Tamperelaiset Jorma Kulmala ja Erja Rautavaara-Kulmala kunnostavat Mannilanniemen mökkejä kiivaalla tahdilla. Kymmenestä mökistä kuusi on omarantaisia. Ne tulevat vuokravälittäjän kautta käyttöön kesäkuun alussa.

Kaupan kohteena oli kokonaisuus, johon kuuluu kymmenen itsenäistä lomamökkiä, ravintola-vastaanottorakennus, sauna-kokousrakennus, asuntovaunualue ja oma jäteveden puhdistamo. Pihapiiristä löytyy myös tenniskenttä ja muun muassa minigolf- ja frisbeegolf-radat.

AKT:n 2. varapuheenjohtaja Harri Pasanen kertoo, että luopumisen taustalla on alueen hiipunut käyttö. Puumalan ja Sulkavan kuntakeskusten välillä sijaiseva alue Saimaan rannalla, mutta parinkymmenen kilometrin päässä lähimmistä palveluista.

–Vakiokävijöitä on jossakin määrin riittänyt, mutta kun eläkkeelle jääneen ravintolayrittäjän tilalle ei löytynyt jatkajaa, alue jäi vaille palveluita. Myös matkailuvaunualue jouduttiin pitämään kiinni, Mannilanniemi Oy:n toimitusjohtajana toiminut Pasanen harmittelee.

AKT hankki Haapaselän rannalla olevan niemen 1980-luvulla. Se oli valmistuessaan nykyaikainen kokonaisuus, joka tarjosi mahdollisuuden jäsenten lomailuun ja liiton omien kurssien järjestämiseen. Aika on kuitenkin ajanut alueen ohi, sillä entistä useampi jäsen omistaa oman lomapaikan. Myös ulkomaamnmatkailun sekä esimerkiksi Lapin vetovoima on kasvanut.

– Mannilanniemi on nätillä paikalla, mutta sen läheisyydestä on puuttunut esimerkiksi laskettelukeskus talvisin. Ihmiset kaipaavat aktiviteetteja ympärilleen. Ymmärrän silti hyvin, että paikan myynti jää harmittamaan monia vakiokäyttäjiä, Harri Pasanen sanoo.

AKT:lle jää runsaasti eri lomavaihtoehtoja jäsenten käyttöön. Mökkejä ja lomaosakkeita löytyy muun muassa Punkaharjulta, Himoksesta, Kuusamosta, Saariselältä, Leviltä ja Ylläkseltä.

Mannilanniemeen liitolle jää 30 hehtaaria metsää ja yhdeksän rantatonttia.

Ostopäätös syntyi hetkessä

Jorma Korpela ja Erja Rautavaara-Korpela hankkivat Mannilanniemen omistukseensa melko nopean päätöksenteon jälkeen.

– Pitäisi tietysti sanoa, että pitkän ja seikkaperäisen harkinnan jälkeen, mutta tuossa vastapäätä olevassa Partalansaaressa lomaileva tuttavapariskunta kertoi, että tällainen paikka on tulossa myyntiin. Siitä asiat etenivät nopeasti, Erja Rautavaara-Kulmala naurahtaa.

Jorma Kulmala on kiinteistösijoittaja ja entinen liikennöitsijä, Erja Rautavaara-luopui kauneudenhoitoalan yrityksestään Tampereella vuosi sitten.

– Oli sopiva hetki elämässä tarttua tällaiseen tilaisuuteen. Työtä tässä saa kovasti tehdä, mutta paikkahan on upea. Mökkejä vuokraamme välittäjän kautta ja ravintolaan etsimme yrittäjää, Rautavaara-Kulmala kertoo.

Mannilanniemen kärjessä olevan kokous- ja saunarakennuksen Kulmalat kunnostavat luksushuvilaksi, jossa voivat viettää aikaa itse tai vuokrata tilaa vaikkapa hääpareille.

Homo naledi -ihmislaji erosi taidoiltaan yllättävän vähän meidän esivanhemmistamme, Homo sapiens -lajin varhaisista edustajista. Serkuillamme oli kenties jopa puhekyky, vaikka niillä oli meihin verrattuina hyvin pienet aivot, kertoo kansainvälinen tutkimus.

Se kyseenalaistaa vakiintuneen käsityksen, jonka mukaan ihmislajien evoluutio oli väistämätöntä marssia kohti yhä isompia aivoja ja niiden monimutkaisempia toimintoja. Kokoa ratkaisevampia olivatkin ehkä muoto ja rakenne, tutkimus esittää.

Homo naledin aivot olivat appelsiinin kokoiset eli kolmanneksen nykyihmisen aivojen koosta. Kallonkappaleisiin jääneet painaumat kuitenkin osoittavat, että aivojen rakenne oli lajeillamme samankaltainen. Palaset ovat peräisin ainakin viideltä yksilöltä.

Erityisen merkittävä on kappale, jossa on hyvin selvät jäljet vasemman aivopuoliskon etulohkosta. "Tätä kalloa olen odottanut koko urani ajan", riemuitsi tutkimuksen johtaja Ralph Holloway yhdysvaltalaisesta Columbian yliopistosta.

Meidän puhekykymme perusta on juuri vasemmassa aivopuoliskossa. Tutkijat myöntävät, että vielä on liian aikaista väittää Homo naledin osanneen puhua, mutta hypoteesina sille on nyt perusteita.

Ajoitus oli iso yllätys

Homo naledi on vain muutaman vuoden takainen löytö ihmisten sukupuuhun. Alkujaan ajateltiin, että lajin elinpäivistä on ainakin miljoona vuotta.

Viime vuonna tutkijat osoittivat löytöjen oikeaksi aikahaarukaksi vain 236 000–335 000 vuotta.

Ensimmäisten nykyihmisten arvioidaan ilmestyneen Afrikkaan samoihin aikoihin. Ennen Homo naledi -fossiilien löytymistä luultiin, ettei Afrikassa ollut tuohon aikaan enää jäljellä muita ihmislajeja. Siksi ajoitus oli suuryllätys ihmisten sukupuuhun.

Kätevät kädet

Noin 150-senttisessä ja 45-kiloisessa Homo naledissa oli aivojen rakenteen lisäksi paljon muutakin meidän kaltaistamme.

Keskiruumis oli kyllä apinamainen, mutta jalkojen rakenne kertoo, että laji oli todennäköisesti harjaantunut seisomaan ja kävelemään kahdella jalalla.

Sormiluiden kaarevuus viittaa siihen, että osa Homo naledin elämästä kului vielä puissa kiipeillen. Ranteiden ja peukaloiden luut kuitenkin olivat niin kehittyneet, että käsillä oli tutkijoiden mukaan mahdollista valmistaa ja käytellä työkaluja.

Arkeologit ovat olleet liian kärkkäitä tulkitsemaan löytöjään niin, että taitoa osoittavat kivityökalut olivat aina nykyihmisten tekemiä, sanoo professori Lee Berger eteläafrikkalaisesta Witwatersrandin yliopistosta.

Ehkä työkalujen tarina onkin aivan toinen, sanoo Berger, jonka tutkijaryhmä löysi Homo naledin ensimmäiset fossiilit Rising Star -luolastosta Etelä-Afrikasta vuonna 2013.

Berger oli mukana myös uusimmassa tutkimuksessa. Se on vapaasti luettavissa tiedelehti PNAS:sta.

Kahdeksan naisnäyttelijää, jotka kertoivat ohjaaja Aku Louhimiehen toimintatavoista Ylelle maaliskuussa, julkaisivat sunnuntai-iltana tiedotteen, jossa he vakuuttavat seisovansa lausuntojensa ja muistikuviensa takana.

– Louhimiehen kiistämät esimerkit torakan toukista, oksennuksen syömisestä ja lapsille valehtelusta ovat valitettavasti todellisia esimerkkejä Louhimiehen käytöksestä ja niille on useita todistajia, näyttelijät kirjoittavat.

Louhimiehen tapaus nousi esiin viikonloppuna uudelleen, kun Ilta-Sanomat julkaisi Louhimiehen haastattelun. Haastattelussa Louhimies väitti, että Ylen jutussa oli useita virheitä. Ilta-Sanomien jutun voi lukea tästä.

– Me too -kampanjan ansiosta seksuaalista häirintää ja vallan väärinkäyttöä työpaikalla ei enää sivuuteta. Toisin kuin Louhimies väittää, me olemme yrittäneet puhua asiasta suoraan hänen kanssaan, mutta emme ole tulleet kuulluksi, sanovat Pihla Viitala, Pamela Tola ja Matleena Kuusniemi.

Näyttelijät kertovat, että heille selvisi vasta Ylen jutun myötä, kuinka monella kokemuksia todellisuudessa oli ja kuinka saman kaltaisia kokemukset olivat – ”käytännössä lähes jokaisessa Louhimiehen elokuvassa”.

– Prosessi on ollut meille henkisesti hyvin raskas, mutta olemme myös saaneet valtavasti tukea eri alojen ihmisiltä. Näyttelijät kertovat tiedotteessa päättäneensä puhua asiasta julkisesti, jotta tämänkaltaista ei enää tapahtuisi.

– Haluamme tehdä nuorten naisten työelämästä tulevaisuudessa turvallisempaa ja tasa-arvoisempaa. Haluaisimme tulkita Louhimiehen anteeksipyynnön niin, että hän ei enää julkisesti kiistä kokemuksiamme tai oikeuttamme puhua, näyttelijät kirjoittavat.

Tiedotteen ovat allekirjoittaneet Matleena Kuusniemi, Pihla Viitala, Pamela Tola, Jessica Grabowsky, Lotta Lehtikari, Saija Lentonen, Rebecca Viitala ja Manuela Bosco.

Yle julkaisi sunnuntaina 20. toukokuuta vastineen, jossa Yleisradion Uutis- ja ajankohtaistoiminnasta vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen vastaa, etteivät Aku Louhimiehen väitteet faktavirheistä pidä paikkaansa.

Lue lisää:

Tuntematon ohjaaja – Elokuvatähdet kertovat Aku Louhimiehen poikkeuksellisesta vallankäytöstä: Hän alistaa ja nöyryyttää ihmisiä

Aku Louhimiehen anteeksipyyntö ei vakuuttanut: "Onko siellä ollut ohjaajana kaksi eri henkilöä?"

Mirka Kauppinen huolestui kaksi vuotta sitten, kun hänen puolivuotias jackrusselinterrierinsä Lilli alkoi raapia silmiään. Koiran silmänympärykset kutisivat niin kovasti, että se repi niitä jatkuvasti. Lopulta silmänympärykset olivat täysin karvattomat ja verillä.

Eläinlääkärissä epäiltiin ensimmäisenä ruoka-aineallergiaa. Alkoi pitkä seuranta ja poissulkeminen. Tiettyjä ruokia ja ruoka-aineita poistettiin koiran ruokavaliosta aina kuuden viikon jaksoiksi, jotta löydettäisiin allergiaa aiheuttava aine. Tällainen poissulkeminen on se tapa, jolla koiran allergiaa yleensä lähdetään selvittämään.

Kun oli kulunut vuosi eikä Lilli-koiran silmien kutina ollut vieläkään loppunut, eläinlääkäri diagnosoi koiralla pöly- ja varastopunkkiallergian.

– Tämä tuli ihan yllätyksenä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut pöly- ja varastopunkkiallergiasta, kertoo Mirka Kauppinen.

Monenlaisia allergioita ja oireita

Pöly- ja varastopunkkiallergia on yksi yleisimmistä koiran allergioista, jopa yleisempi kuin ruoka-aineallergiat. Eläinlääkäri Jenni Wallenius Eläinsairaala Vettorista kertoo, että hän hoitaa päivittäin pöly- ja varastopunkkiallergiaa sairastavia koiria. Hoidettavana käy toki toistuvasti samoja koiria, sillä allergian hoito ja seuranta on elinikäistä.

Tiettyjen koirarotujen yleistyminen on lisännyt allergisten koirien määrää. Jenni Wallenius

Pöly- ja varastopunkkiallergiat kulkevat usein käsi kädessä. Joidenkin tutkimusten mukaan suomalaiskodeista ei enää löydy pölypunkkeja. Varastopunkkeja sen sijaan on esimerkiksi koirien kuivaruoissa ja herkuissa. Eläinlääkärit suosittelevat varastopunkkiallergiselle koiralle ruokien pakastamista ennen käyttöä. Näin tehdään myös Kauppisen perheessä.

Eläinlääkäri Jenni Walleniuksen mukaan erilaiset allergiat ovat koirilla yleisiä. Noin 10 prosenttia koirista sairastaa jonkinlaista allergiaa. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on noin 700 000 koiraa, joten allergisia koiria on arviolta 70 000.

Helsingin yliopistossa tehdyn väitöstutkimuksen mukaan kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla koirilla.

– Allergioiden määrä koko koirapopulaatiossa ei ole lisääntynyt, mutta koska allergioilla on perinnöllinen alttius, on tiettyjen koirarotujen yleistyminen lisännyt myös allergisten koirien määrää, Wallenius kertoo.

Koirien allergioita on erilaisia. Pöly- ja varastopunkki- sekä ruoka-aineallergioiden lisäksi koirilla voi olla esimerkiksi kirppu-, siitepöly- tai kontaktiallergia, jossa koira reagoi, kun allergiaa aiheuttava asia on kosketuksissa sen ihoon. Myös harvinaisempia allergioita on. Tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että koirat voisivat olla allergisia vaikka ihmisen hilseelle.

Meille oli ihan selvää, että Lillille annetaan siedätyshoitoa. Mirka Kauppinen

Allergiat aiheuttavat koiralle yleensä kutinaa. Atopiassa eli esimerkiksi pöly- ja varastopunkki- sekä siitepölyallergioissa koirat saavat atooppista ihottumaa, ruoka-aineallergiat aiheuttavat usein kutinaa korviin.

Allergioiden hoidossa käytetään muun muassa kutinanestolääkityksiä, ihon paikallishoitoja ja erikoisruokavalioita sekä siedätyshoitoa.

Siedätyshoidot koirilla yleistymässä

Kun jackrusselinterrieri Lillillä todettiin pöly- ja varastopunkkiallergia, aloitettiin sen siedätyshoito. Koiraan pistetään siedätysliuosta kuukauden välein.

Eläinlääkäri Jenni Walleniuksen mukaan siedätyshoito on koirien allergioiden hoidossa yleistymässä, sillä siedätysliuosten saatavuus on parantunut. Hoitomuotoa on myös tutkittu enemmän.

– Siedätyshoito ei sovellu kaikille, mutta arviolta kolmannes omista allergiapotilaistani on tällä hetkellä siedätyshoidolla. Hyvä hoitovaste saadaan 40–60 prosentilla potilaista. Osalla koirista siedätyshoito ei toimi lainkaan ja joillakin se helpottaa oireita siinä määrin, että muita lääkityksiä voidaan käyttää vähemmän, Wallenius kertoo.

Toisin kuin ihmisillä, koirilla siedätyshoito jatkuu läpi koiran elämän.

Mirka Kauppinen käyttää Lilliä eläinlääkäriasemalla siedätyshoidossa, vaikka liuoksen voisi pistää koiralle myös itse. Rahaa palaa, sillä esimerkiksi kahdeksan kuukauden annos Lillin siedätysliuosta maksaa noin 500 euroa. Kustannuksia kertyy tietysti myös tutkimuksista ja kontrollikäynneistä.

Ihmiset ovat nykyään valmiimpia maksamaan lemmikkieläintensä hoidosta entistä enemmän. Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan johtajan mukaan vielä kymmenen vuotta sitten 1 000 euroa oli se raja, jota enemmän harva halusi hoidosta maksaa. Nyt kipuraja on noin 2 000 euroa.

Lietolaisesta Mirka Kauppisesta Lillin hoitamiseen käytetty rahamäärä ei tunnu paljolta.

– Meille oli ihan selvää, että Lillille annetaan siedätyshoitoa. Teen ihan kaikkeni. En koe hoitoa kalliiksi, kun se menee Lillin hyväksi. Ei minulla ole rajaa sille, miten paljon hoidetaan, Kauppinen sanoo.

BEELITZ Maatilan portilla seisoo vastassa parsoja esittävä puupatsas. Pihapiiristä kuuluu karnevaalimusiikkia ja lasten kiljuntaa. Autoja on parkissa pellolla satamäärin.

Kevään tullen saksalaiset parsatilat eivät ole vain vihanneksia kasvattavia maatiloja. Moni niistä muuttuu parsakauden tullen parsaelämyspuistoiksi – näin esimerkiksi Beelitzissä lähellä pääkaupunkia Berliiniä sijaitseva Klaistowin tila itseään mainostaa. On kotieläinpuisto, leikkipaikkoja, torimyyntiä ja tietysti parsaa eri muodoissa.

Beelitz on yksi Saksan tunnetuimmista parsapitäjistä.

Saksalaisten parsaintoa on vaikea yliarvioida. Huhtikuussa parsakauden alettua ravintoloiden listoille ilmestyvät parsa-annokset, ja ihmiset aloittavat vaelluksen parsatiloille. Saksassa suosittua valkoista parsaa kutsutaan myös valkoiseksi kullaksi.

Yle kysyi parsan perässä Klaistowiin matkanneilta saksalaisilta, miksi parsa on joka vuosi niin suuri villitys.

– En edes tiedä! Mutta kaikki syövät sitä mielellään, ja juuri nyt on oikea aika syödä sitä. Parsa on kevyttä ja helposti sulavaa, sanoo nipun valkoista parsaa ostanut Frank Schulze. Hän on varta vasten saapunut beelitziläiselle tilalle ostamaan tuoretta parsaa lounastarpeiksi.

– Ja onhan parsa osa saksalaista kulttuuria.

Schulze on ostanut parsat valmiiksi kuorittuna. Klaistowin tilan työntekijä Johannes Wrede operoi suurta, noin vasikan kokoista parsankuorimiskonetta. Herkän parsan kuorimiseen tarvitsee hienostuneen koneen, jotta jäljestä tulee tasaista.

– Kone kuorii kilon parsaa 20 sekunnissa, kun kotona siihen menisi tunti, Wrede sanoo.

Hänen mukaansa paras parsa tulee Beelitzistä hyvän maaperän ja perinteiden vuoksi. Beelitz sijaitsee Brandenburgissa, jossa on yhteensä sata parsatilaa.

Parsan ympärille on muodostunut tietynlainen villitys, koska se on osa saksalaisten kevätperinnettä, Wrede sanoo.

– Sen vuoksi ihmiset saapuvat joka vuosi uudestaan.

Parsatilalla vieraileva Elvira Zenkan on samaa mieltä: villityksen syynä on juuri lyhyt sesonki. Saksalainen parsakausi eli Spargelzeit kestää huhtikuusta kesäkuuhun.

– Saksalaista parsaa saa vain lyhyen aikaa, muulloin se on tuontituote.

Parsa on siis saksalaisille mitä kotimaiset varhaisperunat suomalaisille: herkku, jota odotetaan tuoreuden, maun ja kotimaisuuden vuoksi.

Monen saksalaisen mielestä parsa on parhaimmillaan toukokuussa. Tuoreen parsan tunnistaa Zenkan mukaan siitä, että leikkauskohdasta tulee puristamalla nestettä.

Parsasadon korjaaminen on raskasta fyysistä työtä, joka ei parsatilallisten mukaan houkuttele kantasaksalaisia. Brandenburgin parsatilat ovat palkanneet sesonkiapua pääosin naapurimaasta Puolasta.

Nyt kuitenkin moni puolalainen löytää houkuttelevamman työn kotimaasta tai toisesta EU-maasta. Osa parsatiloista kärsii jo työvoimapulasta, kertoo saksalainen rbb.

Parsatilat maksavat sesonkityöläisille usein Saksan minimipalkan, 8,84 euroa tunnissa.

Asuntosijoitusyhtiö Kojamo harkitsee listautumista Helsingin pörssin päälistalle. Kojamo tarjoaa vuokra-asuntoja ja asumiseen liittyviä palveluja suurimmissa kaupungeissa.

Kojamo on entiseltä nimeltään VVO-yhtymä. Kojamo odottaa suunnitellun listautumisen toteutuvan kesäkuun loppuun mennessä.

Suunnitellun listautumisannin tavoitteena on edistää Kojamon kasvustrategian toteuttamista ja lisätä strategista joustavuutta.

Yhtiö on viimeisten seitsemän vuoden aikana keskittynyt kaupalliseen asuntovuokraukseen. Sen toiminta on keskittynyt seitsemään kasvukeskukseen.

– Olemme investoineet Lumo-asuntotarjonnan kehittämiseen vuosina 2014–2017 1,5 miljardia euroa. Suunniteltu listautuminen tukisi kasvustrategiaamme ja vuoden 2021 tavoitettamme omistaa 38 000 vuokra-asuntoa vuonna 2021, sanoo yhtiön toimitusjohtaja Jani Nieminen pörssitiedotteessa.

Kojamon suurimpia omistajia ovat työeläkeyhtiöt Ilmarinen ja Varma sekä Teollisuusliitto. Kojamo tunnetaan tuhdeista osingoistaan.

Yhtiön tavoitteena on, että sijoituskiinteistöjen arvo nousee kuuteen miljardiin euroon vuoden 2021 loppuun mennessä. Maaliskuun lopussa niiden käypä arvo oli lähes viisi miljardia euroa.

Osa ay-pomoista suunnittelee jättävänsä Kojamon hallituksen

Kojamon hallituksen nykyisistä jäsenistä Palvelualojen ammattiliitto PAMin puheenjohtaja Ann Selin, Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen ja Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Jorma Malinen ovat ilmoittaneet eroavansa hallituksesta, jos listautuminen toteutuu.

Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto, Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi ja Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n talouspäällikkö Jan-Erik Saarinen jatkavat Kojamon hallituksessa mahdollisen listautumisen jälkeenkin.

Ammattiliitot ja -yhdistykset ovat pitkään saaneet miljoonien eurojen osinkoja omistuksistaan VVO:ssa eli Kojamossa. Yle selvitti osinkoja vuonna 2015.

Selvityksessä paljastui, että Metalliliitto, JHL ja Rakennusliitto kuittasivat kuki pari miljoonaa euroa VVO:n osinkoja vuonna 2014. Myös PAM, Pro, OAJ ja Team pääsivät miljoonaluokan osingoille.

Miten käy vuokratason?

Kojamon ilmoitus mahdollisesta pörssiin listautumisesta ei tullut yllätyksenä Vuokralaiset VKL:n toiminnanjohtajalle Anne Viidalle.

Hän arvioi, että listautuminen tuskin heilauttaa kovasti Kojamon nykyisiä vuokralaisia. Viita katsoo, että yhtiö tulee jatkossa luultavasti perimään mahdollisista uusista kohteista vähintään hyvää markkinavuokraa.

Viidan mukaan paikkakuntakohtaisesti on olemassa riski vuokrien nousuun. Korotuspainetta on mahdollisesti kasvukeskusten kohteissa.

– Helsinki on aika lailla siinä pisteessä, että ei täällä voi enää hirveän isoja irtiottoja tehdä tai sitten ei riitä asukkaita, ainakaan pitkäaikaisia. Vaihtuvuushan on yksi tällainen tuottotekijä, Viita sanoo.

Kojamon asukashallitus ei halunnut kommentoida Kojamon listautumissuunnitelmia Yle Uutisille.

Lentoyhtiö Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramo siirtyy konepajayhtiö Metson toimitusjohtajaksi, yhtiöt kertovat. Hän aloittaa tehtävässä viimeistään marraskuussa.

Vauramo on työskennellyt Finnairin toimitusjohtajana vuodesta 2013. Sitä ennen hän oli johtotehtävissä muun muassa lastinkäsittelylaitteita valmistavassa Cargotecissa ja kaivoskoneita valmistavassa Sandvikissa.

Finnairin mukaan Vauramon seuraajan etsintä aloitetaan tänään.

Metson hallituksen puheenjohtajan Mikael Liliuksen mukaan Vauramo tuo Metsoon oikeanlaista osaamista ja kokemusta.

– Pekka Vauramolla on vahvat näytöt liiketoimintojen johtamisesta globaalissa kilpailutilanteessa sekä pitkä ja laaja kokemus kaivosteollisuudesta ja kansainvälisestä liiketoiminnasta, Lilius perustelee tiedotteessa.

Vauramo sanoo odottavansa innolla uutta pestiä.

– Tunnen toimintaympäristöä entuudestaan oman pitkän teollisen taustani ansiosta, ja siksi mahdollisuus siirtyä johtamaan Metsoa on kiehtova, hän sanoo.

Eri puolilta maata kerättyjä kotitalouksien muovipakkauksia sisältävät suuret paalikuutiot odottavat pääsyä käsittelyyn Riihimäellä, Fortumin muovijalostamolla. Paalien uloimmat muovit lepattavat hieman tuulessa.

Olemme aiemmin Ekokeminä tunnetun vaarallisten jätteiden käsittelylaitoksen alueella. Täällä tiedetään hävitetyn jopa kemiallisia aseita. Fortum osti Ekokemin ja kotitalouksien pakkausjätemuoveja hyödyntävän muovijalostamon pari vuotta sitten.

Parikymmentä vuotta muovien parissa työskennellyt muovijalostamon tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi kertoo, että Fortum uskoo kiertotalouteen tulevaisuuden alana.

Koivuniemi luettelee kaikki uusiomuovituotteet, joita kotitalouksien pakkauksista nyt jo saadaan aikaan: Muovipusseista tehdään uusia muovikasseja tai roskapusseja. Shampoopulloista saadaan viemäriputkia, muovikanistereita tai -tynnyreitä. Oivariini- ja jäätelöpurkeista syntyy uusiomuovisia kukkaruukkuja ja ämpäreitä.

– Meillä on käytössä aika paljon automaattisia lajittelulaitteita, jotka tunnistavat eri muovilaadut ja sitä kautta ne saadaan sujuvasti hyötykäyttöön.

Aiemmin, ennen nyt käytössä olevaa tekniikkaa, kierrätysmuoveja on lajiteltu hihnoilta myös käsin, Koivuniemi tietää. Tosin ei tässä yksikössä.

Verkkokaupan kautta maahan tulee tunnistamattomia materiaaleja

Kaikki muu kotitalouksien pakkausmuovi soveltuu keräykseen, paitsi 03-tunnuksella varustettu PVC-muovi. Kova PVC on materiaalina usein myös muissa muovitavaroissa ja esineissä. Ne kuuluvat edelleen sekajätteeseen ja hävitettäviksi polttolaitoksessa.

– Esimerkiksi vanhat purkujätteet on syytä ohjata energiakäyttöön. Samoin jotkut vanhat sähköromut. Niissä saattaa olla haitallisia palonestoaineita. Ne olisi hyvä ottaa kierrätyksestä pois, Koivuniemi luettelee.

Kaatopaikoille muoveja ei Suomessa enää kulkeudu.

Verkkokaupan myötä tulee sekalaisempaa pakkausmuovia tänne meidänkin laitokselle, muun muassa sitä PVC:tä Fortumin muovijalostamon tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi

Elintarviketeollisuus- ja kauppa kustantavat pakkauskierrätyksen tuottajavastuumaksujen kautta.

– Verkkokauppa on tässä eräänlainen vapaamatkustaja. Koko pakkausmuovien keräily rahoitetaan tuottajavastuumaksuilla, joihin verkkokauppa ei osallistu.

– Tähän kaikki toimijat, jotka Suomessa operoivat, toivoisivat jonkinlaista ratkaisua. Verkkokaupan myötä tulee sekalaisempaa pakkausmuovia tänne meidänkin laitokselle, muun muassa sitä PVC:tä, Fortumin Koivuniemi toteaa.

Koivuniemen mukaan verkkokaupan kautta esimerkiksi Kiinasta tilatut muovitavarat ja -pakkaukset ovat usein merkitsemättömiä eikä niiden muovimateriaaleja ole aina helppoa tunnistaa.

Muovien järjestelmällinen keräys alkoi vasta muutama vuosi sitten

Fortumin Riihimäen muovijalostamo hyrähti käyntiin pari vuotta sitten. Sitä ennen kotitalouksien pakkausmuovien keräyksen pilotit oli aloitettu jo vuonna 2015 Tampereella ja Kuopiossa.

Kaksi vuotta sitten muovienkeräyskokeiluun pääsi rajattu määrä myös helsinkiläisiä taloyhtiöitä. Viime syksystä lähtien mukaan ovat päässeet kaikki halukkaat.

Lapsiperheiden kansoittama suuri kerrostaloyhtiö Olympiakylässä Helsingin Käpylässä ryhtyi keräämään muovijätteitä ensimmäisten joukossa, heti kun se oli mahdollista.

– Se oli varmaan viime syksynä, alkusyksystä, kun meille ilmeistyi taloyhtiöön kaksi kirkkaankeltaista muovinkierrätyssammiota. Niillä korvattiin kaksi sekajäteastiaa, kertoo taloyhtiön asukas ja perheenisä Mikko Mäkinen.

– Silloin ajattelin, että hei että vau, en tiennytkään, että tämä on nyt jo mahdollista.

Kolmekerroksisessa kivitalossa ei ole hissejä. Kun taloyhtiö viitisen vuotta sitten tuli putkiremontti-ikään, suuri osa sen alkuperäisistä asukkaista luopui asunnoistaan. Tilalle tuli paljon nuoria perheitä, joita kiinnosti kaupunkiasuminen suhteellisen vähissä neliöissä, vehreässä ympäristössä.

Käpyläläisessä kerrostaloyhtiössä asukkaat ovat ilmeisen homogeenista väkeä ja yksimielisiä kierrätyksen tarpeellisuudesta. Oikeastaan voi sanoa, että talossa asuu todellisia city-vihreitä.

– Kaikkien näiden virallisten roska-astioiden lisäksi meillä on roskakatoksessa kierrätyshylly, mihin ihmiset tuovat tavaroitaan, joita eivät itse enää tarvitse. Me olemme hämmästelleet sitä, että tavaran kierto hyllyssä on tosi nopeaa, Mäkinen nauraa.

Jätteiden ja nyt myös muovijätteiden lajittelu ja keräys ei Mikko Mäkisen mielestä ole vaikeaa kaupungissakaan.

– Me olemme aika yksimielinen taloyhtiö sen suhteen, että kaikki kokee muovien kierrätyksen tärkäksi jutuksi. Kyllä sekajätteen määräkin aika lailla vähenee.

Silloin ajattelin, että hei että vau, en tiennytkään, että tämä on nyt jo mahdollista Helsinkiläinen perheenisä Mikko Mäkinen

Muoveille on vaikeaa löytää korvaajaa

Muovipakkaukset ovat elintarviketeollisuudelle ja kaupalle edelleen erittäin tärkeitä jo pelkästään logistiikan ja säilyvyyden kannalta, toteaa Elintarviketeollisuusliiton johtaja Heli Tammivuori.

– Muovi on elintarvikehygienian ja elintarviketurvallisuuden kannalta ihan ylivoimaisen hyvä verrattuna moneen muuhun pakkausmateriaaliin.

Muoveille etsitään jatkuvasti korvaavia tuotteita.

– Tehdään tuotekehitystä sen eteen, että saataisiin ekologisia pakkauksia.

Muovit puoltavat toisaalta paikkaansa hyvän säilyttävyytensä ansiosta, mikä vähentää ei-toivottua ruokahävikkiä. Pakkaukset helpottavat myös pitkien etäisyyksien logistiikkaa ja hyllytystä kaupoissa.

Jotkut haluavat vähentää oman jätteiden tuottamisensa minimiin ja suosivat esimerkiksi irtomyynnissä myytäviä tuotteita. Niitä on tosin rajallisesti tarjolla. Irtomyynnin lisääminen ei ehkä ole realistinen vaihtoehto.

– Elintarviketurvallisuuden taso saattaisi vähän laskea, koska irtomyynnissä on aina enemmän käsiä, jotka koskevat tuotteisiin, Tammivuori sanoo.

Pakkaukset ovat tuotteille tärkeitä myös niiden brändin kannalta ja ne toimivat yrityksille kilpailuetutekijänä.

Irtomyynnissä on aina enemmän käsiä, jotka koskee niihin tuotteisiin Elintarviketeollisuusliiton johtaja Heli Tammivuori

Riihimäen muovijalostamossa käsitellään kaikki kotitalouksista kerätyt muovit

– Minä en tiennyt, että on oikeasti olemassa paikka, missä pystytään tänä päivänä hyödyntämään kotitalouksista tuleva muovi, helsinkiläinen Mikko Mäkinen myöntää.

Riihimäen Fortumin muovijalostamon toiminta onkin uutta monelle.

Muovit ovat viimeaikoina olleet paljon esillä valtameriin kertyvien valtavien muovilauttojen takia. Fortumin Koivuniemi muistuttaa, että muovien joutuminen vesistöihin on ongelma niissä maissa, joissa roskataan paljon ja joissa jätehuoltoa ei ole.

Suomessa vesiin joutuu muoveja hulevesien kautta eniten liikenteestä, esimerkiksi autojen renkaista.

Paljon on puhuttu myös vaatteissa ja kosmetiikassa käytetyistä mikromuoveista ja niiden joutumisesta viemärien kautta vedenpuhdistamoihin. Koivuniemi luottaa puhdistamoiden hoitavan ongelman.

Muovikuituja käytetään lisäksi myös huonekalujen, kuten sohvien, sekä peittojen ja tyynyjen täytteinä. Vaipoissa on puolestaan muovirakeita lisäämässä imutehoa. Näitä ei pystytä vielä kierrättämään ja niiden oikea osoite on toistaiseksi vielä jätelaitos.

Suomessa muovien kierrätyksellä on kirittävää esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin verrattuna.

Suomi päättää lähiaikoina EU:n kiertotalouspaketista, jossa sitoudutaan kierrättämään vuoteen 2025 mennessä muovipakkauksista puolet. Riihimäen muovijalostamolla on kapasiteettia kolminkertaistaa nykyinen noin 10 miljoonan muovikilon kierrätys vuodessa.

Useat ammattiliitot ja potilasjärjestöt ilmaisevat huolensa sisäilmasairaiden hoidosta.

Liitot ja järjestöt ovat tänään julkistaneet yhteislausunnon sosiaali- ja terveysministeriössä (STM) valmisteilla oleviin hoitosuosituksiin "toiminnallisten häiriöiden hoidon järjestämisestä". Toiminnallisilla häiriöillä tarkoitetaan oireita, joille ei ole löydetty lääketieteellistä selitystä. Suositusluonnoksessa hoidoksi tarjotaan muun muassa psyykkistä apua.

Yhtenä toiminnallisena häiriönä mainitaan ympäristöherkkyys. Osa sisäilmasairastumisista on viime aikoina niputettu tähän kategoriaan, koska oireiden syyt eivät perinteisissä tutkimuksissa selviä. Juuri tästä liitot ja järjestöt ovat huolissaan.

Ne pelkäävät, että "ympäristöherkiksi" niputetaan muitakin kuin vain oikeasti selittämättömiä oireita.

– Merkittävällä osalla sairastuneista uhkaa jäädä toteutumatta oikeus tarvitsemaansa lääketieteelliseen hoitoon ja kuntoutukseen, yhteislausunnossa todetaan.

Mukana ovat Julkisten ja hyvinvointialojen JHL, lähi- ja perushoitajaliitto Super, terveys- ja sosiaalialan ammattijärjestö Tehy, opettajien ammattijärjestö OAJ, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Vanhempainliitto ja Homepakolaiset.

"Saimme aivan sattumalta tietää asiasta"

Allekirjoittajien mukaan diagnostiikka on heikolla tolalla. Sisäilmaan liittyvistä sairauksista ja niiden tautimekanismeista tarvitaan heidän mukaansa lisätietoa, ennen kuin tämän kaltaisia hoitosuosituksia voidaan luoda.

– Toiminnallisten häiriöiden hoitopolkuja tulee soveltaa sisäilmasta sairastuneille vain tilanteissa, joissa oireiden selittämättömästä luonteesta on täysi varmuus, lausunnossa sanotaan.

Liittoja ja järjestöjä närästää myös, ettei STM:n kiisteltyyn luonnokseen ole pyydetty lausuntoja yhdeltäkään sisäilma-asioiden kanssa toimivalta taholta.

– Saimme aivan sattumalta tietää asiasta tällä viikolla, sanoo Homepakolaisten toiminnanjohtaja Katja Pulkkinen.

– Saimme tietää tästä niin viime tingassa, että tuskin ehdimme enää mukaan. Jaan asiassa saman huolen muiden liittojen ja järjestöjen kanssa, sanoo STTK:n sosiaalipoliittinen asiantuntija Riitta Työläjärvi.

Linjataanko hoitoja "pöydän alla"?

Parhaillaan on valmisteilla myös valtion Terveet tilat 2028 -hanke. Siinäkin on määrä parantaa sisäilmaongelmista kärsivien hoitoa. Tämän hankkeen valmistelussa on kuultu myös sisäilmajärjestöjä ja ammattiliittoja.

Liitot ja järjestöt ihmettelevät, onko linjauksia nyt edistetty heidän tietämättään toisessa yhteydessä eli STM:ssä "pöydän alla" heille kertomatta.

– Terveet tilat -ohjelmassa mainitaan, että tällaisia hoitosuosituksia tehdään. Mutta ei meillä järjestöissä tiedetty, että asiassa ollaan jo näin pitkällä, sanoo Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes.

– Totta kai nämä liittyvät jotenkin toisiinsa. Ei tämä voi olla täysin irrallinen asia, sanoo JHL:n työympäristötoimitsija Tuula Haavasoja.

STM: osa isoa kokonaisuutta

Johtaja Tuija Kumpulainen STM:stä sanoo, että kyse on ison kokonaisuuden osasta, joka ei ole suoraan kytköksissä Terveet tilat 2028 -ohjelmaan.

– Ympäristöyliherkkyys on mainittu, mutta se on tässä kokonaisuudessa vain osa. Näkökulma on isoon joukkoon erilaisia oireita, Kumpulainen sanoo.

Hänen mukaansa lausuntokierros on ollut kaikille avoin ja edelleen käynnissä. Hän sanoo ottavansa mieluusti vastaan lisäehdotuksia.

– Meillä on monta muutakin ryhmää, joille ei ole mennyt kohdennettua pyyntöä ja heiltä on tullut jo lausuntoja. Toivoisinkin, että nyt mainitut ryhmät ottaisivat kantaa ja antaisivat kehittämisehdotuksia.

Suositusten tekijä: emme niputa oireita psyykkisiksi

Hoitosuositusluonnoksen tehneen työryhmän puheenjohtaja on Helsingin seudun yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) Psykiatriakeskuksen ylilääkäri Risto Vataja. Ryhmässä on 20 asiantuntijaa HYKS:stä, Työterveyslaitokselta, Oulun yliopistollisesta sairaalasta ja Hyvinkään sairaalasta.

Onko liittojen ja järjestöjen huolessa perää? Ollaanko nyt niputtamassa sisäilmaoireita "toiminnallisiksi häiriöiksi" ja sairastuneita psyykkisesti oireileviksi?

– Me ei olla sitä mieltä. Potilaat ovat oikeasti kipeitä, mutta osalla ei vain löydy lääketieteellistä yhteyttä homeisiin tai sisäilma-altisteisiin. Ne tapaukset menevät perinteisen ja psyykkisen lääketieteen välimaastoon, Vataja sanoo.

Tällaiset tapaukset lasketaan Vatajan mukaan "toiminnallisiksi häiriöiksi". Hänen mukaansa on ymmärrettävää, että potilaat ovat huolissaan siitä ettei heitä uskota.

Entä liittyykö valmisteltu luonnos suoraan Terveet tilat 2028 -hankkeen hoitolinjauksiin?

– Formaalisti ei liity.

"Lisäaikaa? En tiennytkään"

STM:n Kumpulaisen mukaan lausunnoille on annettu lisäaikaa 30:nteen toukokuuta asti.

Liitot ja järjestöt eivät ole olleet tietoisia lausuntokierroksen avoimuudesta. Myös annettu lisäaika tulee yllätyksenä.

– En tiennytkään. Pitää pohtia uudestaan, ehtisimmekö vielä ottaa asiaan kantaa, STTK:n Työläjärvi sanoo kuullessaan asiasta.

Monet asiat värittyvät mielikuvistamme. Esimerkiksi "junat ovat aina myöhässä".

Postiin vaikuttaa liittyvän kaksikin vähemmän mairittelevaa adjektiivia, jotka värittävät kuvaamme siitä: hidas ja epäluotettava.

Postin jakeluongelmista (MTV) on riittänyt uutisia viime vuosina. Postilla on tarve paikata kirjeiden vähentymisen (Etelä-Suomen Sanomat) aiheuttamaa lovea taloudessa, mutta kokeilu postinjakajien nurmikonleikkaamisesta huvitti kansalaisia – väärällä tavalla.

Kansalaisten muodostamaan kuvaan liittyy silti ristiriitoja: Posti saa hyvin vähän kirjepostin kulkunopeuteen liittyvää palautetta. Myös todellisten raskaan sarjan postipalveluiden käyttäjien silmin kuva on vieras.

Esimerkiksi muhoslainen Tanja Moilanen ja hollolalainen Susanna Vainionpää myyvät ja ostavat nettikirppiksillä liki päivittäin ja sadat tavarat vaihtavat vuosittain omistajaa kirjeiden ja postipakettien avulla.

Eri puolilla maata asuvien naisten kokemukset postista ovat hyvin yhtenevät: posti on palvellut hyvin ja lähetykset menneet perille nopeasti.

Vuosien varrella heiltä on joutunut pari kirjettä pysyvästi hukkaan, mutta naiset epäilevät, että myös heissä lähettäjinä saattoi olla syytä.

Mutta vaikka kokemus on pääsääntöisesti hyvä, he kuulevat myös sitä toista puolta:

– Melkein päivittäin ihmiset napisevat postin hitaudesta, Moilanen sanoo.

Yle testasi

Koska superlähettäjät välttyvät ongelmilta, päätimme testata postinkulun nopeutta tavallisilla, kirjelaatikon pudotetuilla postimerkillisillä kirjeillä Ylen aluetoimitusten välillä.

Valtaosa eli 32 kirjettä 38:sta pääsi perille kahdessa arkipäivässä. Yhden kirjeen matka Kokkolaan Jyväskylästä kesti viisi arkipäivää ja Inarin toimitus ei ole saanut kirjettä vielä tänäänkään, 11. arkipäivänä.

Postin kirje- ja markkinointipalvelun vastaavan johtajan Kaj Kulpin mukaan Kokkolan kirje on kulkenut viime syksynä voimaan tulleen uuden postilain mukaisesti. Laki antaa Postille mahdollisuuden pidentää yleispalvelun eli postimerkillä lähetettyjen kirjeiden ja korttien kulkuajan jopa viiteen arkipäivään.

– Emme ole toistaiseksi ottaneet lakia käyttöön, vaan toimimme edelleen niin, että postimerkillä varustettu kirje on 1–2 päivässä perillä. Siitä näkökulmasta postinkulku ei ole hidastunut, Kulp sanoo.

Syitä, miksi Kokkolan kirje viipyi matkalla tai Inarin ei päässyt ollenkaan perille, on Kulpin mukaan useita. Lähetyksen myöhästyminen tai katoaminen saattaa johtua esimerkiksi puutteellisista osoitetiedoista tai inhimillisestä virheestä.

Postin kautta kulkee vuosittain noin kaksi miljardia lähetystä, joista postimerkillä lähetettyjä kirjeitä ja kortteja on noin 80 miljoonaa eli neljä prosenttia kaikista lähetyksistä.

Joulu on vuoden suurin sesonki: viime vuonna joulukortteja lähettiin 26 miljoonaa kappaletta, kolme miljoonaa vähemmän kuin vuonna 2016. Pääsiäis- ja ystävänpäiväkortteja lähetetään vain muutamia miljoonia.

Kaikkiaan Posti kuljetti viime vuonna tilinpäätöksen mukaan 693 miljoonaa yritysten ja yksityisten ihmisten lähettämää kirjettä ja korttia. Ja koska kappaleita, joissa virhe voi tapahtua, on paljon, niitä myös väistämättä tapahtuu.

– Vaikka onnistuisimme 99,9-prosenttisesti, epäonnistuminen prosentin kymmenyksessä on määränä paljon. Joka päivä, joka viikko on ihmisiä, jotka saavat kirjeen hyvin myöhässä. Vaikkapa laskun, jonka eräpäivä on jo mennyt. Jokainen tapaus on erittäin harmillinen ja valitettava, mutta kokonaisuutena postinjakelun laatu on hyvällä tasolla, Kulp sanoo.

Tarkkaa tietoa myöhästymisistä ei ole, koska kaikista tapauksista ei tietoa Postillekaan tulee. Toiseksi tavallisen kirjeen kulkua on mahdotonta seurata, koska siinä ei ole seurantatunnusta.

Jos Postin epäonnistumisen saldoksi arvioitaisiin Kulpin heittämä prosentin kymmenys, se tarkoittaisi 8 000 000 postimerkillä lähetettyä kirjettä tai postikorttia.

Viime vuonna kadoksiin jäi tilaston mukaan 189 kirjettä, joka ei ole kaikista postimerkillä maksetuista kirjeistä edes prosentin tuhannesosaa.

Superlähettäjä asioi postissa päivittäin

Paineita Postilta ei puutu, sillä sen pitäisi pystyä huolehtimaan koko maan kattavasta palvelusta ulkosaaristosta Lapin perukoille ja aina sen pienimmän hiekkatien päässä asuvan ihmisen postilaatikkoon saakka.

Samaan aikaan Posti on tavallaan samanlaisessa pinteessä kuin perinteinen painettu media: yhä useamman asian voi hoitaa ilman paperia.

Postin selvityksen mukaan yli 90 prosenttia ihmisten ja yritysten viestinnästä kulkee sähköisesti. Sen seurauksena kirjepostin määrä on pudonnut kolmannekseen huippuvuosista, keskivertosuomalainen lähettää postin tilaston mukaan 11 kirjettä vuodessa. Ja laskusuunta edelleen jatkuu koko Euroopassa, Suomessa noin 10 prosentin vuosivauhtia. Samaa tahtia kun kirjeiden määrä vähenee, pakettien määrä kasvaa.

Posti on 100-prosenttisesti Suomen valtion omistama, mutta sen toimintaa ei verovaroin tueta. Yhtiön vuotuinen liikevaihto on 1,6 miljardia, ja tulovirrat tulevat palvelujen ostajilta, tavallisilta kansalaisilta ja yrityksiltä.

Kun kirjeiden määrä vähenee, kustannus yhtä kirjettä kohtaan kasvaa. Siitä syystä postilakiakin rukattiin, että Posti voisi säästää juuri tavallisten ihmisten postimerkillä lähettämien kirjeiden toimituksessa käyttämällä niiden kuljettamiseen jopa viisi arkipäivää.

Jos tavallisten ihmisten lähettämiä tavallisia kirjeitä on kaikista Postin noin kahdesta miljardista lähetyksestä vain neljä prosenttia, miksi niin pienen siivun merkitys liikevaihdolle on niin suuri? Miksi juuri siitä pitää säästää?

Kulpin mukaan ei ole kysymys vain neljästä prosentista, vaan myös 96 prosentista.

– Meidän on yritettävä hallita kaikkia kustannuksia, jotta postimaksut pysyisivät kohtuullisina. Meillä on yhteistuotanto: kaikki lähetykset kulkevat samoissa rekoissa ja ne jaetaan mahdollisuuksien mukaan samoilla kerroilla. Jos on erilaisia vaatimuksia jakelutiheyteen, kulkunopeuteen tai jakeluaikaan, se heijastuu valitettavasti koko määrään.

Jos postimerkillä lähettävät kirjeet ja kortit kulkisivat omaa aikatauluaan ja reittiään, jakelukustannuksesta olisivat Kulpin mukaan moninkertaiset nykyiseen verrattuna.

– Se on ihan selvää, että pelkkiä postimerkillisiä kirjeitä ei 1,50 eurolla Utsjoelta Hankoon toimitettaisi.

Jos kirjeen haluaa ehdottomasti viimeistään ylihuomiseksi perille, Kulpin silloin kannattaisi lähettää kirje pikana, jolloin lähetyksen hinta on kahdeksan euron luokkaa.

Eli sen verran postimerkki tulevaisuudessa sitten maksaa, jos kirjeiden halutaan kulkevan vanhan ykkösluokan kirjeen tahtiin?

– Palvelu on itse asiassa silloin jo parempaa kuin entisessä ykkösluokassa. Pikakirje on valvottu ja seurantatunnuksellinen ja se kulkee erillisessä prosessissa.

Keisarin yli 3 000 pakettia

Postin kautta vuosittain kulkevista yli puolesta miljardista kirjelähetyksestä vain neljä prosenttia on tavallisten ihmisten postimerkillä lähettämiä, niin sanottuja yleispalvelukirjeitä.

Loput ovat noin 200 000 yritysasiakkaan, kuten Huutokauppakeisari-ohjelmasta tutun Heli Palsanmäen huutokauppayrityksen, lähettämiä.

Palsanmäki lykkää joka viikko rullakollisen lähteviä paketteja ja kirjeitä lähipostiin. Viime vuonna postia Hirvaskankaalta lähti maailmalle yli 3 000 lähetystä.

Paketeissa ja kirjeissä on ennakkotarjouksina huutokaupasta huudettuja tavaroita ja fanituotteita.

– Alkuvuosina kuskasin paketit postiin ja kirjoitin käsin jokaisen pakettikortin. Yrityssopimuksen tein, kun tunti ei riittänyt postissa asioimiseen.

Vuosien kokemuksella valtavan postimäärän lähettämisessä hänellä ei ole Postin toiminnassa juuri moitittavaa.

– Ei minulla ole isoja moitteita Postille.

Palsanmäkien huutokauppayritys on Postin asiakas, mutta esimerkiksi sanomalehtien varhaisjakelualueilla, kuten Päijät-Hämeessä, Satakunnassa ja Pohjois-Pohjanmaalla yrityksen on mahdollista ostaa laskujen jakelu Postin kilpailevalta yritykseltä. Kaikkiaan niitä on Postin tietojen mukaan 13.

Melko harva suomalainen edes erottaa, kenen jakama luukkuun kolahtava kirje on.

Kulp pitää sitä harmillisena, koska Postille palautetaan joka viikko noin 1 500 muiden jakeluyritysten virheellisesti jakamaa kirjettä.

– Pahimmillaan meidän postinjakajamme saa haukut, vaikka kyseessä ei ole meidän jakelu.

Kulpin mukaan kilpailu jakelussa on todellista ja kovaa, se kirittää Postia.

– Siinä mielessä kilpailu on haastavaa, koska laki asettaa meidän toiminnalle vaatimuksia: missä, koska ja kuinka ja mitä palveluita meidän tulee tarjota, mutta kilpailijoilla ei vastaavaa ole.

Alueellisia eroja on, vaikkei pitäisi

Valtakunnallisesti toimivilla Tanja Moilasella ja Susanna Vainionpäällä on selvä kuva ongelma-alueista. Molemmat ovat nimittäin huomanneet postinkulun nopeudessa alueellisia eroja.

– Etelä-Suomeen ja Kainuuseen posti kulkee nopeasti, mutta Oulun alue on hidas, noin 30 kilometrin päässä Oulusta Muhoksella asuva Moilanen kertoo.

Samansuuntainen on Vainionpään kokemus: kauas posti kulkee nopeammin kuin lähelle.

– Esimerkiksi 50 kilometrin päähän Heinolaan kirjeen lähettäminen vie kolme päivää. Hitainta minun näkökulmastani postinkulku on ollut Päijät-Hämeessä ja Etelä-Suomessa.

Postin Kulpin mukaan alueellisia eroja ei pitäisi olla.

Pakettiautomaatteja Moilanen ja Vainionpää kehuvat: perjantaina päivällä lähetetty paketti on ollut vastaanottajan noudettavissa jo lauantaiaamuna, vaikka välimatkaa on ollut satoja kilometrejä.

Helmikuussa Vainionpään äiti lähetti tyttärelleen syntymäpäiväonnittelun pikakirjeenä, joka maksoi lähes 15 euroa. Kirjeen piti olla perillä lauantaina, mutta se tulikin tavallisen postin mukana maanantaina.

– Sen olen huomannut, että Posti ei koskaan ohjaa reklamoijaa eteenpäin, vaan he tarjoutuvat heti lähettämään hyvityksenä postimerkkejä.

Moitteita tulee vähän

Postin kirje- ja markkinointipalvelun vastaava johtaja Kaj Kulp vakuuttaa postissa tiedostettavan, että jokainen kirje on lähettäjälle ja vastaanottajalle tärkeä.

Vaikka moitteita tuntuu kuulevan helposti, Postin korviin sitä ei juuri kantaudu: Kulpin mukaan esimerkiksi kirjepostin kulkunopeuteen liittyvää huonoa palautetta Posti saa hyvin vähän.

Kulp pitää jakelun laatua korkeana. Hän perustaa väitteensä tutkimukseen (Postitutkimus), joka teetätetään ulkopuolisella, riippumattomalla laitoksella. Tutkimuksessa lähetetään lähes satatuhatta testikirjettä vuodessa eri puolilta eri puolille Suomea.

– Tuorein tieto on huhtikuulta, jolloin 95 prosenttia kirjeistä saapui jättöpäivää seuraavana toisena arkipäivänä eli jos kirje lähetettiin maanantaina, se oli keskiviikkona perillä.

Kulp ei tunnista mielikuvaa hitaasta ja epäluotettavasta Postista.

– Se on negatiivisempi kuin mikä meidän tutkimamme todellisuus on.

Postin kuluttajatutkimuksissa nopeutta ei Kulpin mukaan edes pidetä tärkeänä, vaan tärkeintä on luotettavuus: kuluttajalle on vähemmän tärkeää, meneekö matkalla yksi vai viisi päivää, kunhan posti menee perille.

Kulp muistuttaa myös kuluttajan muistista: huono kokemus pysyy mielessä paremmin kuin hyvä.

– Jos sadasta yksi myöhästyy, se muistetaan. Mutta ei niitä 99:ää ajoissa perille päässyttä.

Entä se minun kirjeeni?

Kirjeen lähettäjää ei kuitenkaan kiinnosta se, että valtaosa menee perille ajoissa, vaan juuri sen oman kirjeen kohtalo.

Postista vakuutetaan, että yleensä häiriöt ovat lyhytaikaisia.

– On ymmärrettävää, että asiakkaamme ovat harmissaan. Meidän tinkimätön tavoitteemme on asiakkaiden luottamus, Kulp sanoo.

Sadan prosentin varmuuteen kaikkien maan noin kolmen miljoonan kotitalouden kohdalla on Kulpin mukaan lähes mahdotonta päästä.

– Teemme silti sen eteen töitä joka päivä kaikkialla Suomessa.

Vielä pari vuotta sitten ei ollut vaikea löytää mediasta juttuja (Helsingin Uutiset) Postin jakeluongelmista.

Kulp vakuuttaa, että monin osin ongelmat olivat paikallisia. Töitä tilanteen parantamiseksi on tehty hartiavoimin: on pidetty esimieskoulutuksia, johdon kenttävierailuja, rekrytoitu väkeä, parannettu työntekijöiden perehdytystä ja tarkennettu vastuita, muutettu jakelureittejä, lisätty iltapäiväkuljetuksia, hyödynnetty jakelukoneita entistä tehokkaammin ja muutettu ohjeistuksia.

– Pieniä asioita, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeitä, Kulp korostaa.

Toimia on tehty ympäri maata, mutta eniten pääkaupunkiseudulla, jossa postinsaajia ja jaettavaa on eniten.

Ei enää nurmikonleikkuuta

Suomen valtion omistaman postiyhtiön juuret ulottuvat 400 vuoden taakse. Pitkän historian vuoksi suomalaisilla on vahvat ennakkokäsitykset siitä, mitä Posti tekee tai ei tee.

Kun perinteiset tulovirrat heikkenevät, Postin on sopeuduttava tilanteeseen eli etsittävä uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Yksi niistä, nurmikonleikkuu, ei kansalaisilta hevin unohdu.

– Nurmikkoa Posti ei leikkaa. Se on tiedotettu jo vuosi sitten. On harmillista, jos sillä edelleen viisastellaan. Kyse oli kokeilusta, joka kiivaimpana kokeilukuukautena heinäkuussa vei 0,04 prosenttia jakelun kokonaistyöajasta, Kulp sanoo.

Selkein suunta Postille on tietysti pakettipuolella, koska verkkokauppa kasvaa.

Kulp näkee kasvumahdollisuuksia myös kotiin vietävissä palveluissa, etenkin hoiva-alalla, koska jo postinkantajat liikkuvat koko valtakunnan alueella ja käyvät ihmisten postilaatikoilla ja kotiovilla.

– Siellä on saavutettu jo menestystä. Meillä on kymmenien kuntien kanssa kotihoidon yhteistyötä. Työntekijöitä meillä on niiissä tehtävissä noin 500. Liikevaihtoa ei ole raportoitu julkisesti, mutta se on ihan merkittävää.

Posti Kotipalvelu tuottaa palveluita muun muassa Oulun ja Riihimäen kaupungeille.

– Lisäksi kehitämme kuntien kanssa monitoimimallia, jossa kotipalveluihin perehdytetty postityöntekijä toimii kotihoidon tukena asiakkaan arkiaskareissa. Tämä on aloitettu muun muassa Eksoten kanssa 2016 vuoden alussa ja Kuopion kaupungin kanssa viime vuonna.

Kuntien kanssa toimimisella on jo pitkä historia, sillä Posti on huolehtinut ateriakuljetuksista vuodesta 1997 lähtien. Tällä hetkellä Posti vastaa noin sadan kunnan ateriakuljetuksista, esimerkiksi Lapualla, Kajaanissa ja Mäntyharjulla.

Kauanko postinjakelu jatkuu?

Kaj Kulpin kristallipallo on hämärä. Hän tai tuskin kukaan mukaan osaa sanoa, missä vaiheessa kirjepostin jakelussa siirrytään Tanskan malliin: jakamaan posti vain kerran viikossa.

Se on varmaa, että jossain vaiheessa muutoksia tarvitaan, koska "jos kirjeitä ei ole, laatikoita on turha kolistella". Sitä ennen on oleellista pienentää kustannustaakkaa, jotta valtakunnallista postinjakelua voidaan jatkaa mahdollisimman pitkään.

Sitäkään ei Kulpin mielestä voi sanoa, kohdistuvatko mahdolliset toimet ensimmäisenä syrjäseutuihin.

– Se on selvää, että haja-asutusalueella postin jakelukustannukset ovat korkeammat kuin taajamissa ja pitkän matkan kulkeminen on kalliimpaa kuin lyhyen.

Ulkopuolisilla yrityksillä on tuskin kiinnostusta kilpailla syrjäseutujen postinjakamisesta. Ne jäävät joka tapauksessa Postin taakaksi.

Korjattu 21.5.2018 klo 9.07: Korjattu luku kohdasta, jossa puhutaan kuinka paljon Postin lähetyksistä on postimerkillä lähetettyjä kirjeitä ja kortteja. Aiemmin kohdassa oli 8 miljoonaa, oikea luku on 80 miljoonaa. Lisäksi korjattu myös luku 8 000 kohdasta, missä puhutaan Postin epäonnistumisen saldosta. Oikea luku on 8 000 000.

Korjattu 21.5.2018 klo 9.30: Tarkennettu kohtaa kadonneista kirjeistä. Niiden määrä on alle prosentin tuhannesosan kaikista postimerkeillä varustetuista kirjeistä, aiemmin jutussa ja otsikossa oli, että niiden määrä olisi prosentin tuhannesosa.

Maailman kenties tunnetuin tarkka-ampuja Simo Häyhä haavoittui Kollaalla vain viikko ennen talvisodan päättymistä 6.3.1940. Tuolloin hän sai vihollisen luodista osuman kasvoihinsa.

Häyhä itse kertoo, että oli osuman jälkeen muutaman minuutin kuluttua herännyt siihen, kun aseveljet käänsivät hänet kyljelleen ja huusivat lääkintämiehiä paikalle. Kasvoihin tulleen osuman rajuudesta kertoo, että Häyhälle jouduttiin tekemään peräti 26 leikkausta, eikä leuka kuitenkaan koskaan tullut entiselleen.

Vammautumisensa takia Häyhä ei enää päässyt jatkosotaan, vaikka olisi itse sinne halunnut.

Tarkka-ampuja Simo Häyhän maailmanmaineen on luonut se, että hän lyhyessä ajassa – noin kolmessa kuukaudessa – ampui 546 vihollista. Suuren osan heistä hän ampui niin sanotulla pystykorvalla eli jalkaväenkivääri M/28-30:llä.

Lukuisat ryhmät ovat käyneet etsimässä Simo Häyhän asetta oletetuilta haavoittumispaikoilta Kollaalta Laatokan pohjoispuolelta. Kaikki etsinnät ovat olleet tuloksettomia. Toive kuitenkin elää edelleen.

Vaikea löytää

Simo Häyhän aseen löytymistä vaikeuttavat monet seikat. Ensinnäkään ei ole aivan varmaa, jäikö ase haavoittumispaikalle vai ottiko sen joku sieltä mukaansa.

Elämäkerran Simo Häyhästä kirjoittanut sotatieteiden tohtori, dosentti Tapio Saarelainen on yrittänyt selvittää aseen kohtaloa yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

– Minulla ei ole eksaktia tietoa asiasta. Uskon, että Simo Häyhän evakuointi Ulismaisten korvesta hänen haavoituttuaan oli se tärkein asia. Luulen ja oletan, että ase jäi Ulismaisten korpeen.

Jos ase on metsään jäänyt, on sitä sieltä enää erittäin vaikea löytää. Tapahtumasta on kulunut jo melkein 80 vuotta. Puurunkoisesta aseesta olisi ehkä enää jäljellä metalliosat. Aseen numero on S60974, joten sellaisen numerosarjan löytyminen saattaisi paljastaa kyseessä olevan Simo Häyhän ase tai sen jäänteet.

Tällä hetkellä on olemassa ainakin kaksi teoriaa siitä, missä Häyhä haavoittui. Ase voisi olla haavoittumispaikan tuntumassa.

Olisi onnen päivä

Simo Häyhän syntymäkunnassa Etelä-Karjalan Rautjärvellä ja pitkäaikaisessa asuinkunnassa Ruokolahdella on runsaasti Simo Häyhän elämästä kiinnostuneita ihmisiä. Yksi heistä on Pertti Saukkonen, joka teki elämäntyönsä Imatralla Rajakoulun sissikouluttajana.

Saukkonen on kuullut huhun, jonka mukaan ase olisi ollut yksityishenkilöllä Espoossa. Sovittu tapaaminen kuitenkin peruuntui, eikä ase ilmeisesti Espoossa ole.

Pertti Saukkosen työkaveri, nyt jo edesmennyt Pertti Jäkälä, päätyi omissa tutkimuksissaan siihen, että haavoittumispaikka on Ulismaisenjärven lounaisrannassa. Saukkonen kävikin 2000-luvun alussa yhdessä Pertti Jäkälän ja kahden muun etsijän kanssa paikan päällä etsimässä kivääriä.

– Meillä ei silloin metallinpaljastimia ollut mukana, mutta silmämääräisesti sitä etsimme, kertoo ruokolahtelainen Pertti Saukkonen.

Paikka on Saukkosen mukaan ihan metsän keskellä kaukana kaikista poluista ja teistä.

Samainen ryhmä löysi toisella tutkimusmatkallaan Simo Häyhän yhden ampumapaikan Häyhän itsensä tekemän kartan perusteella. Sieltä he keräsivät mukaansa yhteensä 542 hylsyä. Tämä ampumapaikka on usean kilometrin päässä oletetulta haavoittumispaikalta.

– Jos se kivääri joskus löytyy, niin olisihan se onnen päivä, kertoo Saukkonen.

Vai olisiko se täällä?

Rautjärvellä sijaitsevan Kollaa ja Simo Häyhä -museon tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Reijo Sinkkonen on intohimoisesti kiinnostunut kaikista Simo Häyhään liittyvistä tiedoista. Vuosien aikana hänkin on kuullut monia tarinoita Simo Häyhän kivääristä.

– Yhden tarinan mukaan se olisi sieltä metsästä otettu talteen ja tuotu armeijan varikolle. Sitten joku on kertonut, että se olisi ollut myynnissä armeijan huutokaupassa. Uskon kuitenkin, että jos se ase olisi varikolle mennyt tai huutokauppaan, niin kyllä siitä olisi jo kerrottu.

Sinkkonen on myös kuullut, että Häyhän ase olisi ollut haavoittuneen Häyhän ahkiossa, kun häntä lähdettiin haavoittumispaikalta viemään pois.

– Enemmän kerrotaan kuitenkin, että ase jäi haavoittumispaikalle. Tärkeintä oli Simon saaminen nopeasti pois luotituiskusta. Samassa tilanteessa haavoittui muitakin rautjärveläisiä. Tuskin siinä umpihangessa lähdettiin katsomaan, että mikä ase lähtee mukaan.

Kollaalla Ulismaisen taistelualueilla Sinkkonen on käynyt kaksi kertaa.

– Se on sellainen korpi, että aseen etsiminen sieltä on enemmän kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Ne suot ovat niin valtavia. Aseen löytyminen olisi sensaatio, sanoo rautjärveläinen Reijo Sinkkonen.

Sinkkonen ei itse usko siihen, että haavoittumispaikka olisi Ulismaisenjärven luoteispuolella.

– Missään vaiheessa Häyhä eikä Juutilaisen komppania siellä ollut. Venäläiset olivat sen paikan jo aikaisemmin vallanneet. Ei ole mitään mahdollisuutta, että Häyhä olisi siellä haavoittunut.

Sinkkonen pohjaa käsityksensä muun muassa everstiluutnantti Kari Jylhän tutkimuksiin ja karttoihin. Niiden mukaan oikea paikka on Ulismaisen valtavan suon äärellä.

Simo Häyhä oli alikersantiksi tultuaan saanut johdettavakseen ryhmän. Vihollisen divisioona oli etenemässä Ulismaisen korvessa yhtä Metsähallituksen hakkuulinjaa pitkin. Häyhän ryhmän tarkoitus oli Reijo Sinkkosen mukaan estää neuvostojoukon eteneminen.

– Vastahyökkäys alkoi 6.3.1940 kello 6. Häyhän ryhmän piti ylittää noin 300 metriä pitkä suo. Suon takana oli pieni harjanne, jonne ryhmä kapusi. Tuolloin alkoi tulitus, kertoo Sinkkonen.

Suomalaiset saivat tulitettua vihollisia ja karkoitettua heidät pois lumipiiloistaan. Kuitenkin yksi neuvostoliittolainen sotilas pääsi vielä ampumaan, jolloin Simo Häyhä haavoittui.

– Haavoittumispaikka on siinä harjanteella, mutta tarkkaan emme tiedä missä kohtaa harjannetta, kertoo Reijo Sinkkonen.

Pystykorva – aikansa Rolls-Royce

Simo Häyhä käytti aseenaan kivääriä, joka oli hänen suojeluskunta-aikainen aseensa. Kyseessä oli jalkaväenkivääri M/28-30. Sotatieteiden tohtori Tapio Saarelainen kertoo sen olevan aikansa eli 1930–40-luvun Rolls-Royce.

– Siinä on muita parempi takatähtäin, josta voidaan säätää tarkka matka. Tähtäin pysyy tukevasti paikallaan, kertoo Saarelainen.

Aseen etutähtäin on helposti säädettävissä ja Saarelaisen mukaan lujempi kuin edellisten asemallien tähtäin. Ase ja aseen piippu on taottu kotimaisesta Lokomon teräksestä.

– Todella tarkka ja tarkkakäyntinen ase. Edustaa sen aikakauden huipputuotetta.

Kansan suussa ase on saanut lempinimen pystykorva, mikä johtuu aseen tähtäimessä olevista korvakkeista.

Aseen takatähtäimessä on numeroin ilmaistu matka, jonne luodin pitäisi lentää. Tällaisella aseella Simo Häyhä sai osuman 450 metrin päässä olevaan viholliseen.

Simo Häyhän taitoa kuvaa se, että aseessa ei ole ollenkaan kiikaritähtäintä, vaan matka kohteeseen piti arvioita puhtaasti omin silmin.

Pystykorvan runko on koivua. Saarelaisen mukaan ase on hyvin kestänyt myös talvisodan pakkaset ja tuiskut.

– Toimii mikäli se on oikein huollettu ja putsattu. Siellä ei saa olla likaa, ruutikaasun jäämiä eikä öljyä. Jos se on illalla valopetrolilla tai vastaavalla liuoksella putsattu, niin sitten toimii kovassakin pakkasessa. Todella luotettava, kuvailee Tapio Saarelainen.

Tapio Saarelaisen mukaan Häyhä käytti suojeluskunta-aikaista kivääriään koko talvisodan ajan. Hän tunsi aseensa todella hyvin ja oli tottunut sillä ampumaan. Ruotsalaisilta Häyhä sai talvisodan aikana palkintokiväärin, mutta hän ei käyttänyt sitä.

– Se ei ollut niin tarkkakaan kuin Häyhän oma kivääri. Näin Simo Häyhä minulle kertoi, sanoo Tapio Saarelainen.

Tarkka-ampujia tarvitaan edelleen

Yliluutnantti Jani Hautala kouluttaa Puolustusvoimien tarkka-ampujia Jalkaväkikoulussa Lappeenrannassa. Vaikka sodankäynti on talvisodan ajoista muuttunut merkittävästi, on tarkka-ampujille Hautalan mukaan tarvetta edelleen. Tarkka-ampujien merkitys on entisestään jopa kasvanut.

– Kun seuraa sodankäyntiä Irakissa tai Nato-joukkojen toimintaa esimerkiksi Afganistanissa, niin siellä tarkka-ampujatoiminta on korostunut. Pystytään vaikuttamaan kohteeseen turvallisen etäisyyden päästä.

Kun Simo Häyhä talvisodassa ampui 450 metrin päähän, ovat ampumamatkat nykyään siihen verrattuna moninkertaisia. Ilta-Sanomat kertoi vajaa vuosi sitten kanadalaisesta eliittijoukon sotilaasta, joka oli osunut 3 540 metrin päässä olevaan kohteeseen. Se on lehden mukaan uusi maailmanennätys.

– Sellaiseen tulokseen vaikuttaa jo enemmän ampujan taito kuin välineet. Yli kolmen kilometrin päähän ammuttaessa ampujan tulee ottaa huomioon jopa maapallon pyörimisliike.

Vaativa laji

Tarkka-ammuntaa opetetaan Suomen kaikissa varuskunnissa niille varusmiehille, jotka erikoistuvat tarkka-ammuntaan. Puolustusvoimien oma henkilökunta puolestaan koulutetaan Lappeenrannan Maasotakoulun suojissa sijaitsevassa Jalkaväkikoulussa.

Jalkaväkikoulun yliluutnantin Jani Hautalan mukaan Suomessa käytössä olevilla aseilla ja laitteilla tarkka-ampuja osuu kohteeseen, joka on noin 1–1,5 kilometrin päässä ampujasta. Puolustusvoimilla on käytössään Sako TRG 42, joka Puolustusvoimissa on käytössä nimellä tarkka-ampujakivääri 2000.

Yliluutnantti Jani Hautalan mukaan nykyään tarkka-ampujat työskentelevät usein ampujaparina, joista toisen tehtävä on tähystää ja toisen tehtävä ampua. Tähystäjä auttaa kohteen arvioimisessa.

Kun kohde on yli kilometrin päässä, joutuu tarkka-ampujapari ottamaan ampumamatkan lisäksi huomioon muun muassa ilmanpaineen, lämpötilan ja tuulen voimakkuuden. Ampumapaikalla ei välttämättä tuule, mutta luotiradan varrella tuuli voi vaihdella paljonkin.

– Voi katsoa, että missä heiluu korsi tai miten paljon oksat heiluvat missäkin kohtaa matkaa. Tuulen nopeus pitää osata arvioida erikseen luodin alku-, loppu- tai keskimatkalta, kertoo yliluutnantti Jani Hautala.

Ampujia ja tähystäjiä auttavat merkittävästi aseen kaukoputki ja korkealle kehittynyt optiikka. Kilometrin päässä olevan 50 cm x 50 cm -kokoisen kohteen pystyy nykytekniikalla hyvin havaitsemaan.

Kiinnostaa varusmiehiä

Jalkaväessä jääkäreinä palvelevat varusmiehet voivat valita tarkka-ammunnan erikoistumisalakseen. Jalkaväkikoulun yliluutnantti Jani Hautalalla on käsitys, että tarkka-ammunta kiinnostaa varusmiehiä kovasti. Monet palvelukseen tulevat ovat harrastaneet ammuntaa jo ennen varusmiespalvelusta.

Useat nuoret harrastavat tietokoneella pelattavia sotastrategia- ja ammuntapelejä. Osassa näissä FPS-peleissä ampuja pystyy ottamaan huomion luodin lentorataan vaikuttavat seikat. Ne eivät kuitenkaan vielä tee yliluutnantti Jani Hautalan mielestä nuoresta hyvää ampujaa.

– Jos pelitilanteessa pelaaja joutuu ottamaan huomioon ilmanpaineen, tuulen, lämpötilan, matkan ja muut seikat ja tekemään niistä laskutehtävän, niin silloin peleistä voi vähän ollakin hyötyä.

Tarkka-ampujan arki on kuitenkin kaukana nopeatempoisesta sotapelistä, sillä yhtä laukaisua voi joutua odottamaan paikallaan kuusikin tuntia.

– Tarkka-ampujan taito tulee siitä, miten hän osaa lukea ympäristöä ja olosuhteita ja miten hän pystyy ennen laukaisua laskutoimituksille valmistelemaan laukaisun. Hyvä tarkka-ampuja on rauhallinen ja maltillinen, jolla on pitkä keskittymiskyky ja kyky odottaa, kertoo yliluutnantti Jani Hautala Jalkaväkikoulusta Lappeenrannasta.

Häyhän opit käytössä

Lappeenrannan Jalkaväkikoulussa opiskelevat tarkka-ammuntaa muun muassa kadetit ja Puolustusvoimien oma henkilökunta. Jalkaväkikoulun majuri Jussi Keskitalon mukaan talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja Simo Häyhä on ollut mallina seuraaville tarkka-ampujasukupolville. Monet Häyhän tavat ovat käytössä edelleen.

– Simo Häyhä esimerkiksi pukeutui erittäin lämpimästi. Sitä pukeutumista käytetään edelleen Puolustusvoimien asekoulutuksessa. Mitä tukevammin on varusteita päällä, sitä tukevampi on ampuma-asento ja sitä todennäköisemmin osuu kohteeseen.

Keskitalo myös ihailee Häyhän tapaa mennä jo aamuyöllä tuliasemaan, jolloin siellä ei ollut vielä ketään muita. Hän saattoi olla tuntikausia paikoillaan liikkumatta.

– Koska hän ei liikkunut ja liike on se joka paljastaa, niin hänellä oli silloin etu nähdä kaikki liike.

Simo Häyhän etu oli Keskitalon mukaan myös se, että hän ei käyttänyt lainkaan kiikaritähtäintä. Talvella kiikaritähtäin menee helposti pakkasen ja hengitysilman takia huuruun. Myös tulituksen aloittaminen ilman kiikaritähtäintä on nopeampi kuin kiikaritähtäimen kanssa.

– Häyhä oli myös viholliselle pienempi maali, sillä kiikaritähtäimen kanssa ammuttaessa ampujan pää joutuu olemaan korkeammalla kuin ilman kiikaritähtäintä, kertoo Jalkaväkikoulun toimistopäällikkö majuri Jussi Keskitalo.

Porin kaasutankkausasemaa korjattiin viime viikolla. Hajamielinen kuski oli lähtenyt ajamaan asemalta tankkauspistooli vielä kiinni autossa. Letku oli repinyt koko jakajan hajalle. Tankkausasema oli viisi päivää poissa käytöstä.

– Ikävä kyllä tämä on aika tuttu tilanne. Näitä sattuu kerran pari kuukaudessa jossain päin Suomea, toteaa Gasumin biokaasuliiketoiminnan tuotantojohtaja Ari Suomilammi.

Määrä on suuri siihen nähden, että energiayhtiö Gasumilla on vasta 28 tankkausasemaa Suomessa. Kaasukäyttöisiä autoja on käytössä noin 5 000. Määrä on tuplaantunut reilussa vuodessa.

Katkenneista letkuista ei usein edes ilmoiteta

Kaasuautoa tankatessa tankkauspistooli lukitaan liittimellä auton tankkiin kiinni. Auton vieressä ei siis tarvitse seistä. Kaasuauton täyteen tankkaaminen kestää hieman kauemmin kuin bensa-auton tankkaus. Moni autoilija meneekin odottelemaan tankin täyttymistä autonsa sisälle. Osalta letkun irroittaminen unohtuu vaikkapa älypuhelinta räplätessä ja hajamielisyys aiheuttaa vähintään letkun katkeamisen.

– Aika usein katkennut letku on vain jätetty siihen tankille eikä rikkoutumisesta ole ilmoitettu meille. Toki meillä on videovalvonta, joten saamme kyllä tietoon missä yhteydessä hajoaminen on tapahtunut, tuotantojohtaja Ari Suomilammi kertoo.

Tähän saakka Gasum ei ole veloittanut autoilijoita letkun rikkomisesta. Porin tankkausasemalla sattuneen vahingon korjauskulujen jyvittämistä autoilijalle yhtiö vielä miettii, sillä koko jakajan uusiminen on pelkän letkun korjaamista huomattavasti kalliimpaa.

"Aika idiootti saa olla, jos unohtaa"

Lotta Holopainen on ajanut puolitoista vuotta kaasuautolla. Tankilla hän käy 50 kilometrin päässä kotoaan, joko Porvoossa tai Kouvolassa. Lapinjärveläinen Holopainen ei ymmärrä muiden kaasuautoilijoiden hajamielisyyttä. Ei, vaikka hän itsekin räplää usein kännykkäänsä auton sisällä tankkauksen ajan.

– Suoraan sanottuna aika idiootti saa olla, jos unohtaa irrottaa letkun. Minullakin on kärsimätön luonne ja usein lauma lapsia kyydissä, mutta silti koskaan ei ole ollut edes lähellä unohtaa, Lotta Holopainen toteaa.

Kokemattomuus voisi Holopaisen mielestä selittää kaasuasemien hajoamisia. Hän arvelee, että nuorelle tai ensi kertaa tankkaavalle kömmähdys voi sattua, mutta ei kokeneemmille autoilijoille. Reseptiksi unohduksiin Holopainen ehdottaa korvausvelvollisuutta.

– Jos sen joutuisi itse maksamaan, niin olisi ehkä seuraavilla kerroilla särmempänä tankkiasemalla, Holopainen naurahtaa.

Villkkuvalo muistuttamaan hajamielisiä kuskeja?

Aikoinaan kaasuautot eivät käynnistyneet, jos tankkauspistooli oli vielä lukittuna autoon. Nykyautoissa tätä ominaisuutta ei enää ole.

Energiayhtiö Gasumilla on suunnitelmat 35 uuden kaasutankkausaseman rakentamisesta. Asemia nousee noin kymmenen kappaleen vuosivauhdilla. Maailmalta on nyt kerätty uusia asemia varten kokemuksia järjestelmistä, joiden on todettu vähentävän hajamielisyyksistä johtuvia laiterikkoja.

Gasumilla harkitaan nyt systeemiä, jossa asemalle asennetaan merkkivalo, joka vilkkuu niin kauan kuin tankkausletku on kiinni autossa.

– Mutta idioottivarmahan tuokaan järjestelmä ei ole. Jos kuljettaja ei tuosta vilkkuvasta valosta välitä ja lähtee ajamaan letkua irroittamatta, niin edelleenhän näitä rikkoja sattuu, Gasumin biokaasuliiketoiminnan tuotantojohtaja Ari Suomilammi toteaa.

– Älä sitten hintaa kirjoita, ettei vaimo saa tietää, velmuilee Markus Sällinen, avaa yhden monista kasseistaan ja kaivaa sieltä vavan.

Hiilikuituinen parttionki koostuu puolentoista metrin paloista, ja sen saa pisimmillään 13-metriseksi. Hintaa 1 500 euroa. Ei ollenkaan kallein mahdollinen kapine, sillä Sällinen ostaa keskihintaista. Kalleimmat ovat hänestä pröystäilyä, mutta halvimmat riski.

– Kyllä se jää harmittamaan, jos halvan haavin varsi katkeaa, kun olet nostamassa suurkalaa.

Kokkolalainen Sällinen on siis kalamies, tarkemmin sanottuna onkija. Viitosen satsauksellakin pääsisi ongelle, mutta tältä mieheltä löytyy pikaisesti laskettuna pelkästään vapoja viitisenkymmentä.

Niistä kymmenkunta on talvikalastukseen, ja saman verran on vanhaa settiä. Puoli tusinaa pohjaonkea haukia varten, toiset kuusi särkikalojen narraamiseen. Ja tietysti tavallisia ja lyhyempiä onkivapoja jokunen kymmenen.

Eikö yhdellä pärjäisi?

Kysymys saa vastaukseksi vertauksen siitä, että joku kehottaisi golffaria vetämään koko kentän rautaseiskalla.

– Jokaiseen tilanteeseen pitää olla vähän erilainen vapa.

Itse asiassa Sällinenkin voi lähteä matkaan vain yhden vavan kanssa, jos tietää tarkkaan, mitä on hakemassa ja kalapaikka on tuttu. Mutta uudessa paikassa tarvitaan ensinnäkin tavallinen vapa kiinteällä siimalla, sillä voi kalastaa rannasta. Jos kala on kauempana, tarvitaan kelalla varustettu onki. Ja jos paikassa on monivapalupa, voi laittaa pyyntiin useamman vavan ja niihin erilaisia syöttejä. Yhdistelemällä löytyy päivän juju, se konsti, jolla kalaa tulee.

– Jos onkimaan lähtee, aina on mukana onkilaitteet, onget, houkutinaineet, haavi ja vapautusmatto, jos sattuu tulemaan niin iso kala, että se pitää vapauttaa. Lain mukaan alamittaiset ja rauhoitetut kalat pitää vapauttaa, Sällinen päästää usein takaisin myös isot kalat, jotka ovat kalakannalle arvokkaita. Maton avulla kalaa on helpompi käsitellä ja saada se palautetta veteen vahingoittumattomana.

Reissun varusteista ei ihan tule auto täyteen, mutta puolilleen.

Houkutinainetta Sällisellä kuluu parisataa kiloa vuodessa, joten sekin vie tilansa. Lisäksi varastossa makoilevat kelat, sähkömoottori, akku, viikonloppureissuilla tarvittavat sänky ja teltta. Pieniä laatikoita on pinoittain: niissä on kaikki mitä tarvitaan kelaongintaan, ongintaan ja pohjaongintaan.

– Kaikelle on oma laatikko. Joka reissulla tarvittavat perustarvikkeet ovat repussa, ja sitten mukaan laitetaan oikea laatikko sen mukaan, mitä kalastusmuotoa harrastetaan. Joskus mukana on vain yksi laatikko, joskus 5–6.

Radio-ohjattava syöttivenekään ei ole turha

On pihavarastossa vähän harvinaisempaakin kalustoa kuten heitettävä kaikuluotain. Sen avulla kalastusalueen saa luodattua rannasta ja näkee syvänteet, joissa kalat ehkä piileskelevät. Ja jopa radio-ohjattava syöttivene, joka kuljettaa syötin ja houkutinainetta.

– Jos kalastaa rannalta ja tietää, että paremmin kalaa on sadan metrin päässä, jonne ei mitenkään voi heittää, voi viedä syötin veneen avulla. Se on varustettu gps:llä ja kaikuluotaimella, ja silloin näkee matkalla, missä kalaa on, kuvaa Sällinen venettään.

Turhaksi hän ei sitä suostu nimeämään, toihan se jo ensiajollaan miehelle 11,7-kiloisen hauen.

Hyttysaikaan mukaan lähtee myös kaasukäyttöinen karkotin. Se voittaa Sällisen mielestä tilanteen, jossa istutaan pimeässä veneessä hyttysperhe silmäluomien päällä. Hyttyshuppua ei voi käyttää, koska sen läpi ei näkisi kohon liikettä.

Kaiken reissulla tarvittavan lisäksi Markus Sällinen mahtuu kyllä itse vielä autoon.

– Mutta jos koko perhe pitäisi ottaa mukaan, niin se reissu jäisi melkein tekemättä.

Kaksi kolmasosaa elämästä Pokemonien parissa

29-vuotiaan Saija Pernun intohimo ovat Pokemonit. Pernu on pelannut yli puolet elämästään, siitä asti kun ensimmäiset pelit Suomessa julkaistiin vuonna 1999.

Melkein heti hän innostui myös Pokemon-aiheisesta keräilystä, ja vaikka innostus hiipui välillä hetkeksi, keräilyharrastus on taas voimissaan. Pehmoleluja naisella on parisataa, ja figuurien määrää on melko mahdoton edes arvioida – reilusti yli tuhat pientä figuuria Pernulla joka tapauksessa on.

Keräily onkin ajallisesti ohittanut pelaamisen, sillä jotain kerättävää löytyy koko ajan. Pernu keskittyy nykyään lähinnä omiin suosikkihahmoihinsa, mutta osasta niistä on tehty niin paljon oheistuotteita, että kerättävää riittää.

Saija Pernun suosikkilistan viiden kärjessä ovat Vulpix, Herdier, Lillipup, Miltank ja Wurmple. Hänen kokoelmassaan parhaiten on edustettuna Vulpix: pehmoja hahmosta on useita kymmeniä ja figuureja vielä enemmän. Muut jäävät selvästi jälkeen.

Pernu etsii ostettavaa nykyään lähinnä ulkomailta, kuten japanilaisista nettihuutokaupoista ja Pokemon-harrastajien yhteisöstä. Niistä voi vielä löytyä sellaista, mihin harrastaja ei ole törmännyt. Vaikka hän ei aktiivisesti etsikään otettavaa, joka kuukausi tulee ostettua jotain pientä.

– En uskalla edes arvioida, paljonko harrastukseen on uponnut, mutta ihan varmasti useita tonneja. Toki se on jakautunut tasaisesti pitkälle ajalle eli ei se sikäli ole koskaan kirpaissut kamalasti, sanoo Pernu.

Hän muistuttaa, että moni esine on sittemmin tuplannut tai jopa triplannut arvonsa. Jos keräilyinto joskus lakkaisi, hän uskoo saavansa harrastukseen käyttämänsä rahat takaisin – ehkä kaksinkertaisinakin.

Tilapula on akuutimpi ongelma. Aiemmassa asunnossa valtaosa kokoelmasta mahtui esille, mutta nykyisessä näkyvillä on vain pehmokokoelma. Figuurit on pakatttu huolellisesti pahvilaatikoihin.

– Ihan kiva olisi, jos ne joskus saisi taas aseteltua esille.

Reissulla mukana viisinumeroisen summan arvosta tavaraa

Tilaa myös kalamies Sällisen perhe voisi tarvita enemmän muullekin kuin isän harrastusvälineille. Vaimo on ehdottanut jopa ruohonleikkurin saamista varastoon, sisätiloihin.

– Sehän on täysin mahdotonta, sehän vie aivan järkyttävästi tilaa! virnuilee mies.

Markus Sällinen ei pidä itseään himohamstraajana, vaan ostaa tarpeeseen – ainakin oletettuun. Seassa on jotain, mitä hän käyttää “hyvin, hyvin harvoin”, mutta joskus kuitenkin. Harvat vikaostokset on pantu ilmaiseksi kiertoon.

Hän tunnustaa olevansa kyllä onkijoiden joukossa jonkinlainen ääriesimerkki. Esimerkiksi uistinten keräily on paljon yleisempää, ja niistä saatetaan haalia sama malli joka värissä, avaamattomissa laatikoissa säilytettäviksi.

– Ne näkyvät sitten sosiaalisessa mediassa, mutta harvemmin rannalla.

Rahaa harrastusvälineisiin on runsaan 30 vuoden aikana kulunut. Sällinen päätyi kerran laskiessaan viisinumeroiseen summaan. Laskutoimitus tapahtui rannalla ja koski vain mukana olevia tarvikkeita.

– Paljon siihen on mennyt rahaa ja kauan niitä rahoja on työllä kerättykin. Mutta kaikki harrastuksethan maksavat.

Taivastelua jatkunut jo yli 10 vuotta

Keräily on Pokemon-harrastuksen toinen puoli. Saija Pernu myös pelaa sekä käsikonsoleilla että älypuhelimella. Konsolipelaaminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta Pokemon Goho hän käyttää kiirepäivinä vartin, vapaapäivinä jopa kuusi tuntia. Kun uusi peli julkaistaan, myös konsoli kuluu kädessä päivittäin.

Pelaamista kiinnostavampi on kuitenkin keräilyharrastus. Pernu pitää Pokemon-hahmoja monipuolisina. 800 Pokemonin joukosta jokainen löytää varmasti oman suosikin, ja se onkin Saija Pernun mukaan yksi selittäjä sarjan valtavalle suosiolle eri-ikäisten parissa ympäri maailman.

Pokemonien kautta on tullut myös uusia tuttavuuksia, jotka ovat syventyneet ystävyydeksi. Muiden kanssaihmisten reaktiot Pernun intohimoon vaihtelevat laidasta laitaan: jotkut kyselevät alan jonkinlaiseksi ammattilaiseksi kasvaneen naisen näkemyksiä, kun taas osa jaksaa taivastella.

– Osa pyörittelee silmiään ja kysyy, että joko tästä “vaiheesta” olisi aika kasvaa yli. Samaapa nämä henkilöt ovat kyselleet jo yli kymmenen vuotta, nauraa Pernu.

Kalastajan painajaisessa kummittelee “ostohinta”

Markus Sälllinen pääsee kalaan ehkä satana päivänä. Suurkalarekisterin Hall of Famessa mies on sijalla viisi yhdeksällä lajillaan. Tällä avovesikaudella tarkoituksena on nousta listalla nappaamalla muutama puuttuva peruslaji.

Puuttuuko varusteista vielä jotain olennaista?

– Vielähän sitä pitäisi oppia paremmaksi kalastajaksi. Sitä ei oikein rahalla saa.

Kalastajan painajaisenkin Sällinen kertoo: se on se, että leski myisi aikanaan välineet sillä hinnalla, minkä mies on aikanaan hänelle hankintahinnaksi kertonut.

Mies sujauttaa parttivavan takaisin pussin ja virnistää taas.

Helsingin kaupungin pohdittavaksi on valmistunut uusi siltaehdotus kevyen liikenteen väyläksi päärautatieaseman taakse. Pyöräilyreitin parantamiseksi suunniteltu, Harmoniaksi nimetty riippusilta ulottuisi Kaisaniemen puistosta radan yli kohti Baanaa.

Lähtökohdaksi on suunnittelijoiden mukaan otettu muotoilu: taide ja lujuusoppi kulkevat suunnitelmissa käsi kädessä.

– Silta yhdistää taiteen ja lujuusopin. Siinä ei ole mitään turhaa, mikä ei palvelisi toimintaa, diplomi-insinööri Veli Viitala kertoo. Viitala toimii infra-alan asiantuntijana oman yrityksensä Infra Viitalan kautta.

– Harmonian lähtökohtana se, että tehdään mahdollisimman ilmava silta. Siitä jätetään suurin osa tavallisista siltarakenteiden pilareista pois ja se kannatetaan vinoköysillä. Se on kuitenkin erikoisempi ratkaisu vinoköysisillasta. Sellaista ei löydy mistään päin maailmaa.

– Silta on sellaista suomalaista muotoilua, että se laskee verenpainetta, Viitala kuvailee.

Viitala hehkuttaa, että sillasta tulisi sekä kaunis että siltä voisi ihailla maisemia.

– Se on suunniteltu sekä näköalasillaksi että näkymäsillaksi. Eli siitä olisi kivat ja mukavat näkymät ratapihalle ja toisaalta se sointuu hyvin ratapihan lasikatoksen kannattimiin, koska silta on teräsrakenteinen.

Rakennelman tyyli on saanut vaikutteita laivanrakennuksesta ja siitä että "Helsinki on Itämeren helmi".

– Silta on kokonaisasultaan kevyt, eikä siinä ole yhtään betonia, paitsi perustuksissa. Kaikki muu on kevytrakenteista, vähän kuin laivanrakennusteollisuudessa. Kaiken ei tarvitse olla urbaania betonia ja asfalttia, Viitala sanoo.

Silta yhdistäisi kaupunginosat ja "jättäisi mielen rauhalliseksi"

Insinöörin mukaan sillalla olisi tärkeä tehtävä yhdistää Töölö ja Kallio toisiinsa – paitsi fyysisesti, myös henkisesti.

– Silta yhdistäisi kaupunginosat eli Kansalaistorilta pääsisi ratapihan yli helposti Kaisaniemen puistoon ja sitä kautta Hakaniemeen. Liikkuminen olisi helppoa ja näkyvää, eikä tarvitsisi miettiä mitä nurkan takana on, Viitala sanoo.

– Siltarakenne jättää mielen rauhalliseksi, sillä se ei vaadi katsomaan ja kumartamaan itseään, vaan se on turvallinen ja toiminnallinen.

Silta yhdistäisi myös kulttuurin: se olisi jatkumo kulttuuriketjulle, joka lähtee Oopperatalolta Finlandiatalon ja Musiikkitalon kautta kansallisteatterille ja kaupunginteatterille.

Silta maksaisi vähemmän kuin tunneli?

Aiemmin kevyen liikenteen väyläksi on suunniteltu myös ratapihan alittavaa tunnelia.

Insinööri Viitala ja taiteilija Olavi Barman halusivat suunnitella ilmavan sillan "pimeän ja kolkon tunnelin sijaan". Heidän mukaansa silta tulisi myös halvemmaksi kuin tunneli.

– Siltaan ei väkipakolla tehdä mitään ylimääräistä, joka olisi vain koristetta. Olemme laskeneet, että sillan hinta voisi olla noin 14 miljoonaa euroa. Tunnelin hinta-arvio oli 26 miljoonaa. Silta tulisi halvemmaksi siksi, että sille on olemassa valmis rakennuspaikka eli ilma. Tunneli pitäisi kaivaa ratapihan alle, missä on 19 raidetta.

Talvella sillan ylläpitokustannukset kuitenkin maksavat.

– Toisaalta se se tunnelikaan pysy ilmaiseksi puhtaana ja lämpimänä, Viitala puolustaa siltaa.

Lue myös:

Helsingin pyöräilyhanke uuteen valmisteluun – apulaispormestari Sinnemäki: "Harmillinen päätös"

Kaisaniemeen ehdotetaan jälleen uutta pyöräilysiltaa – virkamiehet vakuuttuneita tunnelin paremmuudesta

Pyöräilysilta Kaisaniemestä Kansalaistorille tulisi 16 miljoonaa euroa halvemmaksi kuin tunneli – päättäjät saavat eteensä uuden siltaehdotuksen

Suunnitelma: itä ja länsi löisivät kättä – pyöräilemällä ratapihan ali Helsingissä

Suomessa on alettu keskustella Ruotsin mallin mukaisesta matkustusverosta. Tarkoituksena on hillitä lentoliikenteen päästöjä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat noin kolme prosenttia ihmisen osuudesta ilmastonmuutokseen.

Hurmahenkisimmät kieltäisivät jo lomalennot kokonaan. Itse en sinänsä vastusta lentoliikenteen haittaveroa. Innokkuudessa, jolla sitä markkinoidaan ilmastonmuutoksen pysäyttävänä ihmelääkkeenä, on kuitenkin piirteitä eräänlajisesta likinäköisyydestä. Se liittyy ihmisten yleiseen vaikeuteen hahmottaa kokoskaaloja.

Esimerkiksi taloudesta puhuttaessa miljoonat ja miljardit menevät helposti sekaisin. Tunnetusti eduskunnassakin riidellään enemmän miljoonista kuin miljardeista.

Kaavaillussa verossa on kyse muutaman kymmenen euron suuruisesta kosmeettisesta maksusta. Se voi kyllä viherpestä matkustajan mielen tyytyväiseksi, muttei paranna potilasta. Jos veron seurauksena lentäminen romahtaisi kaikkialla maapallolla peräti kymmenellä prosentilla, olisimme eliminoineet 0,3 prosenttia ihmiskunnan päästöistä. Jäljellä olisi enää 99,7 prosenttia.

Päästöjen rajoittamisen tiellä on suuri ongelma: kukaan ei haluaisi tehdä omakohtaisia kipeitä ratkaisuja. Ja niissä kysymys on aina kokoskaaloista.

Loppuvuodesta 2017 julkaistiin viidentoista tuhannen kansainvälisen tutkijan allekirjoittama varoitus maapallon tilan nopeasta huonontumisesta. Viestissään tutkijat totesivat, että valitettavan kehityksen pääajuri on nopea väestönkasvu.

Jos ihmistä ei olisi, ei olisi ihmisen aiheuttamia päästöjä. Ei olisi lentomatkailua, ei metaania suoltavaa lihakarjaa, ei puutetta makeasta vedestä, ei merten ryöstökalastausta tai suurten maaeläinten nopeaa sukupuuttoa.

Yhden lapsen päästöillä voisi siis lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein. Joka vuosi.

Mutta ihminen on olemassa, ja meitä on liikaa. Joidenkin laskureiden mukaan edestakainen Thaimaan lento puskee ilmakehään 3 tonnia hiilidioksidia. Suomalaisen normiperheen odotettu ja toivottu toinen lapsi kuormittaa sitä vuodessa liki kuudellakymmenellä tonnilla. Yhden lapsen päästöillä voisi siis lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein.

Joka vuosi.

Kaikkein tehokkainta ilmastonsuojelua olisi siis pidättäytyä lasten tekemisestä. Tutkijoiden varoituksessa vaaditaankin tavoittelemaan ihmisten määrän rajoittamista kestävälle ja tieteellisesti hyväksyttävälle tasolle. Mikä se sitten mahtaa olla?

Usein puuskahdetaan, että eiväthän nämä rajoitukset voi koskea meitä suomalaisia. Meitä on niin vähän. Suomi on vain pisara meressä. Mutta jokainen meri koostuu aina pisaroista. Lisäksi olemme suurempi pisara kuin kuvittelemme. Vähemmän kehittyneisiin maihin verrattuna ekologinen jalanjälkemme on, laskentatavoista riippuen, moninkertainen.

Ajatus lapsiluvun rajoittamisesta tuntuu meistä loukkaavalta. Se kuulostaa perusoikeuksiin puuttumiselta. Lisäksi ajattelemme helposti, että ongelma on muualla, jossain siellä Afrikassa. Eihän se meidän elämäämme voi koskea. Eihän?

Vielä kiirehditään toteamaan, että väestönkasvun uskotaan tasaantuvan myös kehitysmaissa, kun elintaso nousee riittävästi. Näin varmaan tapahtuu, mutta riittääkö se? Vai pitäisikö planeettamme pelastamiseksi pyrkiä laskemaan maapallon väkilukua?

Tulisiko siis lentoveron lisäksi ottaa käyttöön vaikkapa kolmannen lapsen jälkeen perittävä lapsihaittavero? En ole sitä nyt vaatimassa, mutta väestönkasvun ongelma tulisi sisäistää kunnolla.

Jos olemme joka tapauksessa matkalla helvettiin, miksei sitten painella sinne lankkupihvi lautasella kaukolennon ensimmäisessä luokassa?

Entä miksi ylipäätään haluamme pitää huolta ympäristöstä? Monet sanoisivat, että meidän tulee jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme elinkelpoinen planeetta.

Samalla moni uskoo, että tuhansien vuosien päästä ihmistä ei enää ole. Jos tämä pitäisi paikkansa, mitä väliä tuhoudummeko nyt vai tuhannen vuoden kuluttua? Jos olemme joka tapauksessa matkalla helvettiin, miksei sitten painella sinne lankkupihvi lautasella kaukolennon ensimmäisessä luokassa?

Jos ihminen todella aikoo säilyä tällä pallolla, meidän on katsottava kauas. Vuoden 2080 sijasta meidän tulisi pohtia vuotta 3080. Tai vuotta 5080. Emme voi ajatella pelkästään lapsiamme. Jos haluamme ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti, meidän on puhuttava muustakin kuin muovipusseista ja nyhtökaurasta.

Samalla on ymmärrettävä, ettei maapallon tilaa pysty jäädyttämään sellaiseksi kuin se oli 1930-luvun Suomi-filmeissä. Maailmamme tulee muuttumaan. Siksi meidän on nyt kysyttävä itseltämme kysymyksiä, jotka voivat tuntua vastenmielisiltä.

Myös niitä kysymyksiä, joita olen tässä esittänyt. Kysymyksiä, joihin en itse osaisi vastata. Kysymyksiä, joita kuitenkin on kysyttävä.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Lue myös:

Suomalaisperhe lähti unelmiensa matkalle, mutta turistien seassa ei mahtunut surffaamaan – Lomaparatiisit syödään, juodaan ja rakastetaan pilalle

Tässä kitarassa on mahtava soundi, paljon parempi kuin niissä entisissä. Tulisiko se ennätyskala paremmin uudella vavalla tai uistimella? Miksi puoliso valittaa rahanmenosta, eihän tämä uusi maastopyörä maksanut kuin pari tonnia? Kerroimme aiemmin harrastajista, joiden kalastukseen ja Pokemoniin osoittama intohimoisuus hakee vertaistaan. Pitääkö olla huolissaan?

Psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen Vastaamo Oy:stä Tampereelta neuvoo intohimoista harrastajaa miettimään omia vaikuttimiaan – mikä harrastuksessa lopulta on takana?

– Onko se sitä, että oikeasti tarvitsee jotain niistä tavaroista, onko se vielä harrastuksen puitteissa ja onko järki mukana? Vai tuleeko ostohimo hankkia jotain uutta? Onko kyse hifistelystä vai onko kyse jo pakonomaisesta toiminnasta?

Rajanveto on hankalaa. Mikä menee överiksi? Jos on kolme pyörää, yksi kuntoiluun, yksi työajoon ja yksi kaupunkiajoon, onko se kohtuullista vai pärjäisikö yhdellä tai kahdella? Entä rahankäyttö: kuinka paljon se summa on pois jostain muusta, mitä sijoittaa harrastevälineisiin?

– Voi olla, että tietyllä tapaa harraste on minän jatke: mitä hienommat vehkeet on, sitä parempi tyyppi tai harrastaja on. Onko siihen todella tarvetta ja hyötyä, on se kysymys.

Väänänen muistuttaa, että tiettyyn rajaan asti ihminen nostattaa itsevarmuuttaan ja itsetuntoaan sillä, kenellä on hienompi auto tai asunto. Myös harrastustoiminta voi liittyä tähän.

– Voi todeta itselleen, että olen sellainen, jolla on parasta tässä lajissa, maksoi mitä maksoi.

Pitääkö intohimoisesta harrastevarustelusta sitten olla huolissaan, jos ei vie taloutta vararikkoon, kariuta parisuhdetta tai vaaranna terveyttä?

– En olisi huolissaan, jos harraste ei vie jostain merkittävästä pois. Jos kuitenkin alkaa näkyä merkkejä, että tämä ohittaa tärkeämmät asiat elämässä, silloin on syytä olla huolissaan. Mitä varhaisemmin, sitä parempi, Väänänen pohtii.

Yhteisön arvostus palkitsee

Harrastaja voi hankkia hienoja, uusia välineitä myös kompensoidakseen oman taitotasonsa tai fysiikkansa puutteita. Vaikkei olisikaan maailmanmestari, niin varusteissa ainakin on huipputasolla.

– Se tuottaa itsetunnon nousun siinä yhteisössä, jotka sitä ymmärtää. Ihmiselle on tärkeää kokea olevansa yhteisössä, olen polkupyöräilijä ja hyvä siinä. Yhteisössä jos ei taidoiltaan riitä, niin voi ostaa ainakin hyvät välineet.

Harrastaminen voi myös olla tietynlaista pakoa arjesta, ahdistavista asioista ja stressistä. Jollekin asialle omistautuminen hyvin vahvasti voi tuoda mukanaan mahtavan flow-tilan, kun kaikki sujuu. Vahva läsnäolo hetkessä saa murheet ja työasiat unohtumaan.

– Mutta jos rupeaa jäämään arjen velvoitteet hoitamatta, silloin mennään rajan yli. Silloin se voi muotoutua pakkomielteisen riippuvaiseksikin asiaksi. Riippuuvuudelle on tyypillistä, ettei se enää tuota sitä mielihyvää mitä ennen, vaan tekeminen on pakonomaista.

– Tiettyyn rajaan asti sillä on hyvät puolensa, että on harrastus, johon on intohimoinen suhtautuminen. Mutta aika helposti se muuttuu ahdistavaksi, kun muutakin täytyy tehdä, syntyy ajan- ja rahankäytöllinen ongelma.

Parisuhdekriisi: puoliso vai harrastus?

Harrastajan puoliso saattaa kokea mustasukkaisuutta ja katkeruutta kumppanin rientäessä taas omiin menoihinsa. Menetetty yhteinen aika, kotitöiden epätasainen jakautuminen ja yksin jäämisen kokemus kismittävät. Psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen kehottaa paljon harrastavaa miettimään tärkeysjärjestystään.

– Mikä on tärkeintä elämässä? Mille sijalle parisuhde ja lapset laitetaan verrattuna omiin harrastuksiin? On iso riski parisuhteelle, jos harrastus ei ole yhteinen, ja siihen menee suuri osa rahaa, mille varmaan olisi puolison mielestä käyttöä jossain muussakin. Meneeko itselle kaikki se, mitä voisi yhteiseenkin hyväänkin sijoittaa?

Uhkavaatimusten "minä vai harraste" sijaan ihan perinteinen keskustelu on keino, jolla voi koettaa saada toinen ymmärtämään tilanne toisen näkökulmasta.

– Siitä voi saada motivaatiota oman käyttäytymisen muuttamiseen, jos tilanne on jo riippuvuuden tasolla. Molempien jousto on sitä yhteistä säveltä, mistä löydetään sopiva kompromissi. Omia harrastuksia ja omaakin aikaa tarvitaan parisuhteessa yleensä.

– Keskustelunaihe rahan ja ajankäytön lisäksi on myös tilan täyttäminen jollain sellaisella, mistä toinen ei pidä ja on ehkä rumaakin toisen mielestä.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvan naispääosissa esiintyneet Paula Vesala ja Marketta Tikkanen ovat lähettäneet yhteisen tiedotteen, jossa he kertovat kokeneensa vastaavia asioita, kuin mitä Louhimiehen ohjaamistavoista käydyssä keskustelussa on nostettu esiin.

– Haluamme osoittaa tukemme Aku Louhimiehen työtavoista kertoneille naisille, koska valitettavasti olemme Tuntemattoman Sotilaan kuvauksien yhteydessä kokeneet vastaavia asioita kuin mistä kahdeksan naisnäyttelijää ovat julkisuudessa kertoneet, tiedotteessa kirjoitetaan.

Tarkemmin he eivät kokemuksistaan kerro.

Vesala kirjoittaa asian olevan hänen osaltaan loppuun käsitelty.

– Olen omat kokemukseni käsitellyt Louhimiehen ja tuotantoyhtiön kanssa. Koen tulleeni kuulluksi ja asian loppuun käsitellyksi, Vesala toteaa.

Tikkanen kertoo olevansa toisenlaisessa tilanteessa.

– Omalta osaltani asian käsittely on vielä kesken, Marketta Tikkanen toteaa tiedotteessa.

Vesala ja Tikkanen kirjoittavat toivovansa, että tulevaisuudessa työelämä olisi kaikille nuorille naisille turvallinen ja tasa-arvoinen.

– Haluamme osaltamme olla uudistamassa rakenteita, jotta näin voisi joskus olla. Haluamme omalla esimerkillämme rohkaista naisia puhumaan työyhteisöissään vaikeistakin asioista.

Sen paremmin Vesala kuin Tikkanenkaan eivät ole käsitelleet asiaa julkisuudessa aiemmin.

Tuntemattoman sotilaan tuottaneen Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017:n hallituksen puheenjohtaja Heikki Rotko vahvistaa Ylelle, että asiaa on käsitelty Vesalan kanssa. Mahdollisia keskusteluita Tikkasen osalta Rotko ei halua kommentoida.

Louhimiehen tapaus nousi esiin viikonloppuna uudelleen, kun Ilta-Sanomat julkaisi Louhimiehen haastattelun. Haastattelussa Louhimies väitti, että Ylen jutussa oli useita virheitä. Ilta-Sanomien jutun voi lukea tästä.

Yle julkaisi sunnuntaina 20. toukokuuta vastineen, jossa Yleisradion Uutis- ja ajankohtaistoiminnasta vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen vastaa, etteivät Aku Louhimiehen väitteet faktavirheistä pidä paikkaansa.

Kahdeksan naisnäyttelijää, jotka kertoivat ohjaaja Aku Louhimiehen toimintatavoista Ylelle maaliskuussa, julkaisivat sunnuntai-iltana tiedotteen, jossa he vakuuttavat seisovansa lausuntojensa ja muistikuviensa takana. Tiedotteen ovat allekirjoittaneet Matleena Kuusniemi, Pihla Viitala, Pamela Tola, Jessica Grabowsky, Lotta Lehtikari, Saija Lentonen, Rebecca Viitala ja Manuela Bosco.

Lue lisää:

Tuntematon ohjaaja – Elokuvatähdet kertovat Aku Louhimiehen poikkeuksellisesta vallankäytöstä: Hän alistaa ja nöyryyttää ihmisiä

Aku Louhimiehen anteeksipyyntö ei vakuuttanut: "Onko siellä ollut ohjaajana kaksi eri henkilöä?"

Nuorilla ystävättärillä oli elämässään parinetsintävaihe. Naisista kauniimpi oli yöelämässä suositumpi. Hän oli tottunut, että sai valita miehen, kenestä oli kiinnostunut. Toiselle naiselle jäi vähemmän kiinnostava tyyppi. Kuvio toistui vuosia, kunnes vaatimattomamman näköinen rakastui, meni naimisiin ja tuli raskaaksi. Naisten ystävyys ei sitä kestänyt. Se päättyi. Toinen naisista oli täynnä vihaa, koska oli tottunut olemaan ykkönen.

Onko tuttua? Psykoterapeuteille on.

Terhi Ketola-Huttunen ja Heli Pruuki ovat työssään tavanneet paljon vihaisia naisia ja miehiä. Silti yleensä puhutaan vain aggressiivisista miehistä, vaikka tunne on molemmille sukupuolille tuttu.

Naisten aggressiosta vaietaan. Se on tabu.

– Ajatus, että nainen on vihainen, on ahdistava. Siihen liittyy paljon uhkaa ja meillä on tarve ajatella naista hyvänä, Heli Pruuki sanoo.

– Naisten vihamielisyyteen suhtaudutaan kuin sitä ei olisi olemassakaan, vaikka se on jokaisen ihmisen perustunne, Terhi Ketola-Huttunen totetaa.

Aggressio on yleisnimitys monille hankalille tunteille. Sen taustalla voi olla vihaa, suuttumusta, mustasukkaisuutta, häpeää tai vallanhalua. Mutta se ei ole vielä teko.

Raivokohtauksen rajamailla harkintakyky katoaa ja on vaikea vastata omista sanoista tai teoista. Äärimmillään vihan tunne voi johtaa väkivaltaan.

– Myös naiset käyttävät väkivaltaa niin parisuhteessa kuin suhteessa lapsiinsa. Luullaan, että se liittyy alempiin sosiaaliluokkiin, mutta se ei pidä paikkaansa, Ketola-Huttunen sanoo.

Naiset sortuvat miehiä enemmän piikittelyyn ja marttyyriuteen.

– Vihamielisyyden tunnistaminen ja ymmärtäminen on tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta. Muuten voi tavalla tai toisella huonosti, Heli Pruuki muistuttaa.

Viha johtaa piikittelyyn työpaikalla

Nainen oli täyttänyt 50 vuotta. Aamulla peilistä katsoi ryppyinen naama. Hän nukkui huonosti ja voi huonosti. Töissä uuteen tehtävään nimitettiin 20 vuotta nuorempi, kaunis ja fiksu nainen, vaikka hän olisi ollut paljon kokeneempi. Se tuntui sietämättömältä, kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta. Viha purkautui katkeruutena ja nuoren työntekijän piikittelynä.

– Tämä on tyypillinen tilanne työelämästä. On vaikea hyväksyä, että toinen nainen on sekä nuori ja hehkeä että pätevä ja lahjakas. Totta kai se herättää kateutta. Nuoremmat saavat kaiken huomion, myönteistä palautetta ja kannustusta. Tuntuu vihaiselta katsoa sitä sivusta, Heli Pruuki toteaa.

Hän kertoo, että tällaisessa tilanteessa alkaa helposti "yhteinen jupina, nuoremman työntekijän torjuminen ja hänen mahdollisista virheistään vinkataan pomolle".

Aggressiot ovat psykoterapeuttien mukaan iso ongelma työelämässä. Kun suora kommunikointi puuttuu, ongelmat kasvavat. Niistä puhutaan selän takana ja syntyy kuppikuntia.

Viha on tapa ilmaista sitä, mitä ei pysty sanomaan ääneen. Terhi Ketola-Huttunen

– Viha on tapa ilmaista sitä, mitä ei pysty sanomaan ääneen, Terhi Ketola-Huttunen sanoo.

Taustalla voi olla tuska oman nuoruuden loppumisesta tai huono käytös voi johtua yksinäisyydestä, pelosta tai surusta.

– Tahtomattamme sälytämme muiden naisten kannettavaksi omia kipujamme, jos emme käsittele niitä. Me naiset opimme tukemaan toisiamme vasta kun opimme käsittelemään surujamme.

Liian kiltti ei kannata olla

Naisella oli vaikea, kateuden värittämä suhde sisareensa. Sisko oli prinsessa ja vanhempien suosikki, joka sai aina enemmän ja jolta vaadittiin vähemmän. Nainen ei päässyt irti vihastaan. Työpaikalla toistui työkaverin kanssa lapsuudesta tuttu kuvio: kateus ja kilpailu. Vanhemman roolissa oli nyt esimies. Nyt esimies oli se, joka suosi muita.

– Vaikka työpaikoilla on monenlaista vääntöä, kääntöä ja muutosta, niin silti pitäisi itse pysyä selkeänä ja asiallisena.

Oikea tapa ei ole möykätä kuin raivohärkä tai mököttää puhumattomana.

Psykoterapeutit neuvovat olemaan viisaasti vihaisia.

– Jos työkaveri epäsuorasti ilmaisee vihamielisyyttä, jättää aamulla tervehtimättä ja toistuvasti keskeyttää palaverissa, asia kannattaa ottaa puheeksi, Heli Pruuki sanoo.

Myös liiallinen kiltteys voi olla tuhoisaa. "Kiltit tytöt" joutuvat helposti muiden tallomiksi etenkin työpaikoilla.

Älä pyri kiltteyteen, vaan pyri ystävällisyyteen ja jämäkkyyteen. Terhi Ketola-Huttunen

– Älä pyri kiltteyteen, vaan pyri ystävällisyyteen ja jämäkkyyteen. Kiltteys ei ole mikään hyve, vaan se, että on ystävällinen, mutta tuntee omat rajansa, Terhi Ketola-Huttunen sanoo.

Oman vihansa voi yrittää kääntää myönteiseksi voimaksi, sillä aggressio ei ole vain huono asia. Sen avulla saadaan muutoksia aikaan ja se antaa voimaa tarttua asioihin.

– Jos ei ole saanut toivomaansa työpaikkaa, voi raivota vihaisena ja menettää rippeetkin itsetunnostaan. Toinen vaihtoehto on sisuuntua ja suunnata fokus kohti uusia tavoitteita. Tarvitsemme myönteistä aggressiota jotta voimme mennä unelmia kohti.

Viha ei nielemällä häviä

Aviopari ei osannut puhua asioista, jotka tekivät vihaiseksi. Kotona vallitsi ankea ilmapiiri. Puhetapa oli naljaileva. Ei riidelty, koska ei uskallettu. Se olisi ollut liian uhkaavaa. Lempeys puuttui, koska molemmille oli kertynyt vuosien varrella niin paljon pettymystä ja vihaa pinnan alle. Molemmat nielivät tuskansa: mies lipitti kaljaa, nainen söi, vaikkei ollut nälkä.

Erityisesti naisiin on istutettu ajatus, että on parempi olla sopuisa ja sopeutuvainen.

– Meillä on paljon pärjääviä, suorittajanaisia jotka päivästä toiseen käyvät työssä, hoitavat kodin, lapset ja siinä sivussa vanhat vanhempansakin. He nielevät paljon omaa pahaa oloansa tai eivät osaa käsitellä sitä.

Kun on tarpeen riidellä tiskikoneesta, riidellään tiskikoneesta, eikä haavoiteta toista. Heli Pruuki

Heli Pruukilla ja Terhi Ketola- Huttusella on pitkä työkokemus perhe- ja parisuhdeneuvojina. He ovat nähneet, että puolisolle möläytetyt pahat sanat eivät helposti unohdu, vaan saattavat palautua mieleen vielä vuosikymmenien jälkeen.

– Riitely on normaalia ja parisuhteessa "tulee sanomista", mutta on tärkeää, ettei kohtuuttomalla tavalla kuormita toista omalla kivullaan. Kun on tarpeen riidellä tiskikoneesta, riidellään tiskikoneesta, eikä haavoiteta toista, Heli Pruuki sanoo.

– Riidellessäkin on vastuu siitä, mitä sanoo ja tekee.

Joskus viha ja kiukku ravisuttavat koko kehoa. Silti pitäisi toimia niin, ettei mitään tuhoavaa ja peruuttamatonta tapahtuisi. Nyrkkeilysäkki on parempi kohde kuin toinen ihminen.

– Nainen helposti piilottaa ja tukahduttaa vihansa, mutta kenenkään aggressio ei poistu teeskentelemällä, ettei sitä ole.

Psykoterapeutti Heli Pruukilta ja Terhi Ketola-Huttuselta ilmestyy syksyllä kirja Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio.

Kirjoituksen esimerkkitapaukset ovat tilanteita, jotka Pruuki ja Ketola-Huttunen ovat työssään kohdanneet.

Monet meistä ovat nähneet sellaisia kuvia kavereiden sivuilla.

Turkoosi meri ja valkoista hiekkaa. Ainoa merkki ihmisestä ovat alareunassa näkyvät ruskettuneet varpaat tai auringon lämmössä hikoileva juoma.

Ihan jees! lukee kuvatekstissä. #loma #rentoaelämää #kuuma

Tällaisia kuvia katselivat pari vuotta sitten myös Eerika Arposalo ja Samuli Luhtala.

Kolmekymppisen pariskunnan suunnitelmissa oli tehdä pitkä, ikimuistoinen matka ennen asettumista aloilleen Ouluun. Poika Myrsky oli vielä alle kouluikäinen, helposti mukana kulkeva.

Kohdetta pohdittiin pitkään, mutta lopulta Indonesian Balin saari alkoi tuntua oikealta vaihtoehdolta. Arposalo harrastaa joogaa ja Luhtala surffausta. Kaverit olivat kertoneet pariskunnalle saaresta pelkkää hyvää.

Luhtalan työsopimus oli loppumassa ja Arposalo sanoi itsensä irti. Helsingin koti pakattiin laatikoihin. Perhe lensi Balille, ja kohti elämänsä seikkailua.

Haaveena oli päästä puhtaaseen luontoon.

Matkan päässä odotti kuitenkin toinen todellisuus. Roskaiset, täyteen rakennetut rannat ja meren muoviroskat. Kaikki se, mikä oli rajattu ulos kavereiden lomakertomuksista ja somekuvista.

– Kukaan ei ollut sanonut, että rannat ovat niin ruuhkaisia, ettei sinne mahdu surffaamaan, Luhtala kertoo nyt puhelimessa.

Se ei ole ihme. Balin saarelle saapui vuonna 2017 lähes viisi ja puoli miljoonaa turistia.

Määrä on kasvanut yli kymmenen prosentin vuosivauhtia. Viime vuoden lopussa Agung-tulivuoren purkaus tosin käänsi kävijämäärät hetkeksi jyrkkään laskuun.

Nyt toukokuussa huippusesonki on vasta alkamassa. Silti noin 30 000 asukkaan Ubudin kaupungin keskustassa lähes joka toinen vastaan kävelevä ihminen tuntuu olevan turisti.

Ubud on kokenut muodonmuutoksen sen jälkeen, kun kirja Eat, Pray, Love ja sen elokuvasovitus nostivat kaupungin kaikkien itseään etsivien reppumatkaajien tietoisuuteen.

Täältä Arposalo ja Luhtalakin etsivät irtiottoaan.

Kadunvarret ovat tukossa trendikkäistä ravintoloista, terveellisiä mehuja tarjoavista kahviloista ja unelmien joogastudioista.

Siinä missä ennen oli riisipelto, on nyt hotelli, taksikuski kertoo. Hippivaatekaupan viereen on avattu merkkiliike. Vihannestori muuttuu iltapäivällä matkamuistomarkkinoiksi.

Kuten eräs turisti sanoi, Bali on nyt in.

Turistivirrat eivät kulje yksin Balille. Hupimatkailijoiden määrä koko maailmassa kasvaa hurjaa vauhtia.

Viime vuonna maailmassa tehtiin 1,3 miljardia turistimatkaa oman maan rajojen yli. Vuonna 2030 matkoja arvioidaan kertyvän 1,8 miljardia.

Turistimäärien kasvun takana on hyvä uutinen: maailman vaurastuu. Yhä useammalla on varaa laittaa rahaa matkailuun.

Turismista seuraa monille hyvää. Joka kymmenes maailman työpaikoista liittyy turismiin, arvioi YK:n turismijärjestö UNWTO. Sen mukaan vuonna 2016 ulkomailta tulleet turistit käyttivät kohdemaissa yli biljoona euroa.

Turismiräjähdyksellä on kääntöpuolensa: se koettelee luonnon kestokykyä – enemmän kuin tähän mennessä on arvioitu.

Turismi aiheuttaa jopa kahdeksan prosenttia kaikista maailman kasvihuonepäästöistä, arvioi Nature of Climate Change -lehdessä muutama viikko sitten julkaistu tutkimus. Se on noin neljä kertaa arvioitua enemmän.

Tutkimuksessa on otettu aiempaa laajemmin huomioon koko matkan päästökuorma.

Kuorma syntyy lentojen lisäksi kohdemaassa. Se kertyy liikkumisesta, kulutuksesta ja paikallisen infrastruktuurin ylläpitämisestä. Prosenttiosuus kaikista maailman kasvihuonepäästöistä kasvaa siksikin, että muilla aloilla päästöjä on saatu rajoitettua.

Turismi rasittaa myös paikallista ympäristöä lomakohteissa. Monissa niistä infrastruktuuri on valmiiksi huono. Turistien tuoma lisäkuorma kärjistää tilanteen.

Tämä alkoi valjeta myös Arposalolle ja Luhtalalle.

– Kun menin lenkille aamuviideltä, paikalliset olivat jättäneet kaikki roskat rannalle. Se oli kuin pienen pitäjän kaatopaikka, Luhtala kuvaa.

Balin jätehuolto on ollut jo valmiiksi huonolla tolalla, ja saarelle saapuvat turistit kuormittavat sitä entisestään. Vesipullot, ruokapakkaukset ja muovipussit ovat matkailijoiden päivittäisiä tarpeita – ja roskia.

Vuodenvaihteessa saarelle julistettiin hätätila rannoille mereltä ajautuvien roskamassojen vuoksi. Keväällä järjestettiin siivoustalkoot. Tuhannet ihmiset ovat osallistuneet roskapartioihin.

Balilla kärsitään myös vesipulasta, sillä käyttäjiä on liikaa saaren vähäisiin vesivaroihin suhteutettuna.

Jotain kertoo sekin, että saarella toimii kymmeniä järjestöjä ja vapaaehtoisryhmiä, jotka yrittävät puuttua ympäristöongelmiin.

Arposalo ja Luhtala tajusivat pian tulleensa väärään paikkaan. Jopa vuoden mittaiseksi suunniteltu matka jäi pariin kuukauteen. He palasivat kotiin pettyneinä.

Turismista eläville balilaisille tämä on pahin mahdollinen uutinen. Pelkona, on että sana leviää eikä kukaan enää tule.

Netissä viime aikoina levinneet roskavideot ovat balilaisille herkkä aihe. Hyvä puoli on se, että ne levittävät tietoisuutta ongelmasta, mutta samalla ne pelottelevat turisteja.

Huhtikuussa netissä levisi brittiläisen Rich Hornerin kuvaama video roskapyörteestä.

Horner kuvasi videon Balin naapurisaarella Nusa Penidalla, harrastajasukeltajien suosimassa lahdelmassa Manta Pointilla. Paikka on saanut nimensä siellä viihtyvien paholaisrauskujen mukaan.

Nusa Penidan saarella sukelluskoulua sisarensa kanssa pyörittävä Mimmi Hyvärinen sai selitellä videota monille kyselijöille. Siskon omistama Sanctum Dive -koulu järjestää sukelluksia samaan lahdelmaan.

– Meille tuli jopa muutama peruutus. Mutta ymmärrän sen ihan täysin, sukellusoppaana ja jokapaikan höylänä työskentelevä Hyvärinen sanoo.

Hän on itsekin nähnyt, millaista sukeltaminen roskaisella ja ruuhkaisella Manta Pointilla voi pahimmillaan olla. Joskus lahdelmassa näkee, kuinka roskat virtaavat rauskujen avoimiin suihin.

Se harmittaa, Hyvärinen sanoo. Turistitulva aiheuttaa muitakin ongelmia.

– Ihmiset, jotka eivät ymmärrä, mitä voi tehdä, saattavat jopa jahdata rauskuja. Se on tosi rumaa katseltavaa. Oppaiden pitäisi tarkasti ennalta kertoa, että näin ei saa toimia.

Hyvinä päivinä, kuten tänään, Manta Pointilla näkee vain sukeltajia ja rauskuja. Merivirrat ovat kuljettaneet roskat jonnekin muualle.

Siitä paikalliset tahtoisivat myös levittää tietoa: kaikki ei ole vielä pilalla.

– Haluan, että saaremme on kuuluisa, koska luonto täällä on todella kaunis. Mutta meidän pitää myös vähentää roskaamista, sanoo Sanctumin sukellusopas, Indonesian pääkaupungista Jakartasta kotoisin Nehemia Lewi Glohan.

Sukelluskoulun vene on taittanut vajaan tunnin matkan Nusa Penidan toiselle puolelle Manta Pointille. Glohan auttaa varusteet päivän asiakkaiden selkään. Kolmikko molskahtaa selkä edellä veteen. Glohan tietää, mistä löytyy paikka, jonne kaikki muut eivät tiedä tulla.

Upea paikka, asiakkaat kehuvat.

Mutta jo nyt on nähty, että tilanne voi muuttua. Paratiisista voi tulla kaatopaikka, jonne ei voi enää mennä.

Huhtikuussa Boracayn lomasaari Filippiineillä suljettiin kokonaan, koska matkailuyritysten mereen päästämät likavedet ovat saastuttaneet saaren rannat.

Maan presidentti Rodrigo Duterte kuvasi tilannetta talvella suorasanaiseen tapaansa:

– Kun menet veteen, huomaat sen haisevan. Miltä? Paskalta.

Boracaylla asuu noin 30 000 ihmistä, joista useimmat saavat elantonsa turismista. Saarella kävi viime vuonna noin kaksi miljoonaa turistia.

Nusa Penidalla haisee meri ja ohi ajavien mopojen bensa.

Mereltä saapuva näkee vihreitä kukkuloita, tyhjiä rantoja ja hiljaiseloa. Mutta sukelluskouluja, pieniä ravintoloita ja pikkuhotelleja on noussut sinne tänne. Maisema muuttuu kovaa vauhtia.

Sataman viereisillä rinteillä kaivinkoneet haukkailevat tilaa isommille hotelleille. Rantavesissä näkee kymmeniä jahteja ja uimapaikoiksi rakennettuja ravintolalauttoja.

Puolen tunnin venematkan päästä Balilta tulevat turistivirrat kasvavat koko ajan, kertoo Mimmi Hyvärinen. Asiakkaita tulee yhä enemmän.

Hyvärinen ottaa vastaan varauksia ja etsii seuraavaksi päiväksi lisää varusteita. Paikallinen henkilökunta tarjoilee ravintolan asiakkaille ruokaa. Ystäviä tulee ja menee. Työkaverin pellavapäiset lapset juoksevat jaloissa. Ohikulkija näkee todellista lomaunelmaa.

Vielä muutama vuosi sitten myös Balin saarella oleva Sanur oli tällainen. Hiljainen ja paikallinen, Hyvärinen kertoo.

– Nyt kun menee tästä veneellä yli Sanuriin, tulee ihan sellanen olo, että se on pyhäinhäväistys. Että älkää meidän maapalloa kohdelko noin. Tulee ihan paha olo, Hyvärinen sanoo.

Hän puhuu paitsi täyteen rakennetusta rannasta, myös kaikkialle jätetyistä roskista. Niitä näkyy myös Nusa Penidalla. Pullo siellä, kääre täällä. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän muovia maastosta hoksaa.

– Se tuntuu vähän siltä, kuin joku paskoisi sänkyysi, Hyvärinen puuskahtaa.

Hyvärinen kollegoineen osallistuu Nusa Penidalla roskapartioon joka viikko. He poimivat roskia myös merestä sukelluksilla.

Koululla ei myydä muovisia vesipulloja. Uusiokäyttäiset pillit ovat bambusta eikä märille uimahousuille löydy muovikassia.

– Kyllä meillekin on sanottu, että mitä te tänne tulitte. Ainakin me yritämme pitää kaikki ekologisena ja näyttää esimerkkiä, Hyvärinen sanoo.

Roskankerääjäjoukkoja myös kritisoidaan. Niiden on sanottu olevan vain tapa pitää turistit kiireisinä. Eräänlaista huonon omantunnon viherpesua.

Hyvärinen uskoo, että roskien keruulla on suurempi merkitys.

– Ennen ajattelin, että paikalliset ja turistit roskaavat tahallaan. Nyt olen ymmärtänyt, että se on tietämättömyyttä. Me voimme esimerkillämme näyttää mallia, etenkin paikalliselle.

Turistit eivät nimittäin ole ainoa syy Balin roskaongelmaan. Hyvärinen kertoo esimerkin naapurin rouvasta, joka kippaa jätteensä iltaisin mereen.

Merien siivoaminen paikallisesti on kuitenkin mahdoton tehtävä.

Muoviroskat kulkeutuvat merivirtojen mukana Indonesian muilta saarilta ja muualta Aasiasta. Indonesia on maailman toiseksi suuriin muoviroskan tuottaja. Suurin roskaaja on Kiina.

Pimeä tulee täällä nopeasti. Sukelluskoulun rannasta katsottuna aurinko laskee Balin taakse. Pöydissä istuu nuoria levänneen näköisiä, meren kampaamia matkailijoita. Kun Balin rannat täyttyvät, yhä useampi suuntaa tänne, Nusa Penidalle.

Hyvärinen uskoo, että muutos on osin väistämätön. Hän silti toivoo, että saari säilyttäisi idylisyytensä.

– Joka päivä me siitä puhutaan, että kauankohan me saadaan pitää meidän paratiisi.

Paratiisi on juuri se, mitä Balilta ja lähisaarilta tullaan hakemaan. Samalla jokainen matkailija osallistuu luonnon kuormittamiseen.

Ristiriitaa on vaikea ratkaista, mutta yrityksiä on jo nähty.

Ruotsissa matkailun päästöihin yritetään puuttua lentoverolla. Vero tuli voimaan huhtikuun alussa. Kotimaan lennoilla vero on noin 60 kruunua, eli noin kuusi euroa. Pitkillä ulkomaanlennoilla vero voi olla jopa nelisensataa kruunua.

Matkailua ilmastonmuutoksen näkökulmasta tutkivan tutkijatohtori Kaarina Tervo-Kankareen mukaan ongelma on usein se, että yksittäisen ihmisen on vaikea löytää ratkaisuja matkailun päästöjen vähentämiseen.

Myös luotettavaa tietoa on vaikea saada. Sertifikaatteja matkailuyrityksille on, mutta niiden käyttö ja lupaukset vaihtelevat suuresti.

– Monet matkailijat tiedostavat kyllä tämän asian. Toisaalta on paljon heitä, jotka ajattelevat, että riittää, kun arjessa toimii parhain päin. Tärkein, mitä voimme tehdä on lisätä ihmisten tietoisuutta asiasta ja tuottaa tutkimustietoa vaikutusten pienentämiseksi, Oulun yliopistossa työskentelevä Tervo-Kankare sanoo.

Joskus herätys tulee yllätyksenä. Eerika Arposalolle ja Samuli Luhtalalle se tuli juuri Balilla.

– Jotenkin minulla on huono omatunto, että on ollut osana sitä konetta, ja että olen jättänyt itsekin ne kaikki muovipullot sinne, Arposalo miettii nyt puhelimessa Oulusta.

Reissu herätti hänet miettimään uudelleen, millainen matkustaminen tuo itselle mielenrauhan.

– Se, että olen laittanut someen valokuvia kaikista niistä ihanista joogasaleista saa ehkä jonkun toisen lähtemään sinne. Se on raskas taakka kantaa.

Luhtala ja Arposalo sanovat heränneensä pohtimaan matkailua uudelleen. Lentoveron he maksaisivat mielellään.

– Lennot ovat halpoja, mutta pitäisi miettiä miten ja minne matkustaa. Voisiko jotain asiaa tehdä ehkä lähempänä? Luhtala pohtii.

– Ehkä Balinkin kaltaiset paikat voisivat vähän säännöstellä matkailijoiden määrää, kuten Galapagos-saarilla, Arposalo lisää.

Pariskunta kertoo reissanneensa viime aikoina etenkin Lapissa.

Lappi on lähellä mutta sekään ei ehkä enää kauaa ole hiljainen.

Pohjois-Suomea myydään yhä enemmän kiinalaisturisteille. Tulijoita on riittänyt, vaikka suurimmat lupaukset eivät vielä ole täyttyneet. Vuosi sitten Kiinan suurin verkkokauppa Alibaba alkoi myydä Lapin matkoja tytäryhtiönsä kautta.

Sillä on merkitystä, koska maailmanlaajuinen turistiräjähdys liittyy erityisesti juuri kiinalaisiin.

Yli miljardin asukkaan Kiinassa on massiivinen kasvava keskiluokka, joka on vasta aloittamassa ulkomaanmatkailua. Toissa vuonna kiinalaiset tekivät 135 miljoonaa turistimatkaa. Kasvua edellisvuodesta oli viisi prosenttia.

Yhä useampi kiinalainen näkee unelmissaan Nusa Penidan hiljaiset hiekkarannat tai Lapin kirkkaat hanget.

Matkailun paradoksi on, että monien luontoarvoilla itseään kauppaavien lomakohteiden myyntivaltti hiipuu samalla, kun kiinnostus niitä kohtaan kasvaa.

Tutkija toivoo, että tietoisuus kestävästä matkailusta tulee leviämään. Suomi voi olla siinä apuna.

– Pitää ajatella niin, että meillä on tietoa näistä asioista. Meillä on mahdollisuus tehdä toisin ja näyttää mallia, Tervo-Kankare sanoo.

Mutta osa ihmisistä vaikuttaa elävän omissa kuplissaan, tutkija pohtii. Niissä näitä asioita ei haluta ajatella.

Ja kuten numerot osoittavat, miljoonia matkailijoita turistimassat eivät haittaa. Vaikka päästöjä syntyy, syntyy myös hyvinvointia. Sekä niille, jotka matkustavat, että paikkaan, johon matkustetaan.

Kun Balin tulivuori Agung purkautui vuodenvaiheessa, Sanurin rannat ammottivat tyhjyyttään. Sitä näkyä balilaiset yrittäjät eivät enää halua nähdä.

Lue myös:

Kari Enqvistin kolumni: Matkustusverolla ei ilmastonmuutosta pysäytetä, mutta miten olisi lapsihaittavero? – Keskustele

Turismi tuhoaa luontoa ja ilmastoa – Asiantuntijoiden vinkit kestävään matkailuun