists; Yliopisto (10/2017) Pienten palasten työuralla.

Korjaus 25.1. klo 9.30: Kohdasta, jossa mainitaan eduskunnan avustajantehtävät on poistettu kuvaileva sana "hyväpalkkaisiin".

Tukholman yliopiston stressintutkimuslaitoksen tutkijoiden mukaan ihmisellä on kyky havaita toisen kasvoista hienovaraisia merkkejä, jotka paljastavat tämän sairastavan influenssaa.

Tutkimuksessa annettiin koeryhmälle influenssaoireita aiheuttavaa ainetta ja tutkijat kuvasivat ryhmän jäseniä ennen ja jälkeen aineen antamisen. Toinen ryhmä vertaili kuvia ja päätteli mitkä kuvista esittivät sairasta henkilöä. Noin 60 prosenttia vastauksista oli oikeita. Tutkijoiden mukaan oikeiden vastausten määrä oli niin suuri, ettei kysymys ole sattumasta.

– Meitä kiinnostaa mitkä ovat ensimmäiset merkit kasvoilla ja mikä saa meidät huomaamaan, että joku on hieman kipeä, sanoo Svenska Ylen haastattelema tutkija John Axelsson.

Axelssonin mukaan on todennäköistä, että laboratorio-olosuhteiden ulkopuolella kyky huomata alkava sairaus on vieläkin parempi.

– Koehenkilöt olivat katsoneet kuvia vain muutamia sekunteja. Vuorovaikutuksessa näkyy myös miten henkilö liikkuu, miltä tuoksuu ja käyttäytyy muuten, Axelsson sanoo.

Axelssonin mukaan kyky havaita sairauksia on ihmiselle luontaista niin kuin muidenkin uhkien tunnistaminen.

Ylen Suuressa vaalikeskustelussa, jonka aiheena olivat muun muassa presidentin valtaoikeudet, nähtiin suomalaisessa politiikassa outo hetki: yritys ostaa ääniä. Vai oliko se sitä? Tätä pohdittiin kiivasti pikaviestipalvelu Twitterissä ohjelman aikana.

Kun puhe siirtyi aktiivimallin ruotimiseen, Väyrynen ilmoitti täysin yllättäen, että jos hänet valitaan presidentiksi, hän lahjoittaa ensimmäisen vuoden palkastaan 50 000 euroa ruoka-apua antavalle Heikki Hurstille.

Väyrynen pohjusti uutistaan toteamalla juhlavasti: "Teen merkittävän ilmoituksen".

Teko ei jäänyt tenttiä seuraavalta yleisöltä huomaamatta.

Kirjailija Jari Tervo laski oitis, että se oli "huikea veto".

Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen pani merkille Väyrysen tunnetun pihiyden.

MTV:n uutisten päätoimittaja Merja Ylä-Anttila toi esiin monen muun tavoin äänten ostamisen.

Myös muita kiinnosti, kuinka paljon Väyrynen on tähän asti lahjoittanut.

Populismia, tuhahtivat jotkut. Jotkut vain noteerasivat, että näinkin on nyt sanottu. Joku kehotti Väyrystä palaamaan eduskuntaan ja toimimaan siten, että ruokajonoja ei olisi.

Oletko sinä kirjoittanut ruutulapulle kauppalistan, tärkeän kellonajan tai viestin rakkaallesi? Sitten paperi on pudonnut taskusta jonnekin kaupungin vilinään.

Lahtelainen kirjailija-taiteilija Heikki Saure kuljettaa mukanaan sinistä säkkiä, jossa on 3 000 lappua. Niitä hän on poiminut kaduilta, kaupoista ja ostoskeskuksista.

Lappu on voinut paljastua sulaneesta lumikasasta, lillua lätäkössä tai lentää nenän eteen tuulen riepottelemana. Viestit ovat suomeksi, englanniksi, arabiaksi tai vaikka espanjaksi.

– Kriteerinäni on kaikki maasta löytyvä, jossa on käsinkirjoitettua tekstiä, kuvioita ja numeroita. Rypyt ja lika eivät haittaa tai sekään, jos paperi on repeytynyt.

Huomattava osa lapuista on kauppa- ja ostoslistoja. Ihmiset ovat pudottaneet lappuja joko vahingossa tai tieten tahtoen. Useinhan muistilappua tarvitaan vain tietyn aikaa, sitten se käy tarpeettomaksi.

– En ole halunnut hienostella, vaan pysyn roskan ytimessä. Näyttelyissäni en ole teemoitellut lappuja tai laittanut niitä kehyksiin. Toki laajemmin ajatellen olen huolissani maapallon tulevaisuudesta ja siitä, miten pidämme huolen roskistamme, sanoo Saure.

Ensimmäisen kirjoitusta sisältäneen roskan Saure keräsi Lahdessa Peltomaankadulta vuonna 1993. Hän asui vielä tuolloin vakituisesti Helsingin Ullanlinnassa.

– En kyllä millään muista tuon lapun sisältöä. Olin silloin ulkoiluttamassa koiraani Jiriä.

Heikki Sauren puheesta pilkahtelee omintakeinen huumori, joka paljastuu hiljalleen dadaismin ihailuksi.

Järjettömyyteen ja vallankumouksellisuuteen pohjautuva taidesuuntaus syntyi Sveitsin Zürichissä ensimmäisen maailmansodan aikaan.

– Teksteistä on koottu roskarunoja työpajoissa. Ja onpa käytössä dada-runogeneraattorikin, jota ei tosin ole viety nettiin.

Roskarunoja virtuaalilaseilla

Dadaismin syntyä kunnioittaakseen Saure perusti Kirjoituksia maasta -FB-sivun 5. helmikuuta 2016. Silloin dadaismi täytti sata vuotta. Facebook-sivulla Saure julkaisee päivittäin kuvan maasta löydetystä lapusta.

Ensimmäisestä satsista kirjoituksia on koostettu samanniminen kirja (Ntamo, 2011), joka tosin on myyty loppuun.

Roskista on kehkeytymässä myös peli, jota käytetään mobiilisovelluksella ja virtuaalilaseilla. Saure työryhmineen on saanut 3 000 euron valtionavustuksen roskarunopeliin Audiovisuaalisen kulttuurin kehittämiskeskuksesta.

Heikki Saure kuulee usein väittämän, että kännykät vähentäisivät kirjoitettujen lappujen määrää ihmisten elämässä. Saurelle on toinen näkemys.

– Eivät nämä mitään katoavaa kansanperinnettä ole. Lappuja löytyy maasta kuten 1990-luvullakin.

Laput kertovat laajasta elämänkirjosta: rakkaudesta, erosta, ystävyydestä, arkisista ruokahankinnoista ja tärkeistä tapaamisista.

Suuttumusta puretaan väärinpysäköidyistä ajoneuvoista tai koiran jättämisestä autoon helteellä. Äärimmäisen vihaisia viestejä on kuitenkin ollut vähän.

– Tekstit antavat johtolangan kirjoittajansa tunnetilasta, iästä, sukupuolesta, elämäntilanteesta ja yhteiskuntaluokasta, sanoo kirjailija Heikki Saure.

Ranskalaiset eivät kenties jonota ilmaisia ämpäreitä, mutta alennuksessa oleva suklaalevite aiheuttaa varman kaaoksen.

Sen todisti supermarketketju Intermarchen kampanja, joka myy Nutella-purkkeja 70 prosentin alennuksella: 950 gramman purkki suklaalevitettä maksaa tarjouksessa 1,41 euroa normaalin 4,70 euron sijaan.

– Ihmiset rynnivät toistensa päälle, kaatoivat tavaroita ja rikkoivat paikkoja. Oli ihan lähellä, ettemme soittaneet paikalle poliiseja, kuvasi koillisranskalaisen Forbachin kaupungin Intermarchen työntekijä sanomalehti Le Mondelle.

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt videoita, joissa täysin sekopäisiltä vaikuttavat ranskalaiset taistelevat suklaalevitepurkeista.

– Yhtä naista revittiin hiuksista, vanhempaa rouvaa heitettiin pahvilaatikolla päähän, jonkun käsi oli veressä, kuvasi eräskin asiakas Loiren alueen paikallislehdelle Le Progresille.

Jonoon heti aamulla

Tarjouskampanja alkoi torstaina ja supermarkettien eteen kertyi jo aamuvarhaisella valtavia jonoja. Moni joutui poistumaan kaupoista pettyneinä, sillä Nutella-purkit loppuivat välittömästi.

Perjantaiaamuna pariisilaisen Intermarchen Nutella-hyllyt ammottavat tyhjinä. Täydennystä oli tullut varhain aamulla, mutta purnukat olivat jo loppuneet.

– Erikoistarjous jatkuu sovitusti lauantaihin, kaupassa kuitenkin vakuutettiin.

Ranskalaiset syövät eniten Nutellaa henkeä kohti koko maailmassa.

Toistaiseksi Nutella-innostus ei ole näyttänyt laantumisen merkkejä. Tarjouksesta kertovaa nuoren ranskalaisnaisen twiittiä oli jaettu perjantaiaamuna yli 17 000 kertaa.

Suklaatahnan valmistaja paheksuu kampanjaa

Nutella-levitteen valmistaja, italialainen Ferrero-yhtiö, ilmoitti nopeasti paheksuvansa alekampanjaa. Yhtiö kertoi tiedotteessaan, että markettiketju Intermarche oli päättänyt jymyalennuksesta täysin omavaltaisesti.

– Olemme tästä markkinointitempauksesta sekä sen kuluttajille aiheuttamasta hämmennyksestä ja pettymyksestä hyvin pahoillamme, yhtiö totesi.

Ferreron suurin tehdas sijaitsee Luoteis-Ranskassa Rouenin kaupungin lähellä. Ranskalaiset myös syövät eniten Nutellaa henkeä kohti koko maailmassa.

Ranskan hallitus valmistelee halpuutuksen kieltävää lakia

Halpuutuskampanjaa on paheksuttu myös Ranskan hallituksessa, joka on pyrkinyt rajoittamaan tuottajahintoja polkevia erikoistarjouksia.

Kaikki ranskalaiset markettiketjut allekirjoittivat lokakuussa julkilausuman, jossa he lupasivat lopettaa elintarvikkeiden myynnin alihintaan. Lupaus ei ole kuitenkaan pitänyt, kuten myös tuorein Nutella-gate osoittaa.

Hallitus valmisteleekin parhaillaan lakia, joka rajoittaisi erikoistarjouksia. Uusi laki kieltäisi myymästä elintarvikkeita yli 35 prosentin alennuksella.

Tarkoitus on näin taata tuottajille kohtuullinen korvaus työstään – ja estää samalla verisiksi muuttuvat alennusmyyntiryntäykset.

Valio palaa jäätelökauppaan erikoisjäätelöillä.

Valio pyrkii vakuuttamaan kokeilunhaluiset herkkusuut ensi kuun alusta kauppaan tulevilla kuudella erikoisjäätelöllä, joiden tuotanto alkaa Valion Oulun meijerissä. Valio itse puhuu herkuttelujäätelöistä, kuten mustikka-ruis- ja salmiakki-chili - jäätelö. Yhtiö ennakoi muun muassa kahvin ja salmiakin myyvän myös laktoosittomassa kermajäätelössä.

Valio vetäytyi kokonaan jäätelökansan huulilta myymällä Turengin meijerin monikansalliselle Nestlélle neljätoista vuotta sitten. Nyt tuotanto käynnistetään pohjoissuomalaisten maitotilojen maidolla ja Valion Suonenjoen hillotehtaalla kehitettyjen kastikkeiden turvin.

Yhtiön kategoriajohtaja Jussi Matssonin mukaan suomalaisilla on edelleenkin Valion jäätelöistä vahva mielikuva.

– Saamme jatkuvasti toiveita jäätelöihin liittyen. Nyt vastaamme niihin.

Kokeilevien makuyhdistelmien lisäksi Valion tuotteet myydään Valion jäätelöfabriikki -tuotemerkillä.

Jäätelö lisänä Venäjä-viennissä

Valiolla on jo heti alussa tavoite viedä jäätelöitä toiselle jäätelökansalle, venäläisille. Yhtiö vie samat tuotteet kevään aikana kokeeksi ainakin Moskovaan ja Pietariin.

Jäätelöt täydentävät osittain pakotepolitiikasta kärsinyttä yhtiötä. Jäätelöt eivät ole pakotelistalla, joten niistä tulee lisä muun muassa mehujen rinnalle.

Valio myy tuotemerkillään Venäjällä myös esimerkiksi paikallisesti valmistettuja juustoja ja maitoa.

Oulun meijerissä on viimeksi valmistettu jäätelöä 80-luvun alussa. Meijerille on rakennettu uudet tuotantotilat jäätelöä varten.

Asiasta uutisoi ensin Maaseudun Tulevaisuus.

Norjan rajavartijat saivat uudet Lynxit torstaina Venäjän vastaisella Jarfjordin raja-asemalla -35 asteen pakkasessa.

Norjan armeijan hankkimat ensimmäiset 90 Lynx moottorikelkkaa on sijoitettu Norjan ja Venäjän lähes 200 kilometriä pitkän maarajan valvontaan.

Hankinnasta uutisoivat Kirkkoniemessä ilmestyvä uutissivusto Barents Observer ja Norjan yleisradioyhtiö NRK. Kelkkojen luovutus tapahtui viime torstaina.

Kaikkiaan kyse on 200 moottorikelkan ja sadan mönkijän hankinnasta Norjan puolustusvoimille eri kohteisiin. Hankinnan arvo on norjalaismedioiden mukaan noin 10 miljoonaa euroa. Norjan puolustusvoimat vahvistavat tilauksen suuruuden ja arvon Yle Lapille.

Kelkkamalli on Lynx Commander 800R E-Tec Army. Mönkijät ovat Rovaniemellä suunniteltuja kuusipyöräisiä ja kuusivetoisia Can-Am Outlandereita.

Norja halusi parhaat välineet

Norjan puolustusvoimien eversti Ole Andreas Søbstad sanoi luovutustilaisuudessa Jarfjordin raja-asemalla rajavartijoiden ansaitsevan parhaat mahdolliset varusteet.

Etelä-Varangin varuskunnan komentajan, everstiluutnantti Jørn Qvillerin mukaan kelkat ovat välttämättömiä rajavalvonnassa.

Norjan ja Venäjän välinen 196 kilometriä pitkä maaraja alkaa Jäämeren rannasta Vuoremijoen suusta ja päättyy Muotkavaaraan kolmen valtakunnan, Norjan, Venäjän ja Suomen, rajapyykille.

Norjassa puolustusvoimat vastaa Venäjän vastaisen maastorajan valvonnasta. Tehtävä kuuluu Kirkkoniemessä sijaitsevalle Etelä-Varangin varuskunnalle. Sen vahvuus on 600 miestä ja naista.

Rovaniemen kelkkatehdas kommentoi niukasti

BRP Finland ei kerro kelkkojen ja mönkijöiden määrästä ja kaupan arvosta. Yhtiö ei anna tietoja koska kyse on yksittäisen asiakkaan tiedoista.

–BRP on toimittanut moottorikelkkoja ja mönkijöitä Norjan puolustusvoimille, vastaa BRP:n Rovaniemen kelkkatehtaan johtaja Valto Ristimella sähköpostilla Yle Lapin uutisille.

Ristimellan mukaan kelkat ja mönkijät valmistetaan Rovaniemellä. Norjalaistiedon mukaan mönkijät on valmistettu Meksikossa ja koottu Rovaniemellä.

– ATV:t (All Terrain Vechicle, tässä tapauksessa kuusipyöräinen mönkijä toim.huom.) on suunniteltu Rovaniemellä ja puolivalmiista peruspaketista rakennettu valmiiksi Rovaniemellä. Kelkat on tehty kokonaisuudessaan Rovaniemellä, vastaa BRP:n kelkkatehtaan johtaja Valto Ristimella kysymykseen Meksikosta.

Norovirus on sairastuttanut Tampereella joukon ravintolaruokailijoita. Tartunnat on todettu niiden joukossa, jotka olivat syöneet aasialaisravintolassa sushia viime viikon tiistaina.

Tampereen kaupungin terveysviranomaiset arvioivat, että todennäköisin lähde on ravintolan työntekijä, joka sairastui samana päivänä vatsatautiin ja lähti pois töistä.

Ravintolan asiakkaista 34:n on todettu sairastuneen. Lisäksi on löytynyt viisi jatkotartuntaa. Kaikki taudin saaneet ovat jo parantuneet.

Viranomaiset tarkastivat ravintolan perjantaina. Tarkastuksen kohteena olivat muun muassa elintarvikkeiden käsittely ja säilytys, tilojen ja välineiden kunto sekä henkilökunnan toimintatavat. Myös tarjolla olevien elintarvikkeiden ja niiden raaka-aineiden lämpötilat mitattiin.

Tarkastuksella otetuista näytteistä ei ole toistaiseksi löytynyt taudinaiheuttajia. Tutkimukset ovat kesken.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tutkii tarkemmin epidemian aiheuttaneen viruksen kannan, koska se ei ole kovin tavallinen norovirusepidemian aiheuttaja.

Opiskelijoiden keskimääräinen kuukausitulo Suomessa alittaa sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) minimibudjetin että EU:n virallisen köyhyysrajan.

Korkeakouluopiskelijalla on käytössään keskimäärin 872 euroa kuukaudessa, kertoo Q-Tutkimuksen kyselytutkimus. Summa tarkoittaa opiskelijalla keskimäärin kuukauden aikana käytössään olevan rahan määrää, eli siinä on mukana opintotuet sekä mahdolliset palkkatulot ja avustukset.

Summasta hupenee kyselyn mukaan keskimäärin 408 euroa asumiskuluihin, joten varsinaista käyttörahaa jää keskimäärin 464 euroa kuussa eli noin 15 euroa päivässä.

THL:n toissavuonna määrittelemä minimibudjetti yksin asuvalle alle 45-vuotiaalle henkilölle on 669 euroa, mutta asumiskulut on siivottu siitä pois. Opiskelijoiden käyttöraha alittaa siis minimibudjetin kahdellasadalla eurolla.

EU:n määrittelemä köyhyysraja on 60 prosenttia mediaanitulosta, eli Suomessa yksin asuvalle noin 1 100–1 200 euroa asuinpaikasta riippuen. Määritelmä sisältää asuinkulut, eli opiskelijoiden 872 euroa alittaa tämänkin rajan 200–300 eurolla.

Markkinatutkimusyritys Q-Tutkimus teki kyselyn marras-tammikuussa. Siihen vastasi 1 042 päätoimista opiskelijaa, joista puolet opiskelee yliopistossa ja puolet ammattikorkeakoulussa.

Tuloksissa pitää ottaa huomioon, että sukupuolijakauma oli epätasainen: vastaajista 86 prosenttia oli naisia. Q-Tutkimuksen Jonna Kirjavainen selittää tätä naisten mahdollisesti suuremmalla vastaushalukkuudella sekä sillä, että kysely toteutettiin pääosin sosiaalisessa mediassa ja suoraan vain harvassa korkeakoulussa.

Kuukausivajetta opiskelijat paikkaavat lainalla, töillä ja vanhempien rahapussista.

Töitä tekee päätoimisen opiskelun ohella noin puolet vastaajista. Kuukausiansio on keskimäärin 600 euroa. Kesätöistä jää säästöjä vaihteleva määrä. Työtä tekevät huomauttivat kyselyssä, että tulorajat tulevat nopeasti vastaan, eli kovin paljon työnteolla ei kannata tienata.

Liian alhaiset rajat tienaamiselle, tuntuu että työnteosta rangaistaan.

Myös opintolainaa nostaa puolet vastaajista. Opintolainaa vastaajilla on keskimäärin 7 300 euroa.

Lopputuki tulee ennen kaikkea vanhempien rahapussista. Runsaat 60 prosenttia vastaajista saa tukea vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan.

Kelan opintotukijärjestelmä sapetti kyselyssä kahta kolmasosaa vastaajista.

Opintotukiuudistus oli todella huono päätös. Miksi meitä rangaistaan vain koska haluamme kouluttaa itseämme lisää?

Opiskelijat kritisoivat järjestelmää siitä, ettei yhteiskuntaa suoraan hyödyttävää opiskelua tueta tarpeeksi. Moni toivoo lainapainotteisuuden vähentämistä ja korotusta opintorahaan. Istuva hallitus muutti opintotukea toissavuonna selvästi aiempaa lainapainotteisemmaksi.

Moni kokee opiskelijan aseman epäoikeudenmukaiseksi: korkeakouluopiskelu on yhteiskunnalle erittäin hyödyllistä, mutta siihen ei kannusteta tarpeeksi.

Tyylejä opiskelijana elämiseen on monia. Itse en olisi voinut elää ilman lainaa ja työssä käymistä, jos vanhempani eivät olisi avustaneet tarvittaessa.

Toisaalta kyselystä ei kuitenkaan heijastu varsinaista hätää.

Omaan taloudelliseen tilanteeseensa tyytyväisiä on lähes yhtä paljon kuin tyytymättömiä. Lisäksi joka kolmas kertoo pystyvänsä laittamaan ainakin hiukan rahaa säästöön.

Valtaosan opiskelijoiden rahoista nipistävät ruoka, asuminen ja liikkuminen.

Alkoholi- ja tupakkakulut ovat sen sijaan ainakin tämän kyselyn naispainotteisella ja vapaaehtoisella vastaajajoukolla varsin kohtuulliset.

Kun ruokaan käytetään keskimäärin 196 euroa kuukaudessa, ravintoloihin ja baareihin uppoaa keskimäärin vain 38 euroa ja alkoholiin sekä tupakkaan 28 euroa.

Sitaatit ovat opiskelijoiden kyselyssä kertomia kommentteja siitä, mikä järjestelmässä arveluttaa.

Juttua täsmennetty 26.1. klo 18.15: Eritelty jutun alkuun, että 872 euroa on keskimäärin kuukauden aikana käytössä oleva rahamäärä ja koostuu opintotuesta sekä mahdollisista palkkatuloista ja avustuksista.

Musiikkituottaja Hiili Hiilesmaan kotipesä on keltaisessa talossa Hämeenlinnassa vailla mitään opasteita. Levytysstudiossa ei neliöillä juhlita, mutta tärkeintä on tunnelma.

Oleskelutilassa on vanha levysoitin, läjä kitaroita ja seinillä ilonaiheita uran varrelta. HIM, The 69 Eyes, Don Huonot, Sentenced ja Lordi kurkkivat seiniltä.

– Oon mä varmaan vähän keräilijäluonne, vähän on samanlaista kuin Remun kotona. Remulla kultalevyt on vessan seinällä, mulla ne on tässä oleskelutilassa, kertoo Hiilesmaa.

Suomen kansainvälisesti menestynein bändi HIM lopetti vuodenvaihteessa. Maailmanlaajuisesti HIM on myynyt noin 10 miljoonaa levyä. Hiili Hiilesmaa on ollut bändin luottopelaajana vuosikaudet. Sellaiseksi päätyy, jos on tarvittava yhteinen historia.

– Vuonna 1993 Ville tuli jonkinlainen lampaannahkaturkki päällä moikkaamaan. Ikää oli 17 vuotta ja hän poltti ihan tolkuttomasti tupakkaa. Olin silloin eräässä demostudiossa töissä, ja sieltä varattiin aikaa. Pikkuhiljaa siinä tutustuttiin ja siitä se yhteistyö lähti.

"Ei kannata peesata"

HIMin menestys tuli nopeasti. Suosio näkyi käytännössä myös levynteossa. Studioaikaa oli enemmän, samoin tekniikkaa ja rahaa. Musiikkia tehtiin Lontoota ja Los Angelesia myöden.

– Kun menestys oli isointa, olin ihan samanlainen kuin ennenkin. Koin olevani niinä vuosina sellainen kotipesä. Kahvipöydässä pysyi sama meno ja yhteistyötä jatkettiin entiseltä pohjalta, kuvaa Hiilesmaa.

Kansainvälinen menestys voi syntyä, jos tuote on laadukas, artisti sinnikäs ja ajoitus oikea. Hiilen metafora-varasto on loputon.

– Se on vähän kuin surffari odottaisi oikeaa aaltoa. Vaikka tuote on kuinka hyvä, vaaditaan sitkeyttä viedä se eteenpäin. Ajoitus on tärkeää. Täytyy haistaa millainen musiikillinen ilmasto sillä hetkellä on.

Taiteellisia kompromisseja ei kannata tehdä, vaan odottaa suotuisaa säätä. Omaan linjaan täytyy uskoa.

– Missään tapauksessa ei kannata peesata! Aikanaan Red Hot Chili Peppers valittiin Los Angelesin huonoimmaksi bändiksi, mutta kun aikaa kului, niin tilanteet muuttuivat, kertoo Hiilesmaa.

Sopivasti ulkopuolinen

Omenahillosta ei tule hyvää, jos omenat eivät saa kypsyä rauhassa, maalailee Hiilesmaa. Sekä isot että pienet bändit tuskailevat samoissa vesissä, kun tehdään musiikkia.

– Mulla on valtamerilaiva, joka tarjoaa risteilypaketteja artisteille. Artistit tietävät suunnan, mutta tarkkaa käsitystä satamasta ei ole. Olen ainoa, joka on komentosillalla ja näkee horisonttiin. Kun karikko tulee, olen navigoinut siitä tarpeeksi monta kertaa tietääkseni miten kannattaa toimia.

Karikot ovat aina samoja.

– Paineet levyn tekemisen yhteydessä alkavat nousta varsinkin jos soitto ei kulje. Tekniset ongelmat vaivaavat ja alkuinnostus on mennyt. Kissat nousevat pöydälle, ja aletaan selvittää asioita, joita ei keikkabussissa ole ehditty käsitellä, kuvaa Hiilesmaa.

Bändit perustetaan nuorina, haistellaan samaa mopon bensaa ja tunnetaan bändikaverin mummokin Hiili Hiilesmaa

Bändiformaatti ei ole Hiilesmaan mielestä absoluuttisen hyvä musiikin tekemisen muoto, mutta loistava kasvualusta se on.

– Bändit perustetaan nuorina, haistellaan samaa mopon bensaa ja tunnetaan bändikaverin mummokin. Sitten elämät erkanevat, bändi ei enää toimi ja sitten hajotaan. Tekijämiehet jäävät soolouralle, kuten vaikka Ismo Alanko ja Jonne Aaron, pohtii Hiilesmaa.

Kun tehdään isosti

Jos haluaa tavoitella kansainvälistä uraa, pitää satsata kaikki. Uran rakennusvaiheessa pitää olla huomattavasti riskinottokykyä ja halu sitoutua. Hiilesmaa pitää Saara Aaltoa hyvänä esimerkkinä tästä: omilla rahoilla Lontooseen ja kaikki peliin.

– HIMin sitoutuminen oli sataprosenttista. Käytännössä he olivat parhaiten valmistautuneita, kokeilunhaluisia ja aina valmiina uusiin riskeihin. Pitää olla nälkää musiikin tekemiseen.

– Viimeisin riski oli se, että he lopettivat. HIMin meriiteillä olisi tehnyt kiertueen silloin tällöin ja elättänyt mukavasti itsensä. Ymmärrän lopetuspäätöksen hyvin; elämässä pitää mennä eteenpäin, pohtii tuottaja Hiili Hiilesmaa.

Tuottajuuden sillisalaatti

Musiikkituottajan työ on sillisalaatti, jossa on pala psykologia, insinööriä, muusikkoa, poliisia ja päivähoitajaa.

– Sosiaaliset taidot ovat minusta tärkeimmät. Toki tekninen ja musiikillinen osaaminen pitää olla kunnossa, mutta tunnelmalla on suuri merkitys. Talousosaaminen on iso asia myös: levyt täytyy osata tuottaa niin, että saadaan euroista eniten irti eikä rahaa hukata epäolennaisuuksiin.

Joskus tuottaja joutuu artistin oksennuspussiksi, jos joutuu sanomaan, että tulos ei tyydytä.

– Olen luonteeltani kokeilunhaluinen ja koen hankalat tyypit mielenkiintoisina. Joskus voi löytää uuden lajikkeen päivänkakkaroiden seasta.

Kuinka ulosmitataan paras?

– Jos halutaan tehdä hyvää jälkeä, ei saa tulla kiire ja ilmapiirin pitää olla rauhallinen. Studiolla ei levy-yhtiön tyyppien ja dokumenttiryhmien kannata pyöriä silloin, kun tehdään vaikeita osuuksia. Pitää olla työrauha, sanoo Hiilesmaa.

Levyntekoon pitää sukeltaa. Muutaman koeponnistuksen jälkeen laulajalle jää usein itämään siemen siitä, millä laulutyylillä biisi kannattaa tulkita.

Aina levyt eivät kuitenkaan onnistu. Hiilesmaa toivoo, että epäonnistumiset ruodittaisiin, jotta niistä opittaisiin.

– On kiva mennä uusia seikkailuja kohti, mutta opin kannalta olisi tärkeää katsoa vanha seikkailu ensin läpi. Levyn floppaamiseen voi olla monta syytä. Tuliko liian kiire, oliko studio väärä, laittoiko levy-yhtiö väärään aikaan ulos tai oliko levyn nimi huono tai lauluja liian vähän, luettelee Hiilesmaa.

Laulut ovat lapsia

Usein artistit sanovan omien laulujen olevan kuin lapsia, yhtä rakkaita. Hiili Hiilesmaasta ajatus tuntui vieraalta, mutta mieli muuttui, kun ajatuksia vaihdettiin yhdessä isän, Vilho Hiilesmaan kanssa.

Synnytysopin dosenttina työskentelevä isä ja levytuottaja-poika pohtivat, löytyykö aiheille yhteistä maaperää. Ja yllättäen löytyi: sekä levyn tekeminen ja lapsen synnyttäminen ovat stressaavia tilanteita.

Aiheesta syntyi tutkielma Tampereen ammattikorkeakoululle, jossa Hiilesmaa opettaa musiikkituottamista.

– Musiikkituottajan koulutuksessa ei oteta psykologiaa huomioon tarpeeksi, vaikka sillä on suuri merkitys. Myös epäonnistumisiin suhtautumisessa musiikkimaailmalla olisi opittavaa. Jos synnytyksessä jokin menee pieleen, nuoret ja kokeneet lääkärit pohtivat yhdessä, kuinka jatkossa onnistutaan paremmin, kuvaa Hiilesmaa.

Formaatilla menestykseen?

Televisio tarjoilee näyttäviä ohjelmaformaatteja, joissa lauletaan paikasta auringossa. Näkyvyys parhaaseen katseluaikaan takaa suuret yleisöt nuorellekin laulajalle.

– Jos kilpailun voittaa, se on kuin työhaastattelu, jossa on kolmen kuukauden koeaika. Voiton jälkeen ratkaisee taustatiimin osaaminen.

Miten voittaja löytää oman tapansa tehdä musiikkia, jos levy-yhtiöllä on levy valmiina ennenkuin esittäjä on tiedossa Hiili Hiilesmaa

– Voittajalla olisi usein valmiudet esittää kenen tahansa tekemiä biisejä, jos hän saisi itse ne valita. Mutta levy-yhtiöllä on usein levy jo valmiina.

Kilpailussa ratkaistaan vain, kuka kyseisen levyn laulaa. Hiili Hiilesmaa ei ihmettele, että formaateissa suuret menestystarinat jäävät usein luomatta.

– Siitä jää hirveän teollinen maku. Miten voittaja löytää oman tapansa tehdä musiikkia, jos levy-yhtiöllä on levy valmiina ennenkuin esittäjä on tiedossa. Lisäksi sopimus sitoo kädet usein vuosiksi eteenpäin, ihmettelee Hiilesmaa.

Jotain parempaa

HIMin jo lopetettua on hyvä palata vielä hetkeksi alkuun – aikaan, jolloin Ville Valo oli 17-vuotias ja pukeutui lampaannahkaturkkiin.

– Muistan alussa kun HIM tuli studiolle erään bändin jäsenen mutsin vanhalla Ladalla. Rumpalin piti mennä poikittain peräkonttiin sikiöasentoon, että sain tungettua bassorummun siten, että molemmat mahtuivat konttiin.

– Ehkä menestys vaatii ajatuksen siitä, että haluaa jotain parempaa. Se puskee tekijät todella liikkeelle, sanoo tuottaja Hiili Hiilesmaa.

Lumimyräkkä on melkoinen. Monissa osissa Yhdysvaltoja sitä pidettäisiin lumi-infernona, joka riittäisi sulkemaan koulut ja työpaikat.

Kalliovuorilla sijaitsevan pienen Park Cityn kaduille kertyneissä kinoksissa kahlaa kuitenkin tuhansia ihmisiä. Heidän askeleitaan jouduttaa tieto siitä, että he voivat ensimmäisinä nähdä amerikkalaisen elokuvan seuraavan mestariteoksen.

Salt Lake Cityn kupeessa järjestettävä Sundance-elokuvafestivaali esittelee joka vuosi Yhdysvaltain riippumattoman elokuvan uusimmat kyvyt. Festivaalia pidetään maan merkittävimpänä. Onhan tapahtuma antanut alkusysäyksen muun muassa ohjaaja Quentin Tarantinon huikealle uralle.

Löytämistä odottavien lahjakkuuksien perässä Park Cityyn vaeltaa paitsi elokuvan ystäviä, myös joukko Hollywoodin huipputuottajia.

– Olen aina löytänyt kultaa Sundancen vuorilta, kertoo David Permut. Hän on tuottanut muun muassa elokuvat Hacksaw Ridge - aseeton sotilas (2016), Face/off - kahdet kasvot (1997) ja Sokkotreffit (1987).

– Kun palaan Los Angelesiin, on samalla lennolla joitakin onnellisia elokuvantekijöitä, jotka eivät tarvitse konetta pysyäkseen ilmassa. Sitten on niitä, joiden unelmat on murskattu.

Unelmia ja menestyksiä

Portugalilainen Hugo Costa luonnostelee paperille Park Cityn jyrkkää pääkatua ja sen vanhoja puurakennuksia. Hän on yksi Sundanceen saapuneista unelmoijista, taiteilija, joka on tehnyt storyboardit uutuuselokuvaan We The Animals.

– En mahdu sisälle elokuvanäytöksiin, joten fiilistelen tunnelmaa täällä kadulla, taiteilija kertoo.

Costan lisäksi festivaalilla on satoja muita elokuvien tekemisessä mukana olleita. Sundancessa esitetään 122 pitkää elokuvaa, joista peräti 108 on maailmanensi-iltoja. Noin puolet elokuvista on ohjaajansa esikoisteoksia.

Isoimmassa valokeilassa ovat yhä Hollywood-studioiden ulkopuolella tehdyt riippumattomat elokuvat. Juuri amerikkalaisen indie-elokuvan nousu nosti Sundancen 1990-luvulla maailmankartalle.

– Havaitsin työssäni uusia ääniä, jotka olivat rohkeampia, mutta eivät päässeet esille. Ajattelin, että voisimme tuoda jotain uutta amerikkalaiseen elokuvaan, festivaalia yli 30 vuotta luotsannut filmitähti Robert Redford kertoi festivaalin lehdistötilaisuudessa.

Kymmenen vuoden aikana festivaalilla näkivät päivänvalon paitsi Sundance-instituutin tukemana syntynyt Tarantinon esikoiselokuva Reservoir Dogs (1992), myös niinkin erilaiset teokset kuin Pi (1998, ohj. Darren Aronofsky), The Blair Witch Project (1999, ohj. Daniel Myrick ja Eduardo Sanchez) sekä Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989, ohj. Steven Soderbergh).

”Paluulennolla on elokuvantekijöitä, jotka eivät tarvitse konetta pysyäkseen ilmassa.” David Permut

Tuottaja David Permutin mukaan Sundancessa on aina ollut kyse uuden löytämisestä.

– Olen tullut tänne vuodesta 1991 alkaen. Katson festivaalilla liki 50 elokuvaa löytääkseni seuraavan suuren elokuvantekijän. Kärsin kaikki huonotkin elokuvat, koska tiedän, etten koskaan lähde kotiin löytämättä ainakin yhden tai useamman uuden lahjakkuuden.

Sundancen voima ei ole hiipunut. Viime vuoden festivaalilta maailmalle lähtivät hittielokuvat Get Out, Mudbound, The Big Sick ja perjantaina Suomen ensi-iltansa saava Call Me By Your Name.

Miesten vuoro

Amerikkalaisen indie-elokuvan menestys synnytti myös hirviön. Festivaaliyleisöä hätkähdyttäneen Reservoir Dogsin otti levitettäväkseen Miramax-yhtiö, jota johti mies nimeltä Harvey Weinstein.

Elokuvan ja sitä seuranneen Pulp Fictionin (1994) menestys tekivät Miramaxista Yhdysvaltain merkittävimmän indieyhtiön ja Weinsteinista kentän vaikutusvaltaisimman miehen. Mogulin valtakausi päättyi vasta 25 vuotta myöhemmin, kun syytökset raiskauksesta, seksuaalisesta ahdistelusta ja uhkailusta tulivat päivänvaloon.

Tähän päivään mennessä yli 80 naista on esittänyt syytöksiä Weinsteinia kohtaan. Osan tapauksista on kerrottu tapahtuneen Sundancessa, jossa mogulilla oli paljon valtaa.

Vielä viime vuonna Weinstein osallistui festivaalin aikana Park Cityssä järjestetylle naistenmarssille.

– Meitä kuvotti kuulla Harveyn käytöksestä samaan aikaan kaikkien muiden kanssa. Vielä kamalampaa oli, että ainakin osa tapauksista on tapahtunut festivaalillamme. Emme tienneet niistä mitään noina aikoina. Meillä on pitkät perinteet kunnioittavana ja suvaitsevaisena festivaalina, emmekä tue moista toimintaa millään tavalla, Sundancen toiminnanjohtaja Keri Putnam muotoili festivaalin lehdistötilaisuudessa torstaina.

”Nyt on miesten vuoro kuunnella.” Robert Redford

Kun naistenmarssi järjestettiin jälleen lauantaina, ei Weinstein tietenkään ollut mailla eikä halmeilla. Sen sijaan hänen paljastumisestaan liikkeelle lähtenyt muutos tuntuu energisoineen koko amerikkalaisen elokuvateollisuuden.

Sundance-instituuttia yli 30 vuotta luotsannut 81-vuotias filmitähti Robert Redford otti osaa keskusteluun lehdistötilaisuudessa.

– Minusta on hienoa, että naiset pääsevät esille ja saavat äänensä paremmin kuuluviin. Mielestäni nyt on miesten vuoro kuunnella, antaa naisten äänten kuulua ja miettiä sitä, mitä he sanovat, Redford sanoi.

Kaupungit palavat

Monsters and Men on yksi tämän vuoden Sundance-festivaalin kehutuista elokuvista. Reinaldo Marcus Greenin esikoiselokuvassa on kohtaus, jossa afroamerikkalainen isä pysäyttää poikansa tämän yrittäessä livahtaa illansuussa osoittamaan mieltä poliisiväkivaltaa vastaan.

– Kaupungit tulevat palamaan, lapsia tullaan ampumaan ja poliisit eivät jatkossakaan joudu vastuuseen teoistaan, isä valistaa jälkikasvuaan.

Sundance-elokuvien ohjaajat ovat selvästi pojan puolella. Festivaalin ohjelmiston perusteella tulossa on kokonainen amerikkalainen elokuvantekijöiden sukupolvi, joka ottaa vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Toistuvia aiheita tämän vuoden elokuvissa ovat naisten oikeuksien ja poliisiväkivallan lisäksi Yhdysvaltain poliittinen tilanne ja vähemmistöjen oikeudet.

Los Angelesista festivaalille tullut tehosteiden suunnittelija Lauren F. Ellis sanoo ajan olevan vihdoin kypsä yhteiskunnalliselle keskustelulle.

– Uskon uuden presidentin luoneen ilmapiirin, jossa politiikasta puhutaan tavallista enemmän. Kaikki nämä epäkohdat ovat olleet olemassa jo pitkään, mutta nyt ne tulvivat yli äyräiden. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen. He haluavat puhua näistä asioista ja tehdä niistä elokuvia, Ellis sanoo.

Ellisin ystävä, tuottaja Julz Brewer jatkaa.

– Eikä kyse ole vain siitä, että asioista puhutaan. Me haluamme muutoksen.

Hannele Kaskinen tietää, että jätelautat seilaavat Tyynellämerellä ja että ihmisten takia veteen päätyy tonneittain mikromuovia. Hän ei kuitenkaan ajattele, että maailman roskaantuminen olisi väistämätön kehitys.

– Kaikki lähtee ihan tavallisen ihmisen arkisista valinnoista. Jos minä en osta muovipussia, etkä sinä osta sitä tai jos minä parsin sukat ja sinä parsit sukat, niin se on siinä.

– Jos ajattelemme, ettei kannata tehdä mitään, kun kukaan muukaan ei tee, silloinhan ei koskaan tapahdu mitään, sanoo Kaskinen.

Kauppaan harvoin ja vatsa täynnä

Jätteen minimointi alkaa kulutuksesta eli kaupasta.

– Kaikki roskiin menevä on itse ostettu kaupasta, omalla rahalla. Miksi ostaa kaupasta sellaista, jonka heittää roskiin? En näe siinä mitään järkeä, sanoo Hannele Kaskinen.

Hän käy kaupassa vain kerran viikossa. Reissuun valmistaudutaan huolella muun muassa syömällä hyvin. Nälkäinen voisi tehdä harkitsemattomia heräteostoksia. Ruokalista on mielessä ja tarkka ostoslista mukana.

Jos me ajattelemme, että minun ei kannata tehdä mitään, kun kukaan muukaan ei niin tee, silloinhan ei koskaan tapahdu mitään. Hannele Kaskinen

– Me suunnittelemme viikon ruokalistan etukäteen ja mietimme, miten ruokaa ei mene hukkaan. Ylijääneet makaronit päätyvät seuraavana päivänä salaattiin ja kotona tehtyä ruokaa otetaan töihin myös evääksi. Teen kauppareissusta nautinnollisen hetken, jolloin ostan harkiten ja ajatuksella, sanoo Hannele Kaskinen.

Perheen ostosreissut saattavat näyttää melkoisilta, varsinkin juhlapyhien alla. Tavaraa voi olla kaksi kärryllistä ja mukana on kestokassit koko ostosmäärälle.

Harkittu ostaminen ja pyrkimys isoihin pakkauskokoihin tuntuvat kannattavan. Hannele Kaskinen laskee, että kahden aikuisen ja yhden teinin ruokaostokset maksavat viikossa vain noin 60 euroa. Silti ei tarvitse nuukailla.

– Tykkään gourmet-ruuasta, kokolihasta, kalasta, puhtaista kasviksista ja aidosta ruuasta.

Ei banaaneja muovipussiin

Kaupasta Kaskinen ei osta moneen muoviin pakattua tavaraa, vaan irtotuotteita. Muoviin pakattu kurkku ei tarvitse enää pussia. Banaanitertut voi hyvin viedä kotiin ilman muovipussia.

Monesti edullisin ja vähemmän pakkausjätettä sisältävä vaihtoehto tarkoittaa enemmän vaivannäköä. Hannele Kaskinen ei osta erikseen juustoraastetta ja juustoviipaleita, vaan ison kimpaleen juustoa, jonka hän raastaa ja viipaloi kotona.

Jos tarjolla on popcornin jyväpussi ja valmiita popcorneja, säästäväinen kuluttaja ostaa jyvät. Liha ostetaan isoina paloina joko irtonaisena tai vakuumiin pakattuna.

Mehuhyllyllä valinta ei osu muovipulloon, vaan pahvipakkaukseen. Pahvisesta mehupakkauksesta saa pesemällä hyvän linnunruoka-automaatin tai siementen idätysastian. Käytetyistä maitopurkeista on aikanaan tehty Kaskisten lasten nukkekodin kalusteet.

Hannele Kaskinen ei välttele muovia täysin. Kaupasta lähtee viikossa mukaan kaksi hedelmäpussia, sillä niistä tehdään perheen jätepussit. Niitä tarvitaan tasan kaksi. Niin vähän jätettä perheessä syntyy. Kaksi pussia tarvitaan myös biojätteisiin, sillä Kaskiset asuvat alueella, jossa bio- ja poltettava jäte kerätään eri pusseihin.

Isoja kovamuovisia pakkauksia Kaskiset sen sijaan kaihtavat. Ne vievät paljon tilaa jätteinä ja ovat ongelmallisia hävittää.

– Muoveja on niin monia eri laatuja. Polttolaitoksissa lämpötilojen pitää olla hyvin korkeita, että ne palavat. Muovijätettä joudutaan kuljettamaan paikasta toiseen ja järjestämään niille keräyspisteitä. Ihmiset vievät muovijätteet keräyspisteisiin, joista ne haetaan ja kuljetetaan käsiteltäväksi. Valtava määrä energia menee muovijätteen käsittelyyn.

Etelänmatkan verran rahaa muovikasseista

Hannele Kaskinen ei ole ostanut kaupan muovikassia 20 vuoteen. Tähän mennessä on säästynyt laskennallisesti 5000 muovikassia. Laskelmat on tehty viidelle muovikassille viikossa. Vuodessa niitä säästyy 280 ja kymmenessä vuodessa 2800. Rahat ovat säästyneet, eivätkä pussit ole päätyneet roskaksi.

– Nuo ovat vain yhden kotitalouden säästöt. Jos mukaan lähtee lisää ihmisiä, säästöt ovat valtavia. Niillä rahoilla minä olisin voinut tehdä kaksi etelänmatkaa, mutta minä käytän säästön autoon.

Miksi luontoa ajatteleva ihminen käyttää autoa? Vastaus löytyy maantieteestä. Perhe asuu pienessä kylässä Pohjanmaalla Pedersören kunnassa. Työpaikalle Pietarsaareen on yli puolen tunnin ajomatka, eikä julkisia kulkuneuvoja ole.

Mitä enemmän sinulla menee kauppaan rahaa, sitä enemmän ostat asioita, jotka päätyvät roskaksi. Hannele Kaskinen

Monella työpaikalla syödään lounaaksi valmiiksi pakattuja salaattiannoksia. Hannele Kaskisen työpaikalla mietittiin, miten lounasruokailussa voisi luopua näistä pakkauksista. Päätettiin valmistaa kerran viikossa iso määrä keittoa, jota kaikki voivat syödä halutessaan.

Soppalounaalla viiden hengen porukka säästää Hannelen laskelmien mukaan kymmenen muovirasiaa viikossa. Vuodessa rasioita säästyy viitisensataa.

– Jos muutkin työporukat miettivät samalla tavalla, niin jätteisiin päätyy äkkiä monta tuhatta rasiaa vähemmän vuodessa.

Tässäkin jätteen vähentäminen kulkee käsi kädessä rahan säästön kanssa.

– Mitä enemmän sinulla menee kauppaan rahaa, sitä enemmän ostat asioita, jotka päätyvät roskaksi. Se on aivan fakta.

Parsimalla eroon sukkajätteestä

Kotona jätettä kertyy vähemmän kierrättämällä ja huoltamalla. Jos jotain on hankittu, sitä käytetään mahdollisimman kauan ja siitä huolehditaan hyvin.

Hannele Kaskinen on laskenut, että jätteeksi päätyisi vuodessa kymmeniätuhansia pyykkikoneita nykyistä vähemmän, jos jokainen puhdistaisi koneestaan kalkit ja muut saostumat säännöllisesti.

– Suurin osa ihmisistä ei tee näitä huoltopesuja. Jos tekisi, kone kestäisi kolmanneksen kauemmin kuin nyt.

Ehkä toisiin perheisiin nähden meidän arjessamme erilaista on, että me kierrätämme, emmekä osta ylimääräistä tai juurikaan kertakäyttöistä. Hannele Kaskinen

Kotitalouksien sukkakuluissa ja jätteeksi päätyneissä sukissa säästettäisiin sillä, että sukkia parsittaisiin. Jos miljoona kotitaloutta parsii vuodessa yhdet sukat, roskiin lentää kaksi miljoona sukkaa vähemmän vuodessa. Kymmenessä vuodessa säästö olisi kymmenen miljoonaa paria.

– Miljoona paria on valtava määrä. Parsimiseen menee kaksi minuuttia eli todella pienellä vaivalla saisi suuren säästön. Tämä on ihan tavallista matematiikkaa. Kun puhutaan isoista ihmismääristä, säästöt tai jätemäärät kertaantuvat.

Jotain ihan muuta pyykkäykseen

Tiedonhaluisena ihmisenä Hannele Kaskinen on tutustunut uuteen tapaan pestä pyykkejä. Hän ei käytä zeoliitteja tai fosfaatteja, vaan probiootteja. Probiootit ovat yleisimmin tunnettuja vatsan hyvinvoinnista puhuttaessa. Pyykinpesussa ne ovat tuore ilmiö.

– Tämä on Keski-Euroopasta tullut menetelmä, jolla pystyy pesemään pyykkiä hyvin pienellä määrällä pesuainetta ja alhaisissa lämpötiloissa. Tarvitaan korkeintaan kaksi teelusikallista per koneellinen. Lisäksi käytetään pesupalloa, joka tappaa bakteereita ja pitää pyykin pehmeänä.

Kaskinen tilaa pesuaineensa netistä. Kotiin tulee vajaan litran pullo, joka riittää pitkään. Hannele ei halua kuljettaa kaupasta kotiin monta kiloa painavia pesunestepakkauksia, joiden sisältöä tarvitaan pesukoneellista kohti jopa desilitra.

– Näissä kaupan nesteissä on suurimmaksi osaksi vettä. Jos koneeseen täytyy laittaa enemmän kuin yksi tai kaksi lusikallista pesuainetta, silloin laitat sinne jotain muutakin kuin pesuainetta.

Perhe voi säästää myös käsienpesunesteen käytössä käyttämällä vaahdottavaa pumppupulloa ja täyttöpusseja. Saippua kaadetaan vaahdottavaan pumppupulloon, johon lisätään vettä. Ravistettaessa saippua vaahdottuu ja riittää pitkään. Kaskisen kokemuksen mukaan yksi täyttöpussi riittää vuoden verran.

Roskaaminen on rahanmenoa

Hannele Kaskinen tutustui aikanaan jäteasioihin opiskellessaan ympäristöalan yrittäjyyttä. Ajatukset jäivät pyörimään mielessä. Vähitellen ne mullistivat naisen elämäntyylin kokonaan. Hän ei halua testamentata lapsilleen roskia.

– Mitä me näille jätteille tehdään? En minä halua jättää omille lapsille kaatopaikkoja ja muoviroskaa. Eihän roskaamisesta ole kenellekään mitään iloa, pelkää rahanmenoa vain.

Hannele Kaskinen ei halua tuomita kenenkään ajatusmaailmaa. Hän vain toivoo, että ihmiset pysähtyisivät hetkeksi ajattelemaan. Ja vaikka perheenäiti on sitä mieltä, että tavallinen ihminen voi vaikuttaa asioihin, silti isompiakin hartioita tarvittaisiin. Kaskisen mielestä teollisuuden pitäisi tehdä vihreät valinnat kuluttajalle nykyistä helpommiksi.

– Me kuljetamme ja varastoimme pelkkää ilmaa valtavia määriä vuodessa elintarvikepakkauksissa. Pakkaukset voisivat olla pienempiä ja toisenlaista materiaalia. Siinä on iso sarka, johon pitäisi puuttua lainsäädännöllä. Jätevero pitäisi laittaa osittain pakkausteollisuuden harteille. Kuluttajan pitäisi voida nähdä, kuinka paljon kustakin pakkauksesta maksetaan veroa ja hän voisi sitten valita.

Presidenttiehdokkaat ovat kampanjoineet viimeistä päivää ennen sunnuntain vaaleja. Suurin osa ehdokkaista on kampanjoinut pääkaupunkiseudulla, missä on tarjolla eniten ääniä.

Helsingin Narinkkatorilla kampanjointia seurasi kiinnostuneena Erkki Vuollo. Hän näkisi mielellään toisenkin kierroksen.

– Olen nuuka mies, joten ajattelin, että siinähän säästäisi, jos ei tulisi, hän vitsaili.

– Mutta kansanvallan kannalta saattaisi olla mukava, jos olisi toinen kierros ja voisi näitä tapahtumia seurata.

Vantaalainen Maritta Ylikojola on ehdokkaansa jo löytänyt.

– Ehkä vähän vaisut ovat vaalit olleet. Viimeisessä vaalitentissä oli kyllä myös sähinää, hän arvioi.

Moni kampanjoi Uudellamaalla

Perussuomalaisten Laura Huhtasaarta ja vasemmistoliiton Merja Kyllöstä lukuun ottamatta muut ehdokkaat kampanjoivat Uudellamaalla.

Helsingissä kampanjoinut kansanliikkeen ehdokas Paavo Väyrynen vakuutti, että energiaa riittää vielä kampanjoinnille.

– Minä jaksan aina kampanjoida, hän sanoi.

Muun muassa Espoossa kansaa tavannut valitsijayhdistyksen ehdokas Sauli Niinistö sanoi, että sosiaalinen media on yhä enemmän kampanjoinnissa mukana.

– Mutta kyllä edelleen ihmisten tapaaminen on ehdokkaalle mukavin ja miellyttävin tapa kampanjoida.

Videolta voit katsoa vaalien loppukirin tunnelmia Helsingistä ja Espoosta.

Lisää aiheesta:

Tässä on presidentinvaalien tuloslaskennan hermokeskus – vaalitietojärjestelmän koti on Hämeenlinnassa

"Someraivoa pelätään" – Faktantarkistus on saanut poliitikot varpailleen, sanoo kampanjapuheita tutkinut toimittaja

Tšekit äänestivät tänään lauantaina kahdesta selkeästi toisistaan poikkeavasta vaihtoehdosta itselleen mieluisaa presidenttiä. Vaalien toisella kierroksella ehdokkaina olivat keskustaliberaali Jiří Drahoš ja istuva presidentti Miloš Zeman.

Drahoš kannattaa Tšekin entistä tiiviimpää nivoutumista osaksi EU:ta ja esimerkiksi liittymistä yhteisvaluutta euroon. Zeman taas pitää mahdollisena Brexit-tyylistä kansanäänestystä Tšekin EU-jäsenyydestä ja nojaa vahvasti itään.

– Tämä on kahden täysin erilaisen ja jakautuneen yhteiskunnan eri puolia edustavan ehdokkaan välinen taistelu, tšekkiläinen politologi Tomas Lebeda kommentoi uutistoimisto AFP:lle.

Lauantai-iltana Zemanin voittopäivänä on jo varmistunut. Hän sai äänistä 51,4 prosenttia. Tšekin yleisradion vaalilähetyksen mukaan Drahoš saa äänistä runsaat 48,6 prosenttia.

Drahoš sai enemmistön pääkaupungissa Prahassa kun Zeman oli suositumpi maaseudulla.

Moni ensimmäisen kierroksen jälkeen pois pudonneista ehdokkaista asettui tukemaan Drahošia toisella kierroksella. Istuva presidentti Miloš Zeman sai ensimmäisellä kierroksella noin 39 prosenttia äänistä ja Drahoš reilut 26 prosenttia.

Vaaliuurnilla tasaväkinen taistelu

Tiukka tilanne innosti 64,5 prosenttia tšekeistä vaaliuurnille. Prahassa ehdokkaat näyttivät jakavan äänestäjien mielipiteet.

– Äänestin herra Drahošia sillä hän on älykäs ja hän edustaa maatamme varmasti hyvin. Herra Zeman on jo huonovointinen, ja mielestäni hän on rehellisesti sanottuna hiukan häpeällinen maallemme ulkomailla, Eva Simakova kommnetoi uutistoimisto Reutersille.

Toinen äänestäjä kertoi vastakkaisesta päätöksestä.

– Äänestin herra Zemania, sillä luotan häneen enemmän kuin herra Drahošiin, Ivan Vanac sanoi.

Tšekissä presidentillä on hyvin rajalliset valtaoikeudet, mutta presidentti voi vaikuttaa hallitukseen. Zeman tukee pääministeri Andrej Babišia, jonka puolue voitti parlamenttivaalit lokakuussa. Babiš ei ole vielä pystynyt muodostamaan hallistusta.

Lue lisää aiheesta:

Tšekkiläiset äänestävät presidentistä – Itäsuuntautuneen Miloš Zemanin odotetaan voittavan jatkokauden

Kamppailu sydämistä – Näin Venäjä vaikuttaa Serbiassa

Juttua päivitetty ääntenlaskennan edetessä

Tammikuu 1918. Itsenäistyneen Suomen poliittinen tilanne on sekava ja muuttumassa yhä levottomammaksi. Valtatyhjiötä pyrkivät täyttämään kaksi osapuolta, joilla kummallakin on vakaa uskomus toimia kansan ja isänmaan parhaaksi.

Lisäksi maassa on edelleen tuhansia venäläisiä sotilaita, joiden tilanne on epämääräinen: kenen leipää he syövät vai syövätkö lainkaan? Levottomuudet lisääntyvät. Ensimmäisiä konflikteja ja kuolonuhrejakin tulee.

Senaatti nimesi tammikuun alussa sotilaskomitean maan viralliseksi "maanpuolustuskomiteaksi" ja pian sen puheenjohtajaksi ja ylipäälliköksi C.G.E. Mannerheimin. Hänen tehtävänään oli luoda maahan järjestysvalta.

Suunnitelma venäläisten varuskuntien aseistariisunnasta oli ollut olemassa jo jonkin aikaa. Sitä lähdettiin toteuttamaan samana viikonloppuna, kun punaiset ottivat vallan Helsingissä.

Aseistariisunnan tavoitteita on kaksi: venäläiset pitää saada pois itsenäistyneestä Suomesta ja toiseksi tarvitaan aseita ja panoksia. Mannerheim uskoo, etteivät venäläiset ryhtyisi vastarintaan – ja on siinä melkein oikeassa – paitsi Laihian kohdalla.

Myytit kumoon – käskystä lähdettiin

Laihian Hulmilla sijaitsi autonomisen Suomen sotaväen aikoinaan perustamat varuskuntarakennukset. Siellä majaili lokakuusta 1917 lähtien venäläisiä ratsumiehiä eli Itämeren ratsurykmentin neljännen eskadroonan osa, noin 60 miestä. Toinen osa oli Vähässäkyrössä.

Kun käsky venäläisvaruskuntien aseistariisuntaoperaatioon tuli eteläpohjalaisille suojeluskunnille, laihialaisten tehtävänä oli tyhjentää Hulmin varuskunta ja jatkaa auttamaan Vaasan valtaamisessa.

Monet teokset väittävät, että Laihialla oltaisiin oltu malttamattomia ja lähdetty toimiin ennen aikojaan. Se ei pidä paikkaansa, sanoo Hulmin taistelun kuin omat taskunsa tunteva laihialainen historian harrastaja Heikki Peltomäki.

– Voin aivan yksiselitteisesti sanoa, että tämä on väärä tieto. Laihialaiset saivat täysin selkeästi eversti Wetzerin esikunnasta Vaasasta käskyn liittyä vanhassa Vaasassa kokoontuvaan kolonnaan, joka oli yksi, jolla Vaasan valtaukseen kerättiin lisää voimia. Laihialaiset saivat muutaman tunnin ennakon, jolla heidän piti ensin riisua aseista Hulmilla olevan rakuunat ja näillä aseilla varustettuina liittyä Vaasan touhuun mukaan, selittää Peltomäki.

Tammisunnuntai sai nimen

Mannerheim oli siirtynyt Vaasasta Ylihärmään, jotta voisi seurata operaatiota paremmin ja ikään kuin selusta turvattuna. Päiväkäsky aseistariisuntaan annettiin sunnuntain ja maanantain väliselle yölle 28.1.1918. Peltomäki kertoo, että Laihialle tuli erillinen puhelinsoitto.

– Sekä jääkäri Laakso ja ainakin kaksi veteraania kertovat yhtä pitävästi, että laihialaiset saivat puhelimella käskyn. Tuli itse asiassa kaksi puhelua, joista jälkimmäisessä lähtöä vielä kiirehdittiin, selittää Peltomäki. Jääkäri Viljo Laakso johti Laihian operaatiota ja on myös kirjoittanut muistelmat. Heikki Peltomäki puolestaan on kirjoittanut kirjan Laaksosta.

Vuosikymmenien mittaan on ollut Laihialla syyttelyä, että kuka laukausten vaihdon aloitti. Heikki Peltomäki

Tammisunnuntain käsite syntyi siitä, että toimeen lähdettiin sunnuntaina. Käskyn mukainen virallinen lähtöhetkihän oli maanantain puolella yöllä klo 03.00, mutta ainakin Laihialla, Ylistarossa ja Lapualla suojeluskunnat aloittivat toiminnan jo sunnuntain puolella.

Laihiaa koskeva käsky lähteä liikkeelle ennen muita oli aivan looginen, sillä Vaasaan todella tarvittiin lisävoimaa. Siellä oli iso varuskunta, jonka aseistariisunta ei sujunut ihan helposti lisävoimillakaan.

Pieleen meni

Laihialaiset järjestäytyivät kirkonkylän nuorisoseuralla, kertoo Peltomäki. Sieltä tultiin maantietä, siirryttiin joen jäälle ja jokiuoman suojassa lähelle Hulmin varuskuntaa. Iso joukko jaettiin ampumaketjuun jokitörmälle ja pienemmän iskuryhmän tehtävänä oli murtautua asevarastoon. Tämä tapahtui noin kahdeksan aikaan illalla, arvelee Peltomäki.

Alkuun kaikki sujui hyvin ja varuskunnan asevarastosta saatiin kahmalokaupalla aseita. Samaan aikaan jääkäri Viljo Laakso ja opettaja Mikko Tuokko neuvottelivat kapteenintalolla venäläisten päälliköiden kanssa, kunnes yhtäkkiä ulkona alettiin ampua.

Laakso juoksi ulos ja kehotti lopettamaan ampumisen. Häntä toteltiin, mutta kun hän palasi takaisin oli toinen neuvotteluosapuoli lähtenyt pois. Sen jälkeen tilanne ulkona karkasi käsistä.

– Vuosikymmenien mittaan on ollut Laihialla syyttelyä, että kuka laukausten vaihdon aloitti. En ole edes pyrkinyt selvittämään sitä. Se saattoi olla vahinko tai väärinkäsitys, monenlaisia tarinoita on. Sehän on piinaavaa odottaa sormi liipasimella, arvioi Peltomäki.

Viisi uhria jäi sillan alle

Kun ammunta hiljeni ja laihialaiset ryhtyivät lataamaan, kuultiin hiljaisuuden keskeltä, miten venäläiset järjestäytyivät ketjuun ja lähtivät vastahyökkäykseen. Heitä ei ollut paikalla kuin kolmisenkymmentä, mutta nopea vastahyökkäys oli kouluttamattomille ja osin aseettomille laihialaisjoukoille liikaa. Venäläiset sotilaat olivat ammattilaisia.

Lopulta myös koulutetun suomalaisen ydinjoukon tehtävä kävi mahdottomaksi, kun muu joukko lähti pakoon. Kun venäläiset kiersivät sillan oikealta puolelta, laihialaisia jäi sillan alle loukkuun.

Peltomäki kertoo, että toimenpidettä johtanut jääkäri Laakso oli itse lähes viimeisenä paikalla ja yritti vielä hämätä lähtemällä toiseen suuntaan. Viisi miestä jäi kuitenkin sillan alle ja heidät surmattiin.

– Heitä ei ammuttu, vaan heidät otettiin pistimillä hengiltä. Neljä kuoli paikalla, mutta kaikkein nuorin poika kuoli myöhemmin Vaasan sairaalassa, kertoo Peltomäki.

Mannerheim oli siis uskonut, etteivät venäläiset lähde vastarintaan. Miksi sitten kävi vastoin odotuksia juuri Laihialla?

Miksi vastarintaa vain Laihialla?

Historian emeritusprofessori Heikki Ylikangas kävi koulua 1950-luvulla Laihialla ja asui Potkan talossa. Talon vanha isäntä oli ollut mukana Hulmin taistelussa, joten myös nuori Ylikangas sai tuntea tapahtumat jo tuolloin. Hän pohtii venäläisten osuutta näin:

– Venäjällä oli tapahtunut kaksi vallankumousta ja Suomi oli itsenäistynyt, joten he olivat nyt vieraassa maassa. Heitä ei enää kiinnostanut, he halusivat vain kotiin, Ylikangas sanoo.

Laihialainen Heikki Peltomäki puolestaan pohtii näin:

– Minusta asian ratkaisi itse tilanteen logiikka. Joku jokitörmään asetetun ampumaketjun laihialaisista hermostuksissaan laukaisi aseensa, jolloin muutkin ymmärrettävästi vetivät liipasimesta. Oli sodankäyneille miehille itsestään selvää, että he ovat nyt taistelussa, analysoi puolestaan Heikki Peltomäki.

Peltomäki on pohtinut kirjassaan myös sitä, että Hulmilla epäonnistumiseen saattoi johtaa myös se, että oltiin oikealla kasarmilla. Siellä asuttiin varta vasten sotilaille tehdyssä yhtenäisessä tilassa, aseet olivat käsillä ja muutkin varusteet järjestyksessä. Esimerkiksi Lapualla oli kymmenkertainen joukko venäläisiä, mutta he asuivat hajallaan eri puolilla kylää, pienissä ryhmissä ja siviilihuoneissa. Näin oli huomattavasti vaikeampi masinoida vastarintaa yhdessä.

Riski oli suuri

Kieltämättä operaatio sisälsi valtavan riskin. Saksassa koulutuksen saaneita ja sotineita jääkäreitä oli saapunut pieni joukko ennen joulua Suomeen. He olivat ehtineet järjestää parin viikon sotilaskoulutusta muutamille sadoille mm. Lappajärvellä, Vimpelissä ja Vöyrillä. Aseita oli saatu Equity-laivan lastista syksyllä vain vähän, joten laihialaistenkin joukossa oli paljon kouluttamattomia ja aseettomia miehiä.

– Venäjältä tullut kenraalimajuri (Ernst) Löfström sanoikin, että tämä on hullu operaatio, eikä siihen pitäisi ryhtyä. Mannerheim kuitenkin luotti siihen, että venäläiset eivät taistele. Mutta sataprosenttisesti sitä ei voinut tietää, toteaa professori Heikki Ylikangas.

Laihian Hulmille pystytettiin muistomerkki vuonna 1938. Siinä lukee: ”Tällä paikalla aloittivat Laihian miehet vapaussodan 27. tammikuuta 1918”. Se seisoo vanhan Vaasantien ja nykyisen kolmostien vierellä ja juuri sen sillan kupeessa, jonka alle ”vapaussodan” ensimmäiset uhrit jäivät.

Pohjois-Karjala on vähäväkinen alue eteläiseen Suomeen verrattuna. Maakunnassa on kuitenkin jotain, mikä kiinnostaa suuria ylikansallisia ja kotimaisia hoitoalan yrityksiä: paljon vanhoja sairaita ihmisiä.

Ikäihmisten asuminen hoitokodissa maksaa paljon sekä yhteiskunnalle että vanhukselle itselleen, jos hänellä on varallisuutta.

Pohjois-Karjalassa sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä Siun sote ostaa tänä vuonna yrityksiltä palveluasumista sairaille, yli 65-vuotiaille pohjoiskarjalaisille noin 31 miljoonalla eurolla.

Vanhusmarkkinat houkuttelevat isoja

Markkinajohtaja Attendolla on pelkästään Itä-Suomessa 44 iäkkäiden hoitokotia, joita yritys itse mainostaa "mummoloina". Kuusi niistä toimii Pohjois-Karjalassa. Yli miljardin euron liikevaihtoa pyörittävä pohjoismainen konserni suunnittelee maakuntaan 12 uutta palveluasumisen yksikköä.

Tuore kilpailutus paljasti myös muiden suurten alan toimijoiden lähivuosien suunnitelmat Pohjois-Karjalassa. Kun Siun sote aloitti kilpailutukset ikäihmisten palveluasumisesta, suuret ilmoittivat aikovansa perustaa maakuntaan 23 uutta hoitokotiyksikköä. Paikallisista yrityksistä vain yksi suunnittelee rakentavansa uuden hoitosyksikön.

Täällä heillä on mahdollista menestyä, se on heille liiketoimintaa. Ilkka Pirskanen

Siun soten toimitusjohtaja Ilkka Pirskasta ei yllätä isojen hoitoyritysten kiinnostus Pohjois-Karjalan vanhuksia kohtaan.

– Ihmisiä ikääntyy Pohjois-Karjalassa paljon ja täällä on paljon pieniä palveluntuottajia. He katsovat omista lähtökohdistaan, että täällä heillä on mahdollista menestyä, se on heille liiketoimintaa, Pirskanen arvelee.

Pirskasen mukaan isot yritykset eivät tee päätöksiään kuntayhtymän kanssa.

– He eivät kysy meiltä eivätkä käy ennakkokeskusteluja, minne sijoittuvat. He tutkivat markkinaa ja sen perusteella tekevät omat päätöksensä.

Pienet paikalliset yritykset ihmeissään

Paikallista hoitokotiyrittäjää vähintään sata kertaa suurempien yritysten saapuminen Pohjois-Karjalaan ihmetyttää.

– Jos ei meillekään riitä tällä hetkellä asiakkaita tarpeeksi, niin miten ihmeessä riittää näille kaikille, jotka rupeaa rakentamaan, Keski-Karjalassa kahta hoitokotia pyörittävä Mirja Uutela kysyy.

Isot yhtiöt pystyy pelaamaan hinnalla. Mirja Uutela

Isot yritykset kuitenkin keskittävät toimintansa isommille paikkakunnille. Monet päättäjät ja hoitoalan ammattilaisetkin pelkäävät, että syrjemmässä asuvien sairaiden vanhusten on tulevaisuudessa muutettava kotikunnastaan päästäkseen hoitokotiin viimeisiksi vuosikseen.

– Jos olet koko ikäsi asunut vaikka Kesälahdella ja sitten joudutkin (sadan kilometrin päähän) Joensuuhun sen takia, ettei ole paikkoja, niin se ei ole enää kauhean inhimillistä, Uutela tuumaa.

Käsiä tarvitaan, jos halutaan laatua

Mirja Uutelan pyörittämässä hoitokoti Annalassa Kiteen Kesälahdella on 15 paikkaa. Samassa pihapiirissä on myös Uutelan ja hänen tyttärensä Annalakodit Oy:n 18-paikkainen hoitokoti.

Asukkaat ovat keski-iältään noin 90-vuotiaita ja huonokuntoisia.

– On kahden autettavia ja yhden autettavia. On muistisairaita ja monisairaita. Pyörätuolissa on asukaskunnasta suurin osa, rollaattorilla kulkevia on muutama. Ilman apuvälineitä liikkuvia ei taida olla yhtään, Mirja Uutela kertoo.

Siksi hoito vaatii henkilökuntaa. Kahdessa hoitokodissa on nyt yhteensä 31 asukasta ja henkilökuntaa yrittäjät mukaan lukien 25. Lisäksi tarvitaan useita tilapäisiä työntekijöitä sijaisiksi.

Se on surkeaa, koska halvalla et saa hyvää. Mirja Uutela

Laki edellyttää, että laitoksissa on vähintään 0,5 hoitajaa vanhusta kohti.

– Meillä se ylittyy. Eikä tähän ole laskettu yrittäjiä, vaikka teemme molemmat tässä täysipäiväisesti töitä, Uutela selvittää.

Minimimitoitus ei kokeneen hoitokotiyrittäjän mielestä riittäisi juuri muuhun kuin perushoitoon.

– Meillä on kuitenkin paljon viriketoimintaa, ulkoilut päivittäin, saunotukset monta kertaa viikossa – kyllä se vaatii henkilökuntaa, yrittäjä toteaa.

Pienet voimattomia hintakilpailussa

Kilpailutuksen tavoite on kohdella sekä asiakkaita että yrityksiä mahdollisimman tasavertaisesti. Jatkuva kilpailutus on tullut tutuksi pienemmillekin yrityksille.

– Vaateita on paljon ja ne pitää täyttää, että pääsee Siun soten puitesopimukseen. Mutta nyt pelataan hinnoilla, halvin voittaa kilpailun. Se on surkeaa, koska halvalla et saa hyvää ja eniten maksaa henkilökunta, Mirja Uutela harmittelee.

Kokenutta hoitoalan ammattilaista tilanne surettaa.

– Eihän meillä pk-yrityksillä ole siinä kauheasti minkäännäköistä mahdollisuutta sen takia, että me ei voida hintoja hirveästi polkea. Isot yhtiöt pystyy pelaamaan hinnalla ja tekemään hoitoa vähän halvemmalla kuin me pk-yritykset ja valtaavat markkinat, Uutela tuskailee.

Myös asiakkaiden saamisessa riittää haastetta. Pohjois-Karjalassa valtaosa asiakkaista tulee hoitokoteihin sote-kuntayhtymän kautta.

– Jos asiakas ei ota palveluseteliä, työryhmä arvioi asiakkaan tilanteen ja päättää, pärjääkö vanhus kotona kotiavun turvin vai tarvitseeko palveluasumista tai tehostettua palveluasumista. Luonnollisesti Siun sote täyttää ensin omat hoitopaikkansa, Uutela kertoo.

Jos kuntayhtymän omista hoitopaikoista ei löydy asiakkaalle paikkaa, Siun sote tarjoaa asiakkaalle palveluseteliä. Sitä käyttävä asiakas voi itse valita, minne hoivakotiin haluaa. Jos setelin hinta ei kata asumis- ja palvelukuluja, vanhuksen on itse maksettava lisää.

Sellainen yritys häviää, joka ei ole kilpailukykyinen. Ilkka Pirskanen

Moni vanhus ei halua palveluseteliä. Tällöin kuntayhtymä kilpailuttaa asiakkaan sijoituspaikan sopiviksi katsomiensa yritysten kesken.

– Sitten annetaan hinta ja halvin hinta voittaa. En lähde edes kilpailemaan, koska en pysty niin halvalla tuottamaan enkä tekemään tappiota kuukausi- saati vuositolkulla, Mirja Uutela hymähtää.

Käytännössä hänen hoitokodeissaan kaikki asiakkaat tulevatkin itse hoitokodin valiten eli käyttämällä palveluseteliä.

Moni antautunut jo isojen syliin

Siun sote -kuntayhtymän toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen tietää, että kilpailutuksessa rahalla on ratkaiseva rooli.

– Jos meidän kautta menee ja palvelut ostetaan, katsotaan tarpeet ja myös hinta. Ja hinta on siinä vaiheessa tärkeässä osassa, Pirskanen toteaa.

Hänen mielestään jokaisen yrityksen on itse huolehdittava hintakilpailukyvystään.

– Sellainen yritys häviää, joka ei ole kilpailukykyinen. Mahdollisuudet pärjätä paranee sillä, jos pystyy tekemään yhteistyötä toisten paikkakunnalla toimivien yritysten kanssa ja löytää synenergiaetuja. Ja mitä erityisiä palveluja voi tarjota, joita asiakkaat haluaa valita, Pirskanen neuvoo.

Hoitokotiyrittäjä Mirja Uutela puolestaan uskoo, että isot yritykset voivat tehdä tietoisesti tappiotakin saadakseen jalansijaa haluamallaan alueella.

– Sitähän ei kukaan suoraan sano, mutta kyllä se vaan näin menee, Uutela arvioi.

Kuntayhtymän toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen puolestaan ei näe Pohjois-Karjalassa alihinnoittelua, jolla raivattaisiin kilpailijoita.

– Sitä me koetetaan vahdata aika tarkkaan. Tällainen saalistushinnoitteluhan on myös kilpailulainsäädännössä kielletty ja selkeästi alihintaiset tarjoukset saa hylätä, Pirskanen korostaa.

Minulle on soitettu kahdestakin yrityksestä, mutta en ole myynyt vielä. Mirja Uutela

Hänen mukaansa Siun sotessa osataan arvioida alan hintatasoa, koska kuntayhtymällä on omaakin palvelutuotantoa.

– Mutta yksittäistapauksissa on vaikeaa rajanveto, onko kyse alihintaisesta tarjouksesta vai tehokkaan toiminnan ja kilpailutuksen mukanaan tuomasta hinnasta, Pirskanen kuitenkin myöntää.

Moni pienyrittäjä on jo päätynyt myymään hoitokotinsa isoille yrityksille. Myös Mirja Uutelan hoitokoteja on ostateltu, viimeksi vuodenvaihteessa.

– Minulle on soitettu kahdestakin yrityksestä, mutta en ole myynyt vielä. Olen kuullut, että muillakin pk-yrityksillä oli buumia, että oltaisiin oltu halukkaita ostamaan. Kyllä nämä isot haluaa vallata markkinat, Uutela tuumaa.

Siinä on 10 kiloa siankylkeä. Punavalkoiset kylkiosat ovat tarkalleen 8 millimetrin paksuisia ja selvästi reilusti läskiä sisältäviä lihaviipaleita. Illalla kokoontuu läskisoosikerho, joten soosin valmistaminen täytyy aloittaa jo aamupäivällä.

Valmista läskisoosia tulee noin 20 litraa. Siihen kyytipojaksi keitetään 20 litraa perunoita. Salaattia ei tänään tarvitse tehdä. Säilyketölkistä otettavat punajuuret ja suolakurkut saavat riittää.

– Lihat paistettiin aamulla. Soosin haudutus alkoi Iltapäivällä vähän ennen kahta, kertoo Tomi Raijas ruokolahtelaisen ravintola Alppimajan keittiössä.

Vuodesta 2011 lähtien ravintolassa on kerran kuukaudessa kokoontunut läskisoosikerho. Silloin saa syödä läskisoosia niin paljon kuin jaksaa. Vain kesäkuukausina ja jouluna huilataan.

– Kesäkuumalla läskisoosi ei oikein maistu ja jouluna tulee possua syötyä muutenkin, tuumaa Raijas.

Padat pöytään

Illalla vähän ennen puoli kuutta ravintola alkaa täyttyä. Sisään tulee miestä ja naista, nuoria ja vanhoja. Osa syöjistä on pukeutunut illan teeman mukaisesti läskisoosikerhon t-paitaan. Paidoista on vähän aikaa sitten jouduttu ottamaan uusi tilaus. Joillekin kun paidat ovat kuulemma jääneet liian pieniksi.

Kattilasta läskisoosi on siirtynyt kauniiseen tarjoiluastiaan, jonka tarjoilija Konsta Lappalainen kantaa ravintolan läpi. Salissa reilut 20 ihmistä odottaa ruokailun alkamista. Puheita ei tarvita, vaan nyt käydään suoraan asiaan.

Lautaselle perunoita ja päälle läskisoosia.

– Kyllä maistuu hyvältä, sanoo Kaisu, joka on jo ensimmäisen lautasellisensa ehtinyt nauttia.

Kaisu kertoo, että hän ei malta oikein edes odottaa läskisoosikerhon kokoontumista.

– Mutta kerran kuukaudessa on sopiva. Ei sitä sen useammin.

Nuoruudessaan Kaisu muistaa saaneensa äitinsä tekemää läskisoosia, mutta itse hän ei viitsi sitä valmistaa. Salaattia Kaisu ei kaipaa.

– Ei missään nimessä. Salaatit syödään huomenna.

Ruisjauhoa suurusteeksi

Ruokolahtelainen läskisoosi on suurustettu ruisjauholla. Se on kuulemma paikallinen tapa. Kylkisiivu on tilattu kangasniemeläiseltä lihatilalta.

– Nykyään marketeista ei oikein tahdo saada sopivan paksua lihaa, eikä tarpeeksi läskistä. Paksu liha pysyy paremmin koossa, kertoo Tomi Raijas.

Kylkisiivut on paistettu aamulla pannulla ja siitä ylitse jäänyt rasva on otettu talteen. Isoon kattilaan Raijas laittaa vettä ja sipulia sekä mausteeksi suolaa ja mustapippuria. Talteen otettu rasva suurustetaan ruisjauholla ja laitetaan kattilaan. Soosi hautuu nelisen tuntia.

– Moni saattaa ajatella, että on epäterveellistä meininkiä. Silloin tällöin saa syödä läskisoosia. Tuskin kolesterolit sen takia nousee. Kohtuullisesti kun syö, niin voi syödä mitä vain, tuumii Tomi Raijas.

Mukavaa yhdessäoloa

Ravintola Alppimajan ruokasalissa kuuluu pieni astioiden kilinä ja iloinen puheensorina. Tuntuu kuin läskisoosilla olisi nousuhumalan kaltainen vaikutus, vaikka suurin osa nauttii ruoan yhteydessä vain kotikaljaa.

– Ruisjauhoihin läskisoosi, kuorimattomat perunat, suolakurkkua, punajuurta, hapanta ruisleipää ja kotikaljaa. Eipä sen vertaista – erinomaista, sanoo läskisoosiateriasta nauttiva Heikki Bohm.

Heikki on tuonut mukanaan lankomiehensä Lasse Holmin, joka asuu 300 kilometrin päässä Kirkkonummella.

– Meille saakka on sana kiirinyt läskisoosikerhosta, naurahtaa Holm.

Heikki Bohm on käynyt läskisoosikerhossa ihan alusta eli vuodesta 2011 lähtien. Mies on hoikka, joten läskisoosi ei ainakaan tähän mieheen ole jälkiä jättänyt.

– Tämä on onneksi sen verran harvakseltaan, että kerkiää liikkumaan välillä.

Jäsenkortti CV:tä varten

Läskisoosikerho syntyi, kun pääkaupunkiseudulta kotiseudulleen Ruokolahdelle muutti nyt jo edesmennyt Hanski Paakki. Hän tuumi, että kylälle pitäisi saada jotain erikoista tekemistä. Siitä ideoitiin läskisoosikerho.

– Tämä on kiva sosiaalinen tapahtuma. Päästään tarinoimaan päivän aiheita ja syödään hyvin, kertoo Tomi Raijas.

Kahden syöntikerran jälkeen Tomi Raijas luovuttaa syöjälle jäsenkortin.

– Se näyttää sitten vaikka CV:ssä hyvältä.

Samalla kaavalla läskisoosikerho on kokoontunut jo seitsemän vuotta. Eikä ruokasalin puolella tunnu olevan tarvetta perinteen muuttamiseen.

Nopeasti lautaset tyhjenevät ja suurin osa käy hakemassa toisenkin annoksen. Neljän hengen seurueessa Juho Idman kehuu vuolaasti läskisoosia. Aterioinnin päätteeksi hän käy hakemassa itselleen uuden läskisoosikerhon paidan.

Syöjistä nuorin on Tiina Varis. Hän ei läskisoosiin koske, vaan on tilannut annoksen ranskalaisia perunoita ja kanaa.

– Pakkohan jonkun on olla erilainen nuori. Täytyy myöntää, että en ole ikinä läskisoosia maistanut.

Viereisellä tuolilla Ari Kiiskinen on pukeutunut läskisoosikerhon paitaan. Hän osoittautuu himoliikkujaksi – päivittäin kävelyä tulee ainakin 20 kilometriä.

– Moni ruoka väsyttää, mutta tämä ei väsytä. Siitä ei tule raskasta oloa, vaikka luulisi. Jos syö joka päivä, niin se on eri asia. Kerran kuukaudessa on oikein hyvä, sanoo Ari Kiiskinen.

Läskisoosikerhon kuukausikokous alkaa olla ohi. Jälkiruoaksi on kahvia ja keksejä. Tunnin jälkeen ravintola on tyhjä.